Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni Lammassaaressa. Ajoitus oli huono, onhan tässä jouduttu kuukausia kuuntelemaan Elokuu-yhtyeen makeilevaa Saatilla-hittiä, jossa tyttö viedään kyseiseen luontokohteeseen kesäyönä pillun saamisen toivossa. En kuitenkaan antanut iskelmäreggaen riistää minulta tätä pidempään suunniteltua kokemusta. Mielestäni on lähtökohtaisesti väärin, että ainutlaatuiset luontopaikat alistetaan parinmuodostuksen taustalakanoiksi.
Itse menin Lammassaareen päivällä ja yksin. Matka sinne oli monivaiheinen, enkä laiskana karttojen googlettajana ollut koko aikaa ihan varma, minne olin menossa. Ensin olin Arabianrannasta lähtevällä riippusillalla, jolla hermostuneenoloiset japanilaiset turistit ottivat valokuvia Vantaanjoen upeasta suistomaisemasta. Riippusilta ei ole vanha ja autenttinen, vaan muistaakseni valmistunut 2000-luvun puolella. Se edustaa siis nostalgian larppaamista ja oli tässä mielessä paha enne retkelle. Mutta jatkoin matkaa ja tulin luontopolun lähtöpisteeseen. Täällä ei enää näkynyt turisteja, vaan lapsiperheitä, mikä rauhoitti mieltäni. Mestoilla ei selvästi ollut ketään, joka olisi tullut treffeille.
Itse luontopolulla vastaan ei tullut juuri ketään. Sen varsilla oli rauhoittavia informaatiotauluja, joissa kerrottiin Vanhankaupunginlahden ainutlaatuisista luontoarvoista ja neuvottiin kulkemaan hiljaa ja kiireettä, jotta näkisi enemmän. En varmaankaan osannut olla tarpeeksi hidas, koska en havainnut mitään merkkejä eläinelämästä. Rehevää lehtomaisemaa katseli kuitenkin mielikseen.
Luontopolun kääntöpisteestä erkanivat pitkospuut syvemmälle kaislikkoon. Muistin nettikartoista sen verran, että tajusin tien Lammassaareen menevän tästä. Nämä olivat ne pitkospuut. Katselin niiden pahaenteistä katoamista ruovikkoon. Pitkospuiden alkupäässä oli kiveen teipattu paperi, jossa joku kyseli juhannuksena kadonneiden avaintensa perään. Lammassaareen kadotetaan asioita. Viime vuoden juhannuksena saari oli hankaloittanut elämääni, kun eräs juuri tapaamani nainen oli hukannut puhelimensa sinne enkä tahtonut saada häneen yhteyttä. Lammassaari vaikuttaa mystiseltä taikapiiriltä tai kultilta, johon vihkiytyneet saavat kokea mielin määrin luonnonläheistä romantiikkaa, mutta sillä hinnalla, että heidän yhteytensä ulkomaailmaan katkaistaan. Olet joko Lammassaaressa tai sen ulkopuolella. Ikuisessa pastoraali-idyllissä tekemässä hippiasioita tai ikuisesti jumissa jossain kivikaupungin ankeassa yksiössä ja lähikortteleiden heikkotasoisten anniskeluravintoloiden väsynytkatseisessa seurassa.
Matka Lammassaareen tuntuu todellista mittaansa pidemmältä, koska pitkospuiden molemmin puolin kasvaa monimetristä kaislikkoa, eikä juuri muuta näe. Ensikertalainen ei edes tiedä, koska taival päättyy. Tuoksu on huumaava. Jostain ilmestyy västäräkki ja alkaa pomppia pitkospuilla edessäni. Se on minua johdattava symbolieläin, pysähtyy odottamaan, jos seisahdun hetkeksi itse. Symbolieläimeksi västäräkki on kiitettävän arkinen ja mutkaton, oikeastaan minulle hyvinkin mieleinen.
Ennen pitkää ryteikön takaa alkoi näkyä korkeita havupuita, ja ymmärsin lähestyväni itse saarta. Västäräkkikin hävisi jonnekin. Tulin satujen risteykseen, josta pääsee kolmeen suuntaan: vasemmalle, oikealle ja eteenpäin. Valitsin viime mainitun polun ja aloin kiivetä saaren keskuksen kallioille. Kaikkialla oli tiheään rakennettuja pieniä kesämökkejä, joiden pihoilla ei näkynyt ketään. Internetissä oli varoitettu menemästä näille yksityisalueille. Päivä oli vielä siinä vaiheessa kaunis, joten ihmettelin mökkien vajaakäyttöä, niin arki-iltapäivä kuin olikin. Mietin myös, ketkä näitä kiinteistöjä omistavat tai vuokraavat. En usko Elokuu-yhtyeen sällien olevan keskeisintä kohderyhmää. Heräsi aavistus, että lammassaarelaisuudessa saattaisikin olla jotain melko - porvarillista. Polkukin katosi olemattomiin saaren korkeimman kohdan lähestyessä, joten käännyin ja palasin risteykseen.
Valitsin seuraavaksi vasemmalle johtavan reitin, pitkospuut joiden päässä kerrottiin olevan lintutorni. Saari ei ole kovin iso, ja pian olinkin jo tornin juurella. Alhaalta käsin vaikutti siltä, ettei tornissa ollut ketään. Niinpä uskaltauduin portaita kiivetessäni avaamaan kännykkänetin suorittaakseni rehvakkaan check-inin Lammassaareen. Yhteys toimi kuitenkin hitaasti, ja toiseksi ylimmällä tasanteella huomasin, että huipulla oli sittenkin ihmisiä. Välittömästi ajatus sosiaalisen median käytöstä täällä alkoi tuntua pyhäinhäväistykseltä. Piilotin puhelimen äkkiä taskuun ja kiipesin ylös.
Lintutornin lavalla seisoskeli kaksi hiljaista vanhempaa miestä, joilla kummallakin oli mukanaan melkoinen arsenaali teknisiä havainnointivälineitä, niin kunnianhimoisia, etten ymmärtänyt niistä mitään. Tunsin syvää vieraantumista, olin kutsumaton näissä bileissä ja luultavasti täysi idioottikin. Olisin halunnut katsella Vanhankaupunginlahden yli avautuvaa huikeaa maisemaa kauemminkin, mutta en pystynyt. Pakenin ja päätin lähteä koko saaresta. Tornin juurella yritin check-iniä vielä uudestaan. Tällä kertaa verkko toimi, mutta vaikka Facebook tunsikin pari Lammassaari-nimistä paikkaa, niistä ei ollut kuvia eikä tarkempaa informaatiota. Jätin check-inin tekemättä.
Palatessa pitkospuilla tuli vastaan kaunis tyttö. Nämä pitkospuuthan ovat liian kapeita ohituksille, mutta lyhyin välein on pieniä levennyksiä, jollaisella jommankumman täytyy odottaa vastaantulijaa. Silmänsä auki pitävä herrasmies voi tässä osoittaa kohteliaisuutta ja vielä hymyillä tytön kulkiessa ohi. Tämäkö onn lammassaarelaista romantiikkaa? Tyttö hymyili kyllä takaisin, mutta olisi tuntunut typerältä sanoa mitään arkisessa tilanteessa, keskellä päivää ja selvin päin.
Synkät pilvet alkoivat vyöryä päälle jo tullessani riippusillalle, ja Arabian puolella jouduin pelastautumaan äkillistä kaatosadetta Sarjakuvakeskuksen kahvilaan. Vastaan tullut tyttö olisi nyt sateen armoilla vailla pelastavaa reggaeritaria. Sellaisia en ollut saaressa nähnyt ainuttakaan. Lojuin sarjakuvakeskuksen mukavalla löhösohvalla ja mietin Lammassaarta. Ainakin päiväsaikaan se oli vain kauniille paikalle rakennettu lomakylä, jossa on arvattavan paljon hyttysiä.
Pitäisikö mennä kesäyönä uudestaan? Näkisinkö rastatukkaisen morsiameni tanssimassa letkeän rytmin tahtiin pitkospuita kuunsiltaa pitkin taivaaseen?
Vai onko Lammassaari sittenkin vain julkisen liikenteen liepeillä sijaitseva fantasiamaailma kaupunkilaisille nuorille aikuisille, joita vaivaa pahanlaatuinen romantiikanpuutos?
Kaislikossa itsessään ei ole merkityssisältöä, ennen kuin reggaeiskelmä sille sellaisen antaa.
