Toukokuu on helsinkiläisen cityhippeyden ylivertaista kulta-aikaa. Peräkkäisinä viikonloppuina järjestetään Käpylän ja Kumpulan kyläjuhlat: puutalokaupunginosien nuorehkot aikuiset kokoontuvat ilmaisemaan yhteisöllisyyttä kirpparitoiminnan ja letkeän musiikin keinoin. Nyt-liitteessä downshiftaamista itkevä Matti Apunen tuntuu täysin asiaankuulumattomalta sivujuonteelta maailmassa, jossa hitaasti eläminen ja kaikki luomu- tai lähietuliitteinen ovat ottaneet vallan.
Se on ilmassa, sitä ei voi olla huomaamatta. Aikaa tuntuu olevan enemmän, vaikka tunnit eivät ole lisääntyneet lainkaan. Puut ovat vehreimmillään, ja rankka siitepölyallergia tuntuu pieneltä hinnalta siitä. Tytöt ovat kauniimpia ja hymyilevät enemmän. Spotifysta huomaa kuuntelevansa, herran jumala sentään, Reino & The Rhinosin levyä.
Tämän kaiken keskelle ilmestyy kuin tilattuna Atletico Kumpula -yhtyeen esikoisalbumi Puutarhajuhlat. Törmäsin tähän hippikaupunginosien muusikoiden sivutoimibändiin ensimmäisen kerran maaliskuussa, jolloin näin sen sattumalta livenä. Jo tuolloin tiesin, että tulisin kokemaan yhtyeen musiikin äärellä monia ristiriitaisia tunteita. Näin siitäkin huolimatta, että rauhallisesti tarkastellen kyse on vain ihan hyvästä, kepeästä folkpopista.
Atletico Kumpulan valitettavaksi kohtaloksi on tullut edustaa paljoa, paljoa muutakin kuin omaa musiikkiaan. Bändi saa sinänsä syyttää tästä itseään, onhan se ängennyt idyllisen kotikaupunginosansa jo nimeensä, ja lisäksi Puutarhajuhlien paras biisi on nimeltään "Kumpulaan". Tosin tuon kappaleen parhaus selittyy osittain sillä, että siinä lauletaan, ettei enää koskaan mennä Kumpulaan. Sen sijaan leikataan hiukset ja muutetaan keskustaan. Mutta eihän tämä ketään hämää.
Tänä viikonloppuna Puutarhajuhlat on ollut ennakkokuuntelussa Soundcloudissa. Voiko olla sattumaa, että juuri tänä viikonloppuna? En haluaisi uskoa hippien olevan niin laskelmoivia, että tajuavat julkistavansa tuotoksensa hippeyden zeniittinä.
Cityhipeistä ei kuitenkaan voi olla varma. Onhan meitä tänä keväänä raskautettu jo Elokuu-yhtyeelläkin, jonka "Saatilla"-hitti on Lammassaaren pitkospuiden mainintoineen lipevintä elovenatytön pillun metsästystä, mihin olen koskaan törmännyt. Atletico Kumpula nyt on kuitenkin monta astetta sympaattisempi ja aidomman oloinen tapaus, ja onhan sen musikanttien taustalla suosikkibändejäni, kuten Scandinavian Music Group ja Jätkäjätkät.
Puutarhajuhlia kuunnellessaan kalliolainen bloggari joutuu suloisen, mutta raastavan haikeuden valtaan, kuin ajattelisi naista, jota ei koskaan saa. Tiedän varsin hyvin, etten tule koskaan asumaan omakotitalossa Intiankadulla, kaivamaan juureksia oman pihan mullasta ja laittamaan niistä herkullista keittoa, johon mausteet haetaan lähiruokakaupasta. Ei tule kuvataiteilijavaimoa eikä kahta lasta, jotka saavat opetella kolmipyörän käyttöä puutalojen välissä kiemurtelevilla satukaupungin kaduilla. Ei tule sitä elämää, joka voisi olla Astrid Lindgrenin käsikirjoittama. Tiedä, haluaisinko edes sellaista. On kuitenkin oudolla tavalla sekä vieraannuttavaa että loputtoman kiehtovaa ajatella, että Atletico Kumpulan tyypit elävät oikeasti sellaista elämää.
Niin ainakin luulen.
Puutarhajuhlien avausraidalla "Huomenna" laulaja Kyösti Salokorpi kelailee puutalossaan, että laskuja pitäisi maksella ja keskustaan uskaltautua, mutta ei nyt millään jaksa. Sen voi tehdä huomenna. Tässä tapauksessa "huomenna" tarkoittaa: ei koskaan, toisessa todellisuudessa, mitä väliä sillä on? Yhteiskunnan meiltä edellyttämät raskaat asiat edustavat kumpulalaiselle sellaista maailmaa, jonka olemassaoloa ei viitsi noteerata. Kyllähän kumpulalainen asiansa hoitaa, hän ei ole menettänyt luottotietojaan. Mutta sillä ei ole merkitystä, hän sanoo. Katso mieluummin tätä: taloni, pihani, vaimoni, lapseni, vihannekseni, puutarhakeinuni, banjoni. Minä olen näissä asioissa, en maksamissani laskuissa.
Kuinka oikeassa kumpulalainen siinä onkaan, ja kuinka väärässä Matti Apunen. Silti kumpulalaisen vaivattomassa kyvyssä huomenna-asenteeseen on kateuden kirvoittamaa ärsyttävyyttäkin.
Hänelle ei tarvitse opettaa positiivista ajattelua. Joku on koodannut sen häneen, ehkä kyse on luomumaidon vähän tunnetusta sivuvaikutuksesta. Perheriidan kumpulalainen ratkaisee sanomalla naiselleen lempeästi: "Muistatko jo? Me kuulutaan yhteen." Kun kumpulalainen haluaa tehdä laulun yksinäisille ja syrjityille, hän laulaa myytisestä Linda Laakson talosta, jossa nämäkin kolhitut sielut saavat rauhan.
Kumpulalainen on käänteinen kristushahmo. Hän elää hyvää elämää muiden puolesta, jotta näilläkin olisi jotain, mihin kohdistaa melankolian sävyttämät haaveensa. Saavuttamattomia linnanneitojakin on nykyään niin harvassa. Siksi haaveilen tänä kesänä Kumpulasta.
