Uudesta Daft Punkista

Olen tässä miettinyt, mikä Daft Punkista on tehnyt kevään kovimman jutun. "Get Lucky" tietysti, mutta niin tehokas ja vastaansanomaton diskobiisi kuin se onkin, kyse tuntuu olevan isommasta kuviosta. Tästä kertoo sekin, että keskustelu lähti käsistä vasta Random Access Memories -albumin perjantaisen ilmestymisen jälkeen. Spotify-aikakausi mahdollistaa välittömän massareaktion, enkä muista, mistä levystä olisin lukenut muutamassa päivässä näin paljon mielipiteitä.

Ylivoimainen valtaosa niistä on ollut positiivisia. Ylivoimainen valtaosa niistä on tullut suunnilleen itseni ikäisiltä ihmisiltä, vajaa kolmekymppisistä nelikymppisiin.

Vähäinen kritiikki on nostanut esiin sellaisia asioita kuin että levy on retroa, että se lähinnä kierrättää ja suoraan samplaa vanhoja ideoita, että se on mukavuudenhaluinen. Joku taisi uskaltaa sanoa ääneenkin: levy on keski-ikäinen.

Siinä se siis on, kipupiste joka tuntuu tekevän itsensä tiettäväksi jokaisessa nykyisessä populaarimusiikkikeskustelussa. Kaikki on jo tehty. Itsetyytyväiset, musiikkihistorian kauttaaltaan tuntevat kriitikot ja makupoliisit luettelevat levyjä arvottaessaan vaikutelistoja, aikakausia ja alagenrejä. Mitään radikaalia ei ole. Mitään nuorekasta ei ole. Skrillex on hyvä, koska sentään ärsyttää vanhuksia.

Oma asemani tässä keskustelussa on vähintään ristiriitainen. Kun taannoin luin Simon Reynoldsin erinomaisen Retromania-kirjan, ärsyynnyin tekijän mukana. Vittu, näin se tosiaan on. Alagenreanalismi ja ainainen vähän tunnettujen 60-luvun kulttiartistien kanavointi on helvetin hermoillekäyvää touhua. Ariel Pink on ylimainostettu levykokoelmarunkkari. Kaikki on ikuista kierrätystä.

Toisaalta: minä en pidä Skrillexistä. Tänä vuonna olen pitänyt muun muassa vuosisatoja vanhaa musiikkiperinnettä muokkaavista Them Bird Thingsistä, Riitaojasta ja Pekko Käpistä. Klassiselta suomirockilta kuulostavasta Pimeys-yhtyeestä ja Ismo Alangon uutuudesta, joka on miehen perinteisin Ismo-levy vuosiin.

Ja uudesta Daft Punkista. Jonkinasteisesta ylipituudestaan huolimatta Random Access Memories on loistava levy.

Miten sitten välttyisin toivottomalta ristiriitaisuudelta? En tiedä, onko se mahdollista, mutta yritetään. Daft Punkin uusi musiikki ei kuulosta vaikutekokoelmalta, vaan luontevalta synteesiltä koetusta, ajatellusta ja kuullusta. Se ei ole aallon harjalla, vaan muistelee vanhoja aallonharjoja. Mikään trendi ei tuota parasta musiikkia ollessaan kuumimmillaan. Kenelläkään ei ole silloin aikaa sellaiseen. Tietysti trendit vaikuttavat nuorten ihmisten elämään juuri huippuvaiheessaan, mutta minähän en olekaan nuori. Minä voin kuunnella musiikkia enkä vallankumousta.

Musiikillisesti Daft Punk on nyt parempi kuin koskaan. Vuonna 1997 se oli uraauurtavampi ja vuonna 2001 täsmälleen ajassa. Nyt se on ajaton. Retroa. Setämusiikkia. Blogijargonin ulottumattomissa.

Paradoksin seuraava osa muodostuukin siitä, että musiikinkuluttajien (ainakin minun tuntemieni musiikinkuluttajien) keski-ikäistyessä Daft Punk on kaikista edellä mainituista syistä kovin mahdollinen juttu ja siten määritelmän mukaan trendikäs. Sen uudella levyllä on helposti lähestyttävää musiikkia, joka kuulostaa viileältä ja tunteelliselta, ammattitaitoiselta, ei-nololta, aavistuksen kerran kuukaudessa iskevää bilemielialaa heijastelevalta. Välillä, kuten huikealla "Instant Crush" -biisillä, tulee mieleen nuoruuden ihastuksiin liittyvää nostalgiaa.

Mitä ihmettä 30-35 -vuotias ihminen muka lauantai-iltana (tai sen illan jälkeisenä aamuna) mieluummin kuuntelisi?

Ja kyllä, voin kuvitella, kuinka paljon tämä kaikki saattaa vituttaa vihaisia kaksikymppisiä. Vihatkaa rauhassa, se on oikeutenne.

Ainoasta elämästä

Suomessa tällä hetkellä vallitseva kieltämisen ja moralisoinnin kulttuuri ahdistaa minua. Maa tuntuu olevan täynnä ihmisiä, jotka eivät tyydy tekemään omia elämäntaparatkaisujaan; heillä on mielestään oikeus kertoa muillekin, miten näiden tulisi elää. Kyseessä täytyy olla jonkinlainen yleinen trendi, koska tätä mussutusta kuuluu niin monelta suunnalta. Pekka Puska, Päivi Räsänen, Matti Apunen - kolme hyvin eri tavoin ärsyttävää ihmistä, joita yhdistää vankka usko siihen, että juuri heillä on valtuudet kertoa ihmisille, miten näiden tulisi ainoassa elämässään menetellä. He ovat tietysti vain jäävuoren huippu, heidän kaltaistensa ihmisten esimerkin ansiosta meillä nykyään jokainen toistaitoinen pääkirjoitustoimittaja voi esittää mukamas yleisiä totuuksia ihmisten elämäntavoista ja niiden kansantaloudellisista vaikutuksista. Puskalla, Räsäsellä ja Apusella on konkreettista valtaa, ja kuvion toinen taso liittyy sitten mielipideilmapiirin muokkaamiseen median kautta: kun tarpeeksi hoetaan, että suomalaiset ovat niin läskejä juoppoja, että se tuhoaa yhteiskuntamme, niin totuushan siitä tulee.

Kukaan ei enää kyseenalaista sellaisia väitteitä. Niihin voidaan silti suhtautua kahdella tapaa, mutta ainoastaan alkuperäisen hokeman määrittelemässä kehyksessä. Toiset hymistelevät, toiset joutuvat puolustuskannalle. Vaikkapa alkoholipoliittisissa kysymyksissä nämä jälkimmäiset joutuvat argumentoimaan sen suuntaisesti, että eihän kieltoihin perustuva alkoholipolitiikka ole koskaan vähentänyt kulutusta. Tälle argumentille on kyllä vankat perusteet: kieltolaki sysäsi kulutuksen aikanaan räjähdysmäiseen kasvuun, ja jos seuraava "nousukausi" korreloikin keskioluen vapauttamisen kanssa, oli tuolloin ilmassa kyllä muitakin radikaaleja kulttuuri- ja elämäntapamuutoksia. Viime aikojen kehityskuluista ja melko poukkoilevista lainviilauksista taas on vaikea tehdä mitään selviä johtopäätöksiä.

Olennaisempaa silti on, että vaikka vapauksien salliminen ihmisille todella todistettavasti johtaisi kansanterveydellisen kustannustaakan kasvuun, vapaassa yhteiskunnassa kai pitäisi sallia ihmisille - no, vapauksia. Se on ikään kuin periaatteellinen kysymys.

Toisaalta olen viime vuosina ollut kovin surullinen siitä kaltoinkohtelusta, jonka uhriksi koko vapauden käsite on meilläkin joutunut. Teinilibertaarit tuntuvat pitkälti kaapanneen sen omakseen. Heidän vapautensa on ruskeapaidan vapautta sortaa muita. Vähän laajemmin nähtynä maltillisemmillakin oikeistotahoilla tunnutaan ymmärtävän vain ja ainoastaan rahan tekemisen vapautta, vaikka oikeaa vapautta kai olisi antaa ihmisille kaikki realistiset mahdollisuudet käyttää ainoa elämänsä juuri siihen, mihin he haluavat sen käyttää.

Naiivina nuorena olin jonkin aikaa viehättynyt populaarisatanismin yhteydessä usein mainittuun maksiimiin, jonka mukaan ihmisen pitäisi tehdä mitä haluaa, kunhan ei vahingoita muita. Käytännössä tämän toteuttaminen on osoittautunut mahdottomaksi, mutta ohjenuorana se on silti parempi kuin meille nykyään syötettävä kaksinaismoralismi, joka toisaalta ohjeistaa tavallista tallaajaa olemaan kiltti, kunnollinen ja tuottava orja ja toisaalta suo rahan perässä juoksijoille kaikki oikeudet nitistää muiden ihmisten vapauksia juuri niin syvälle mutaiseen maahan kuin finanssikeinottelun vain muutaman vuosikymmenen ikäiset lainalaisuudet ovat sillä hetkellä vaativinaan.

Näitä sikoja ei mikään ärsytä niin paljon kuin ihminen, vaikkapa Kallion juoppo, joka silkalla olemassaolollaan hieroo heidän naamoihinsa sitä ajatusta, että elämänkohtaloita on moneksi eikä kukaan ole robotti - tai sellaista ei pitäisi keneltäkään ainakaan vaatia.

Se Kallion juoppo ei varmastikaan ole onnellinen, mutta onko Matti Apunen sitten? Jokaisella meistä tosiaan on se yksi elämä. Minä ainakin pelkään kuolemaa ja olen tuskallisen tietoinen elämän rajallisuudesta. Sen sijaan, että murehtisin tätä, olen päättänyt käyttää mahdollisimman suuren osan elämästäni juuri minulle mieluisten asioiden tekemiseen. Toista mahdollisuutta en saa.

Vapaus ei ole teoreettinen käsite, se ei ole ajatushautomon lasi-ikkunoiden takana tapahtuvaa käsitepallottelua, epätoivoista itkemistä valtalehden sivuilla.

Vapautta on aamukahvi ajan kanssa, iltaolut kun siltä tuntuu. Maailmassa on vieläkin paljon orjia - ja tarkoitan tätä ihan konkreettisesti. Minulla on suuri onni olla olematta sellainen, melkoisella todennäköisyydellä myös tätä lukevalla ihmisellä.

Arvostakaa sitä onnea, käyttäkää sitä vapautta. Jotta teidän ei tarvitse kuolla turhautuneina.

Ei ole halausta kuin siideriesanssinen halaus

Oltiin taas hiljaa. Janette ajatteli, millaista olisi asua jossain muualla – opiskelijakämpässä jossain – niin, missä sellaisia yleensäkään oli? Hän ei ollut aivan varma. No, Kartanonrinteen vanhalla puolella oli pari opiskelijataloa, mutta niihin hän kieltäytyisi muuttamasta. Sehän veisi kouluun hakemisen koko pointin. Jossain trendikkäässä paikassa, Kalliossa, Vallilassa, hän asuisi syksyllä.

Ja kun ensi kesä tulisi, hän ei ehkä muistaisikaan koko Kartanonrinnettä. Hän ei lojuisi täällä puistoissa siideritölkki kädessä. Hän ei suutelisi hellyttäviä paikallisia poikia, jotka eivät koskaan tulisi pääsemään Kartanonrinteeltä mihinkään. Jos hän äidin luona satunnaisesti käydessään törmäisi sellaiseen poikaan, johonkin Andyyn nyt vaikka, hän nostaisi nokkaansa pystyyn kuin aito Kallion tyttö. Opiskelun oheen hän tarvitsisi työn, mutta hyvästi Kartanonrinteen Alepa. Jokin mukava kahvila tai Vaasankadulla sijaitseva pikkubaari...

Muistaisiko hän Sonjaa? Sonjahan tulee myös jumiutumaan tänne, hän ajatteli. Sonja, meidän ystävyytemme täytyy päättyä. Se on surullista, jotkut asiat elämässä ovat, mutta niitä ei kuitenkaan voi välttää.

Kun hän oli lapsi, he asuivat pitkään uuden ostarin liepeillä kahdeksankerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Ensin häntä ei päästetty parvekkeelle, mutta sitten se lasitettiin, ja siitä tuli sallittua aluetta. Hän haki keittiöjakkaran ja seisoi pitkiä aikoja sen päällä katselemassa ulos, parveke oli asema-aukiolle päin, siitä näki koko Kartanonrinteen. Hän otti sen haltuun.

Hän oli kahdeksanvuotias, kun vanhemmat erosivat, ja siitä asunnosta muutettiin pois.

Sonja oli tietysti jo ala-asteellakin samassa koulussa, mutta eri luokalla. Aina hymyilevä naama käytävillä ja pihan asfalttierämaassa. Ala- ja yläaste sijaitsivat saman pihapiirin eri laidoilla, mutta matka sen pihan yli oli pitkän kesän mittainen. Miltä tuntui kävellä koulun pääovista kuudennen luokan päättäjäispäivänä? Janette muisti, kuinka raskaalta jo ovikin oli tuntunut. Sellainen vanhan koulukunnan lasiovi, ei sitä ollut tarkoitettu kaksitoistavuotiaiden availtavaksi.

Ei hän oikeastaan sitä ovea muistanut. Hän muisti mekon, joka hänellä oli niissä päättäjäisissä ollut. Se oli ollut kauneinta hänen työläistytön elämässään siihen asti. Mutta millainen se mekko oli ollut? Siinä oli meriteema, laivoja. Hän oli pitänyt kaukaisista paikoista silloin. Enemmänkin kuin koulukavereille oli voinut sanoa.

Janette tajusi, ettei muistanut sitä ovea, ei sitä kulkemista pihan poikki. Muka viimeistä kävelyä, vaikka heti elokuussa mittailtiin samaa pihaa. Hän muisti saman päivän illan, Rapaojan rantsussa, muutamat urheat ala-asteen päättäneet istumassa härskien ja pelottavien yläkoululaisten keskellä. Hän ei ollut siellä, hän oli Ginny Weasley. Hän olisi halunnut olla äidin kanssa kotona ja olla Ginny Weasley. Mutta äiti oli jossain Jarmon kanssa. Janette ei enää edes muistanut Jarmoa. Miltä Jarmo oli näyttänyt? Viikset, ei viiksiä, punakat kasvot leijumassa Kartanonherran ovensuun yllä, äidillä oli silloin sellainen vaihe. Hän oli mennyt rantsuun, Ginny Weasley ei olisi mennyt. Siellä hän oli tutustunut Sonjaan.

"Muistatsä sen ala-asteen päättäripäivän?” Janette kysyi. “Kun me silleen kunnolla törmättiin?”

Valokatkaisijaa painettiin ja Sonjan silmät syttyivät. Rekoderlig kaatui, syvänpunainen vana aloitti kenenkään huomaamatta matkansa lähimpään laskuojaan.

"Totta vitussa. Hyi saatana se oli ahistavaa. Mikä sen mulkun nimi oli? Ei kukaan vissiin edes tiennyt sen nimeä? Kuin vanha se oli? Se oli tyyliin lukiolainen. Ja vittu kouri siellä kaikkia meitä pikkutyttöjä. Vittu mä oksennan, miks sä muistutit tosta.”

Janette muisti: minikokoinen Sonja, yhtä tumma ja yhtä tulenpalava, huutamassa myöhäisteini-ikäiselle niljakkeelle: Runkkari! Pedofiili! Mä soitan kytät! Silmät liekkejä. Tyyppi oli liuennut paikalta hyvin nopeasti. Silloin minä päätin Sonja rakastaa sinua, sinä olet Harry Potter, ellei salamaa otsassa niin sielussa.

Hän levitti käsivartensa.

"Ei kun siks vaan kun sä oot mun paras ystävä. Ja oot ollu siitä asti.”

Ei ole halausta niin kuin siideriesanssinen halaus perjantaina alkuillasta.

Ulkona: kesäyö

Istuin hämärässä

alkoi hetki, joka tuntui kuin se ei loppuisi milloinkaan

hetkeksi hiljaisuus saapui luokseni kuin olento

ja huusi: “Älä pelkää maailmaa!”

"Ootsä keittänyt kahvia?”

Istuimme hetken yhdessä

ja avaruus katsoi meitä.

"NETTE! Mikset sä ole keittänyt kahvia?”

Ja ulkona kesäyö

satoi kasvoille kyyneleitä.

"Ethän sä edes kuule mitään!”

Kauniiden asioiden tuhoaminen käy sekunnin murto-osassa. Niin nopeasti mp3-soittimen kuulokkeet voi vetää irti toisen korvasta. Anita ei näyttänyt vihamieliseltä. Se näytti turhautuneelta. Hetken Janette ajatteli ymmärtävänsä sitä. Se oli tullut iltavuoroon, mutta vaikka kauppa laitettiin yhdeltätoista kiinni, ei Anita pääsisi mihinkään. Sille ei ollut kesäyötä. Sille oli vain mustia silmänalusia ja epätietoisuutta siitä, olivatko aamut vai illat pahempia.

Se hetki meni ohi ja edessä seisoi vihamielinen ihmisolento, joka oli tuhonnut kauneuden.

"Mulla on ruokis nyt”, Janette sanoi ja vihasi sitä, miten nyrpeältä ja nuorelta kuulosti.

"Ajattelisit nyt muitakin! Ei täällä iltavuoro ehdi ite keittämään kahvia. Kyllä sä sen tiedät. Ja täällä sitä vaan haaveillaan. Ryhmäpäällikkö kävi kuule viime viikolla täällä, mä olin kuulemassa. Se sanoi Iirolle, että tehoissa on parantamisen varaa. Se tarkottaa että tunteja tulee vähemmän. Mä olen kuukausipalkalla. Sinä siitä kärsit tai joku jätkistä, ellei meininki muutu. Ja täällä vaan haaveillaan tauoilla. Paljon sulla on vielä ruokista jäljellä?”

"Se loppuu just”, Janette mutisi ja livahti taukohuoneesta. Pukuhuoneessa hän laittoi mp3-soittimen laukkuun, laukun kaappiinsa ja kaapin lukkoon. Sitten hän lukittautui vessaan ja katsoi itseään peilistä. Siellä hän näki, mitä halusikin. Sileää ihoa, kirkkaat silmät, kaiken minkä takia Anita kadehti ja vihasi häntä.

Ja ulkona kesäyö

satoi kasvoille kyyneleitä.

Pieni kosteus silmissä sai ne näyttämään vielä kirkkaammilta. Vuoroa oli jäljellä enää kaksi tuntia, elämää paljon enemmän.

Lähiöromaanini alku

Juuri siihen Nahka-Jakke katsoi aiheelliseksi lyyhistyä, Kartanonrinteen asemalaiturille ruuhka-aikaan. Se horjui aivan tavanomaisessa örinäkuosissa ostariaukion suunnalta kädessään pieni punainen Koffin tölkki. Seija oli kassalla, se tunsi kantajengin, ohjekirjan mukaan Jakelle ei olisi pitänyt enää myydä mutta jokapäiväiselle ja aina samalla asialla liikkuvalle asiakkaalle myytiin silti. Ei Seijalle tullut mieleen, että se myi sillä kertaa Jakelle sen viimeisen Koff-arsenaalin. Ei se tullut Jakellekaan mieleen. Katso itse Jaken kaltaista tyyppiä silmiin, yritä eläytyä, mitä se ajattelee, mitä tunteita se tuntee. Sinä et pysty siihen. Sinun mieleesi tulee vain se kerta, kun lapsena Korkeasaaressa näit ensimmäistä kertaa ihmisapinan, minkä lie paviaanin, sekin katsoi sinua kaltereiden takaa silmiin, se piti kaksin käsin kiinni niistä kaltereista ja katsoi. Sinä olit kolmevuotias ja säikähdit paviaania niin että aloit itkeä. Sen katse kertoi liikaa, ja asioista, joista et tiennyt etkä halunnut tietää. Siksi Seija myi Jakelle taas kerran kaksitoista tölkkiä Koffia. Se ei koskaan katsonut Jakkea silmiin. Humalaisen katse on yleensäkin väistelevä, ja on täydet perusteet olettaa, ettei Jakke itsekään katsonut koskaan ketään silmiin. Meistä kukaan ei tule koskaan tietämään, ajatteliko se mitään viimeisinä hetkinään. Se otti kaksi horjuvaa askelta ja lyyhistyi siihen. Oli outoa katsoa sitä yläpuolelta. Se näytti elokuvasta pois leikatulta kohtaukselta, liian näytellyltä että ohjaaja olisi sen hyväksynyt. Sitten oli muutaman sekunnin alleviivattu hiljaisuus. Sitten oli ylenmääräistä teeskenneltyä tohinaa ja joku pätemässä sillä, että oli armeijassa oppinut elvyttämään. Mutta missä nyt sitten Nahka-Jaken kaltaisia ihmisiä elvytetäänkin, niin ei ainakaan armeijassa. Se oli armollisesti poissa kun ambulanssi saapui, ja niin oli ruuhkajunakin ja kaikki ihmiset sen mukana, niille se oli pieni jännityksen hetki perjantain iltapäivässä ja seuraava junallinen oli siinä jo töllistelemässä ambulanssimiehen turhia elvytysyrityksiä ja nekin saivat siitä jännitystä elämäänsä ja niin kaikki kertautuu Kartanonrinteen lähijunapysäkillä perjantaina viiden aikaan.

Onko vasemmistolaisuus yleensäkään enää mahdollista?

On ollut hankalaa yrittää päästä perille hallituksen kehysriihen tärkeimmistä päätöksistä. Lopetin Hesarin tilauksen tammikuussa - osittain säästääkseni aikaa ja rahaa, osittain protestina lehden yhä provoilevammin oikeistolaiselle ja EK-myönteiselle linjalle - ja sen jälkeen ajantasaisen uutistiedon hankintani on ollut aika sirpaleista ja sattumanvaraista. 99% ajasta tämä käy minulle oikein hyvin, mutta näin tärkeiden kysymysten kohdalla sitä huomaa kaipaavansa koordinoitua ja toimitettua tietoa asioista, vaikka se sitten olisi Hesarin malliin porvarillistakin.

Tämänhetkinen kokonaiskuvani kehysriihen lopputuloksista on edelleen hatara ja perustuu valtamedioiden nettisivuihin, erinäisiin enemmän tai vähemmän oma lehmä ojassa taivaltaviin vasemmistolaisiin uutiskanaviin ja arvokasta työtä tekevien yksityisten bloggaajien ja muiden kommentaattoreiden kirjoituksiin. Ainakin seuraavat asiat ovat käyneet selviksi:

- Suomeen nyt suunniteltu yritysveron alennus on vähintään "kaltaisissamme maissa" historiallisen suuri
- Vastineeksi tälle yritetään markkinoida pääomaveron korotusta, mutta ilmeisen ammattitaidoton säheltäminen johtikin siihen, että Suomesta tulee listaamattomien suuryritysten, käsittääkseni siis lähinnä ns. vanhan rahan, veroparatiisi
- Sosiaalitukia ei lähdetty sailasmaisen ronskilla otteella leikkaamaan suoraan, mutta tehtyjen veropäätösten kokonaisvaikutus tarkoittaa reilua miinusta valtion tulo-meno -tasapainoon, ja jokainen voi tykönään järkeillä, mitä tämä vähintäänkin viiveellä tarkoittaa
-  Niin paljon kuin kestävyysvajeesta ja työurista etukäteen vaahdottiinkin, en ole kuullut ainoastakaan kehysriihessä tehdystä linjanvedosta, joka toisi Suomeen yhtään työpaikkaa lisää sen jälkeen, kun plus- ja miinuslaskut on ynnätty.

Jos olen jossakin näistä päätelmistäni kohtalokkaasti väärässä, saa oikaista.

Tiivistäen: tämänhetkisen tietoni valossa kehysriihen lopputuloksen voi tiivistää Ismo Alangolta napattuun ilmaukseen: "Paskaa, ihmisen paskaa."

Juosten kustuja päätöksiä, joita yhdet ovat ajaneet opportunistisen eturyhmäpolitiikan nimissä ja toiset, ilmeisen vietävissä olleet tahot, päätyneet paniikinomaisesti kannattamaan.

Omalta kannaltani tilanteen tekee entistä ongelmallisemmaksi se, että tässä kehysriihessä ei kokoustanut mikään porvarihallitus. Siinä pöydässä istui myös Vasemmistoliitto, jonka olen tottunut mieltämään omaksi puolueekseni, vaikka olenkin hallitukseenmenopäätöksen jälkeen pidättäytynyt maksamasta jäsenmaksua.

Tästä voi jo päätellä, etten ole missään vaiheessa allekirjoittanut kyseistä ratkaisua. En ole niin hyvä pettämään itseäni, että osaisin uskotella riittävän suuren paskamäärän nielemisen tuottavan edes hieman ruusuntuoksua yhteisesti hengittämäämme ilmaan. Vasemmistolaisella Suomessa nyt ei vain ole juuri vaihtoehtoja. SKP on pienpuolue, joka tuntuu vastustavan enemmän Vasemmistoliittoa kuin mitään muuta.

Nyt mittani alkaa kuitenkin olla täynnä. Olen äänestänyt Paavo Arhinmäkeä monissa vaaleissa, mutta kevään 2011 jälkeen olen ollut häneen puolueen puheenjohtajana jatkuvasti pettynyt. Kulttuuriministerinä hän on täyttänyt odotukseni, mutta todellinen valtapolitiikka on eri peli.

Arhinmäki, hänen sidekickinsä Jussi Saramo ja muut hallitsevaa linjaa edustavat vasemmistoliittolaiset  pyrkivät kuittaamaan kaiken kritiikin toteamalla, että a) hallituksen ulkopuolelta nyt ei ainakaan asioihin vaikuteta b) politiikka on kompromisseja. Tuo on sanahelinää: politiikkaa voi tehdä hallituksessa tai sen ulkopuolella, ja hallituksessa ei varmaankaan kenenkään mielestä pitäisi olla, ellei pysty allekirjoittamaan sen politiikan keskeisimpiä linjauksia.

Kehysriihi on brutaalin selvästi osoittanut, että nykyinen hallitus haluaa ennen kaikkea miellyttää Elinkeinoelämän keskusliittoa, vakiintuneita porvareita ja taulu-tv -keskiluokkaa. Arhinmäen ja Saramon on aivan turha inistä mistään Vasemmistoliiton puolifiktiivisistä saavutuksista, kun kokonaiskuva on tämä. Vaikka puolueen paikkamäärä eduskunnassa ei ole niin suuri, että se pystyisi kaatamaan hallitusta, sen lähtö siitä olisi kuitenkin massiivinen mediatapahtuma ja tärkeä symbolinen ele meille vasemmistolaisille.

Arhinmäki näyttää myös sanoneen - vieläpä ihan puolueen omalla leikkikentällä, Kansan uutisissa - että voi jättäytyä seuraavasta puheenjohtajakilvasta sivuun, jos parempia ehdokkaita ilmaantuu. Vielä ei ole virallisesti ilmaantunut, mutta saattaisi olla aika. Li Andersson kelpaisi minulle hyvin puheenjohtajaksi. Häntä voisi oikeastaan pitää eräänlaisena vasemmistolaisuuden viimeisenä oljenkortena. Niin synkäksi tilanne tuntuu menneen.

Entä jos Appelsin olisi kirjoittanut tällaisen pääkirjoituksen?

On helppo sanoa, onko Ulla Appelsinin päätös jatkaa Ilta-Sanomien päätoimittajana oikea vai väärä Suomen kannalta. Tälle maalle se päätös tuottaa pelkkää vahinkoa. Pelkään, että se tuottaa vahinkoa hänen imagolleenkin, kirjoittaa vapaa toimittaja Niko Peltonen.

Jos Appelsin kuvitteli, että vielä yksi puolikuvitteellisia väärintekoja suhteettomasti liioitteleva omahyväinen pääkirjoitus lopettaa kaiken keskustelun hänen oman inkompetenssinsa ympäriltä, jo nyt on nähty, että näin ei käynyt. Päinvastoin. Appelsinin mussutus tuntuu vain kiihdyttäneen puhetta aiheesta: päätoimittajan uskottavuutta on tänään puitu kaikkialla missä seurataan muitakin viestintävälineitä kuin Ilta-Sanomia ja netin keskustelupalstoja.

Jossittelu on aina vähän epäreilua, sillä kelloa ei voi kääntää taaksepäin. Silti tekee mieli leikitellä ajatuksella, miten kansa olisikaan suhtautunut, jos Appelsin olisi hoitanut asian toisin. Mikä olisi nyt ihmisten käsitys Appelsinista, jos hän ei olisi nuolaissut ennen kuin tipahtaa, jos hän ei olisi suoranaisesti valehdellut, jos hän ei olisi ollut heittämässä opportunistin käteen aina sopivaa ensimmäistä kiveä - vaan olisi toiminut julkisen asemansa edellyttämällä tavalla moraalisesti ryhdikkäästi ja totuudellisesti ja kirjoittanut vaikkapa tällaisen pääkirjoituksen:

"Lukijat,

Tänään ehdimme uutisoida, että eräs korkeasta moraalistaan ja peruspoliitikkoa ankarammista ihanteistaan tunnettu poliitikko olisi muka tehnyt kuohuttavankin virheen maksaessaan parisataa euroa käteen tutuille yrittäjille vastineena eräistä työsuoritteista. Nämä uutiset olivat liioiteltuja, pahantahtoisia ja monilta osin suoraan valheellisia. Olen siis päätoimittajana toiminut yksiselitteisesti väärin. Olin ajattelematon ja halusin hyväksyntää kansan syviltä riveiltä, , mutta näin ei saisi toimia edes nykyisessä klovniorkesterin kapellimestarin tehtävässäni.

Olen ehtinyt viime tunteina saada lukuisia viestejä, joissa vastenmieliset salaliittoteoreetikot ovat muistuttaneet minulle, että rike vapaata journalismia vastaan on pieni ja minulle päätoimittajana koituva suora taloudellinen hyöty ei tule olemaan todistettavissa. Moni on lohduttanut, että lähes kaikki iltapäivälehtien päätoimittajat ovat joskus tehneet samoin. Ehkä näin on. En kuitenkaan katso voivani mennä tällaisten selitysten taa. Olen päätoimittaja, ja päätoimittajan tulisi kaikessa pitää oikean tiedon välittäminen etusijalla. Vaikka kehtaisin väittää asian olevan pieni, on periaate iso. En voi myöskään paeta niin sanotun tutkivan journalismin hienon nimen taakse. Sellaista journalismiakin on, ja toivon sydämestäni, että voisin vielä joskus elämässäni rehellisesti sanoa itsekin ainakin lukijana tukevani sen tekemistä!


 Huonolaatuinen klikkijournalismi on vakava ongelma Suomessa: se maksaa vuosittain miljardeja merkkejä palstatilaa aidosti tärkeiltä asiolta. Tämän vuoksi on täysin kestämätön ajatus, että jatkaisin laajalevikkisen päivälehden päätoimittajana tai ylipäänsä mediassa. Ymmärrän paremmin kuin hyvin asemaani liittyvät paineet ja odotukset.

Kansalaisten usko roskamedioihin on ollut Suomessa koetuksella, ja olen äärettömän pahoillani, jos olen itse entisestään sitä heikentänyt. Toivon, että juuri tästä virheestä ei syyllistettäisi kuitenkaan ketään muuta kuin minua. Minä tiesin, että on väärin moralisoida sivukaupalla valheilla ja puolitotuuksilla ja silti tein niin. Olkoot motiivini omasta itsekkäästä, opportunistisesta ja joka suhteessa kyseenalaisesta näkökulmastani kuinka hyvää tarkoittavia tahansa, näin ei saa tehdä. Yhteiskunta ei toimi, jos kukin saa itse määritellä hyvän syyn, jonka varjolla aletaan rikkoa hyvää journalistista tapaa ja syöttää suurilevikkisiin medioihin tolkutonta puolueellista roskaa.

 Harva teistä uskoo, että minkäänsorttinen moraali olisi koskaan ollut sydäntäni lähellä. Ei se ole sitä vieläkään, mutta tehtyäni parhaani monen arvostetun yhteiskunnallisen uran tuhoamiseksi, on minun nyt tuhottava omani.

Olen tänään jättänyt eronpyyntöni Ilta-Sanomien päätoimittajan tehtävistä.

Anteeksi."