On ollut hankalaa yrittää päästä perille hallituksen kehysriihen tärkeimmistä päätöksistä. Lopetin Hesarin tilauksen tammikuussa - osittain säästääkseni aikaa ja rahaa, osittain protestina lehden yhä provoilevammin oikeistolaiselle ja EK-myönteiselle linjalle - ja sen jälkeen ajantasaisen uutistiedon hankintani on ollut aika sirpaleista ja sattumanvaraista. 99% ajasta tämä käy minulle oikein hyvin, mutta näin tärkeiden kysymysten kohdalla sitä huomaa kaipaavansa koordinoitua ja toimitettua tietoa asioista, vaikka se sitten olisi Hesarin malliin porvarillistakin.
Tämänhetkinen kokonaiskuvani kehysriihen lopputuloksista on edelleen hatara ja perustuu valtamedioiden nettisivuihin, erinäisiin enemmän tai vähemmän oma lehmä ojassa taivaltaviin vasemmistolaisiin uutiskanaviin ja arvokasta työtä tekevien yksityisten bloggaajien ja muiden kommentaattoreiden kirjoituksiin. Ainakin seuraavat asiat ovat käyneet selviksi:
- Suomeen nyt suunniteltu yritysveron alennus on vähintään "kaltaisissamme maissa" historiallisen suuri
- Vastineeksi tälle yritetään markkinoida pääomaveron korotusta, mutta ilmeisen ammattitaidoton säheltäminen johtikin siihen, että Suomesta tulee listaamattomien suuryritysten, käsittääkseni siis lähinnä ns. vanhan rahan, veroparatiisi
- Sosiaalitukia ei lähdetty sailasmaisen ronskilla otteella leikkaamaan suoraan, mutta tehtyjen veropäätösten kokonaisvaikutus tarkoittaa reilua miinusta valtion tulo-meno -tasapainoon, ja jokainen voi tykönään järkeillä, mitä tämä vähintäänkin viiveellä tarkoittaa
- Niin paljon kuin kestävyysvajeesta ja työurista etukäteen vaahdottiinkin, en ole kuullut ainoastakaan kehysriihessä tehdystä linjanvedosta, joka toisi Suomeen yhtään työpaikkaa lisää sen jälkeen, kun plus- ja miinuslaskut on ynnätty.
Jos olen jossakin näistä päätelmistäni kohtalokkaasti väärässä, saa oikaista.
Tiivistäen: tämänhetkisen tietoni valossa kehysriihen lopputuloksen voi tiivistää Ismo Alangolta napattuun ilmaukseen: "Paskaa, ihmisen paskaa."
Juosten kustuja päätöksiä, joita yhdet ovat ajaneet opportunistisen eturyhmäpolitiikan nimissä ja toiset, ilmeisen vietävissä olleet tahot, päätyneet paniikinomaisesti kannattamaan.
Omalta kannaltani tilanteen tekee entistä ongelmallisemmaksi se, että tässä kehysriihessä ei kokoustanut mikään porvarihallitus. Siinä pöydässä istui myös Vasemmistoliitto, jonka olen tottunut mieltämään omaksi puolueekseni, vaikka olenkin hallitukseenmenopäätöksen jälkeen pidättäytynyt maksamasta jäsenmaksua.
Tästä voi jo päätellä, etten ole missään vaiheessa allekirjoittanut kyseistä ratkaisua. En ole niin hyvä pettämään itseäni, että osaisin uskotella riittävän suuren paskamäärän nielemisen tuottavan edes hieman ruusuntuoksua yhteisesti hengittämäämme ilmaan. Vasemmistolaisella Suomessa nyt ei vain ole juuri vaihtoehtoja. SKP on pienpuolue, joka tuntuu vastustavan enemmän Vasemmistoliittoa kuin mitään muuta.
Nyt mittani alkaa kuitenkin olla täynnä. Olen äänestänyt Paavo Arhinmäkeä monissa vaaleissa, mutta kevään 2011 jälkeen olen ollut häneen puolueen puheenjohtajana jatkuvasti pettynyt. Kulttuuriministerinä hän on täyttänyt odotukseni, mutta todellinen valtapolitiikka on eri peli.
Arhinmäki, hänen sidekickinsä Jussi Saramo ja muut hallitsevaa linjaa edustavat vasemmistoliittolaiset pyrkivät kuittaamaan kaiken kritiikin toteamalla, että a) hallituksen ulkopuolelta nyt ei ainakaan asioihin vaikuteta b) politiikka on kompromisseja. Tuo on sanahelinää: politiikkaa voi tehdä hallituksessa tai sen ulkopuolella, ja hallituksessa ei varmaankaan kenenkään mielestä pitäisi olla, ellei pysty allekirjoittamaan sen politiikan keskeisimpiä linjauksia.
Kehysriihi on brutaalin selvästi osoittanut, että nykyinen hallitus haluaa ennen kaikkea miellyttää Elinkeinoelämän keskusliittoa, vakiintuneita porvareita ja taulu-tv -keskiluokkaa. Arhinmäen ja Saramon on aivan turha inistä mistään Vasemmistoliiton puolifiktiivisistä saavutuksista, kun kokonaiskuva on tämä. Vaikka puolueen paikkamäärä eduskunnassa ei ole niin suuri, että se pystyisi kaatamaan hallitusta, sen lähtö siitä olisi kuitenkin massiivinen mediatapahtuma ja tärkeä symbolinen ele meille vasemmistolaisille.
Arhinmäki näyttää myös sanoneen - vieläpä ihan puolueen omalla leikkikentällä, Kansan uutisissa - että voi jättäytyä seuraavasta puheenjohtajakilvasta sivuun, jos parempia ehdokkaita ilmaantuu. Vielä ei ole virallisesti ilmaantunut, mutta saattaisi olla aika. Li Andersson kelpaisi minulle hyvin puheenjohtajaksi. Häntä voisi oikeastaan pitää eräänlaisena vasemmistolaisuuden viimeisenä oljenkortena. Niin synkäksi tilanne tuntuu menneen.
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Entä jos Appelsin olisi kirjoittanut tällaisen pääkirjoituksen?
On helppo sanoa, onko Ulla Appelsinin päätös jatkaa Ilta-Sanomien päätoimittajana oikea vai väärä Suomen kannalta. Tälle maalle se päätös tuottaa pelkkää vahinkoa. Pelkään, että se tuottaa vahinkoa hänen imagolleenkin, kirjoittaa vapaa toimittaja Niko Peltonen.
Jos Appelsin kuvitteli, että vielä yksi puolikuvitteellisia väärintekoja suhteettomasti liioitteleva omahyväinen pääkirjoitus lopettaa kaiken keskustelun hänen oman inkompetenssinsa ympäriltä, jo nyt on nähty, että näin ei käynyt. Päinvastoin. Appelsinin mussutus tuntuu vain kiihdyttäneen puhetta aiheesta: päätoimittajan uskottavuutta on tänään puitu kaikkialla missä seurataan muitakin viestintävälineitä kuin Ilta-Sanomia ja netin keskustelupalstoja.
Jossittelu on aina vähän epäreilua, sillä kelloa ei voi kääntää taaksepäin. Silti tekee mieli leikitellä ajatuksella, miten kansa olisikaan suhtautunut, jos Appelsin olisi hoitanut asian toisin. Mikä olisi nyt ihmisten käsitys Appelsinista, jos hän ei olisi nuolaissut ennen kuin tipahtaa, jos hän ei olisi suoranaisesti valehdellut, jos hän ei olisi ollut heittämässä opportunistin käteen aina sopivaa ensimmäistä kiveä - vaan olisi toiminut julkisen asemansa edellyttämällä tavalla moraalisesti ryhdikkäästi ja totuudellisesti ja kirjoittanut vaikkapa tällaisen pääkirjoituksen:
"Lukijat,
Tänään ehdimme uutisoida, että eräs korkeasta moraalistaan ja peruspoliitikkoa ankarammista ihanteistaan tunnettu poliitikko olisi muka tehnyt kuohuttavankin virheen maksaessaan parisataa euroa käteen tutuille yrittäjille vastineena eräistä työsuoritteista. Nämä uutiset olivat liioiteltuja, pahantahtoisia ja monilta osin suoraan valheellisia. Olen siis päätoimittajana toiminut yksiselitteisesti väärin. Olin ajattelematon ja halusin hyväksyntää kansan syviltä riveiltä, , mutta näin ei saisi toimia edes nykyisessä klovniorkesterin kapellimestarin tehtävässäni.
Olen ehtinyt viime tunteina saada lukuisia viestejä, joissa vastenmieliset salaliittoteoreetikot ovat muistuttaneet minulle, että rike vapaata journalismia vastaan on pieni ja minulle päätoimittajana koituva suora taloudellinen hyöty ei tule olemaan todistettavissa. Moni on lohduttanut, että lähes kaikki iltapäivälehtien päätoimittajat ovat joskus tehneet samoin. Ehkä näin on. En kuitenkaan katso voivani mennä tällaisten selitysten taa. Olen päätoimittaja, ja päätoimittajan tulisi kaikessa pitää oikean tiedon välittäminen etusijalla. Vaikka kehtaisin väittää asian olevan pieni, on periaate iso. En voi myöskään paeta niin sanotun tutkivan journalismin hienon nimen taakse. Sellaista journalismiakin on, ja toivon sydämestäni, että voisin vielä joskus elämässäni rehellisesti sanoa itsekin ainakin lukijana tukevani sen tekemistä!
Huonolaatuinen klikkijournalismi on vakava ongelma Suomessa: se maksaa vuosittain miljardeja merkkejä palstatilaa aidosti tärkeiltä asiolta. Tämän vuoksi on täysin kestämätön ajatus, että jatkaisin laajalevikkisen päivälehden päätoimittajana tai ylipäänsä mediassa. Ymmärrän paremmin kuin hyvin asemaani liittyvät paineet ja odotukset.
Kansalaisten usko roskamedioihin on ollut Suomessa koetuksella, ja olen äärettömän pahoillani, jos olen itse entisestään sitä heikentänyt. Toivon, että juuri tästä virheestä ei syyllistettäisi kuitenkaan ketään muuta kuin minua. Minä tiesin, että on väärin moralisoida sivukaupalla valheilla ja puolitotuuksilla ja silti tein niin. Olkoot motiivini omasta itsekkäästä, opportunistisesta ja joka suhteessa kyseenalaisesta näkökulmastani kuinka hyvää tarkoittavia tahansa, näin ei saa tehdä. Yhteiskunta ei toimi, jos kukin saa itse määritellä hyvän syyn, jonka varjolla aletaan rikkoa hyvää journalistista tapaa ja syöttää suurilevikkisiin medioihin tolkutonta puolueellista roskaa.
Harva teistä uskoo, että minkäänsorttinen moraali olisi koskaan ollut sydäntäni lähellä. Ei se ole sitä vieläkään, mutta tehtyäni parhaani monen arvostetun yhteiskunnallisen uran tuhoamiseksi, on minun nyt tuhottava omani.
Olen tänään jättänyt eronpyyntöni Ilta-Sanomien päätoimittajan tehtävistä.
Jos Appelsin kuvitteli, että vielä yksi puolikuvitteellisia väärintekoja suhteettomasti liioitteleva omahyväinen pääkirjoitus lopettaa kaiken keskustelun hänen oman inkompetenssinsa ympäriltä, jo nyt on nähty, että näin ei käynyt. Päinvastoin. Appelsinin mussutus tuntuu vain kiihdyttäneen puhetta aiheesta: päätoimittajan uskottavuutta on tänään puitu kaikkialla missä seurataan muitakin viestintävälineitä kuin Ilta-Sanomia ja netin keskustelupalstoja.
Jossittelu on aina vähän epäreilua, sillä kelloa ei voi kääntää taaksepäin. Silti tekee mieli leikitellä ajatuksella, miten kansa olisikaan suhtautunut, jos Appelsin olisi hoitanut asian toisin. Mikä olisi nyt ihmisten käsitys Appelsinista, jos hän ei olisi nuolaissut ennen kuin tipahtaa, jos hän ei olisi suoranaisesti valehdellut, jos hän ei olisi ollut heittämässä opportunistin käteen aina sopivaa ensimmäistä kiveä - vaan olisi toiminut julkisen asemansa edellyttämällä tavalla moraalisesti ryhdikkäästi ja totuudellisesti ja kirjoittanut vaikkapa tällaisen pääkirjoituksen:
"Lukijat,
Tänään ehdimme uutisoida, että eräs korkeasta moraalistaan ja peruspoliitikkoa ankarammista ihanteistaan tunnettu poliitikko olisi muka tehnyt kuohuttavankin virheen maksaessaan parisataa euroa käteen tutuille yrittäjille vastineena eräistä työsuoritteista. Nämä uutiset olivat liioiteltuja, pahantahtoisia ja monilta osin suoraan valheellisia. Olen siis päätoimittajana toiminut yksiselitteisesti väärin. Olin ajattelematon ja halusin hyväksyntää kansan syviltä riveiltä, , mutta näin ei saisi toimia edes nykyisessä klovniorkesterin kapellimestarin tehtävässäni.
Olen ehtinyt viime tunteina saada lukuisia viestejä, joissa vastenmieliset salaliittoteoreetikot ovat muistuttaneet minulle, että rike vapaata journalismia vastaan on pieni ja minulle päätoimittajana koituva suora taloudellinen hyöty ei tule olemaan todistettavissa. Moni on lohduttanut, että lähes kaikki iltapäivälehtien päätoimittajat ovat joskus tehneet samoin. Ehkä näin on. En kuitenkaan katso voivani mennä tällaisten selitysten taa. Olen päätoimittaja, ja päätoimittajan tulisi kaikessa pitää oikean tiedon välittäminen etusijalla. Vaikka kehtaisin väittää asian olevan pieni, on periaate iso. En voi myöskään paeta niin sanotun tutkivan journalismin hienon nimen taakse. Sellaista journalismiakin on, ja toivon sydämestäni, että voisin vielä joskus elämässäni rehellisesti sanoa itsekin ainakin lukijana tukevani sen tekemistä!
Huonolaatuinen klikkijournalismi on vakava ongelma Suomessa: se maksaa vuosittain miljardeja merkkejä palstatilaa aidosti tärkeiltä asiolta. Tämän vuoksi on täysin kestämätön ajatus, että jatkaisin laajalevikkisen päivälehden päätoimittajana tai ylipäänsä mediassa. Ymmärrän paremmin kuin hyvin asemaani liittyvät paineet ja odotukset.
Kansalaisten usko roskamedioihin on ollut Suomessa koetuksella, ja olen äärettömän pahoillani, jos olen itse entisestään sitä heikentänyt. Toivon, että juuri tästä virheestä ei syyllistettäisi kuitenkaan ketään muuta kuin minua. Minä tiesin, että on väärin moralisoida sivukaupalla valheilla ja puolitotuuksilla ja silti tein niin. Olkoot motiivini omasta itsekkäästä, opportunistisesta ja joka suhteessa kyseenalaisesta näkökulmastani kuinka hyvää tarkoittavia tahansa, näin ei saa tehdä. Yhteiskunta ei toimi, jos kukin saa itse määritellä hyvän syyn, jonka varjolla aletaan rikkoa hyvää journalistista tapaa ja syöttää suurilevikkisiin medioihin tolkutonta puolueellista roskaa.
Harva teistä uskoo, että minkäänsorttinen moraali olisi koskaan ollut sydäntäni lähellä. Ei se ole sitä vieläkään, mutta tehtyäni parhaani monen arvostetun yhteiskunnallisen uran tuhoamiseksi, on minun nyt tuhottava omani.
Olen tänään jättänyt eronpyyntöni Ilta-Sanomien päätoimittajan tehtävistä.
Anteeksi."
lauantai 16. helmikuuta 2013
Me tarvitsemme aikalaisromaaneja
Kaksi romaania saattaa päätyä sattumalta melkein peräkkäin lukulistalle ja synnyttää sellaisen kontrastin, että se alkaa herättää ajatuksia. Luin tuossa Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-aateloidun menestysteoksen Jää. Pidin siitä kyllä, jollain tasolla. Älyllisellä tasolla. Suunnattoman hallittu muoto, tarkkaviivainen miljöökuvaus, jykevää kieltä. Aluksi ajattelin pitäneeni siitä jopa todella paljon.
Sitten tartuin Marjo Niemen aika paljon vähemmälle huomiolle jääneeseen Ihmissyöjän ystävyys -romaaniin ja muistin, että kirjallisuudesta pitää voida hullaantua, ei sekään ole mikään akatemioiden pölyyn tuomittu taidemuoto. Ei mikään taidemuoto ole. Lundberg unohtui nopeasti, kun tempaannuin Niemen tunnelmaltaan lähes päinvastaisen tekstin mukaan. Ihmissyöjän ystävyys ryöpsähtelee, keuhkoaa, sekoilee ja karkailee käsistä. Se onnistuu vaikeimmassa: olemaan sekä traaginen että hauska romaani. Aivan saatanan hyvä! Toisin kuin Lundberg, se innoittaa itseänikin kirjoittamaan.
Yksi helposti määriteltävä ero näillä kahdella on: toinen sijoittuu 65 vuoden taakse menneisyyteen, toinen tähän päivään.
Voidaan kai sanoa, että historia, nimenomaan lähimenneisyys, on 2000-luvun kotimaisen proosan megatrendi. Kyse ei ole vain keski-ikänsä ylittäneiden kulttuurityyppien muistelusta: ajatelkaa Sofi Oksasta tai Katja Kettua. Historia sallii kirjailijalle paljon vapauksia, koska sen moninaisista käänteistä löytää aina omiin tarkoitusperiinsä sopivan aikakauden. Rohkenen epäillä, että ainakin jotkut tarkoittamistani romaaneista on kirjoitettu agenda edellä ja valittu miljöö sen mukaan. Eihän sekään tietysti väärin ole, vaikka on aika hassua, jos tuollaisesta kirjasta syntyy niin sanottua kansalaiskeskustelua, jonka tiimellyksessä kukaan ei lopulta enää tiedä, puhuttiinko nykypäivästä vai historiasta.
Historiahan on tunnetusti suomalaisille arka aihe, jos kohta varmaan muillekin kansoille. Taideprosaistille on hankalampiakin reittejä iltapäivälehtien palstoille kuin esimerkiksi sotahistoriastamme kirjoittaminen.
Mutta saatana, kyllä aikalaisromaaneja pitäisi olla enemmän! Ihan härskisti 2010-luvulle sijoittuvia, tämän ajan ihmisistä ja ilmiöistä kertovia kirjoja. Sellaisia, joissa mainittaisiin Facebook, suomirap, Kallion gentrifikaatio ja perussuomalaisten nousu. En puhu mistään Tervon Koljatin tai Pete Suhosen Hitlerin kylkiluun kaltaisista toisella kädellä väännetyistä muka-satiireista, vaan täysipainoisista ja tasapuolisista romaaneista. Sellaisessa voi olla rivien välissä kannanottoja, mutta se ei ole niille alisteinen.
Jännä homma: perehtyessäni suomalaisen proosan 150-vuotiseen historiaan olen monesti kiinnostunut eniten teoksista, joita niiden tekijätkään eivät ehkä osanneet kuvitella ajattomiksi. Juhani Ahon Helsinkiin, Joel Lehtosen Kerran kesällä, Veijo Meren Peiliin piirretty nainen: täysiverisiä aikalaisromaaneja, joista ei ole lainkaan vaikeaa nauttia nyt Facebookin aikakaudella. Tai joku Mika Waltarin Appelsiininsiemen - ei ehkä suurta kirjallisuutta, mutta aivan riemastuttava ajankuva. 20- ja 30-lukujen taite onkin äärimmäisen kiinnostavaa aikaa Suomen historiassa, mutta luen mieluummin siitä aikalaisen silmin kuin jonkun besserwisserin nykypäivänä esittämää anakronistista tulkintaa. Kaiken lisäksi nuo historian uudelleenluennat tuppaavat olemaan helkkarin moralistisia, ja sellainen kyllä loukkaa älykkyyttäni. Osaan vetää moraalisia johtopäätöksiä itsekin.
Onneksi loistavia aikalaisromaaneja Suomessa sentään kirjoitetaankin. Ainaisen nihkeilyn sijaan pitää muistaa kehua niitä, joita kohdalle on osunut. Niemen teoksen lisäksi vaikka Pirkko Saision Kohtuuttomuus, Hannu Raittilan koko romaanituotanto, Riku Korhosen kirjat, tietysti Pussikaljaromaani. Saara Henrikssonin Linnunpaino.
Minulla ei edelleenkään ole mitään Ulla-Lena Lundbergiä vastaan, mutta varmasti laatukirjallisuudella olisi enemmän nuoria lukijoita, jos julkisuudessa eniten näkyvien kirjailijoiden joukossa olisi tarpeeksi sellaisia, jotka kirjoittavat tästä ajasta. Toki riittävän etäisyyden päästä ulkopuolelta, ei minkään kuplan sisältä.
Sitten tartuin Marjo Niemen aika paljon vähemmälle huomiolle jääneeseen Ihmissyöjän ystävyys -romaaniin ja muistin, että kirjallisuudesta pitää voida hullaantua, ei sekään ole mikään akatemioiden pölyyn tuomittu taidemuoto. Ei mikään taidemuoto ole. Lundberg unohtui nopeasti, kun tempaannuin Niemen tunnelmaltaan lähes päinvastaisen tekstin mukaan. Ihmissyöjän ystävyys ryöpsähtelee, keuhkoaa, sekoilee ja karkailee käsistä. Se onnistuu vaikeimmassa: olemaan sekä traaginen että hauska romaani. Aivan saatanan hyvä! Toisin kuin Lundberg, se innoittaa itseänikin kirjoittamaan.
Yksi helposti määriteltävä ero näillä kahdella on: toinen sijoittuu 65 vuoden taakse menneisyyteen, toinen tähän päivään.
Voidaan kai sanoa, että historia, nimenomaan lähimenneisyys, on 2000-luvun kotimaisen proosan megatrendi. Kyse ei ole vain keski-ikänsä ylittäneiden kulttuurityyppien muistelusta: ajatelkaa Sofi Oksasta tai Katja Kettua. Historia sallii kirjailijalle paljon vapauksia, koska sen moninaisista käänteistä löytää aina omiin tarkoitusperiinsä sopivan aikakauden. Rohkenen epäillä, että ainakin jotkut tarkoittamistani romaaneista on kirjoitettu agenda edellä ja valittu miljöö sen mukaan. Eihän sekään tietysti väärin ole, vaikka on aika hassua, jos tuollaisesta kirjasta syntyy niin sanottua kansalaiskeskustelua, jonka tiimellyksessä kukaan ei lopulta enää tiedä, puhuttiinko nykypäivästä vai historiasta.
Historiahan on tunnetusti suomalaisille arka aihe, jos kohta varmaan muillekin kansoille. Taideprosaistille on hankalampiakin reittejä iltapäivälehtien palstoille kuin esimerkiksi sotahistoriastamme kirjoittaminen.
Mutta saatana, kyllä aikalaisromaaneja pitäisi olla enemmän! Ihan härskisti 2010-luvulle sijoittuvia, tämän ajan ihmisistä ja ilmiöistä kertovia kirjoja. Sellaisia, joissa mainittaisiin Facebook, suomirap, Kallion gentrifikaatio ja perussuomalaisten nousu. En puhu mistään Tervon Koljatin tai Pete Suhosen Hitlerin kylkiluun kaltaisista toisella kädellä väännetyistä muka-satiireista, vaan täysipainoisista ja tasapuolisista romaaneista. Sellaisessa voi olla rivien välissä kannanottoja, mutta se ei ole niille alisteinen.
Jännä homma: perehtyessäni suomalaisen proosan 150-vuotiseen historiaan olen monesti kiinnostunut eniten teoksista, joita niiden tekijätkään eivät ehkä osanneet kuvitella ajattomiksi. Juhani Ahon Helsinkiin, Joel Lehtosen Kerran kesällä, Veijo Meren Peiliin piirretty nainen: täysiverisiä aikalaisromaaneja, joista ei ole lainkaan vaikeaa nauttia nyt Facebookin aikakaudella. Tai joku Mika Waltarin Appelsiininsiemen - ei ehkä suurta kirjallisuutta, mutta aivan riemastuttava ajankuva. 20- ja 30-lukujen taite onkin äärimmäisen kiinnostavaa aikaa Suomen historiassa, mutta luen mieluummin siitä aikalaisen silmin kuin jonkun besserwisserin nykypäivänä esittämää anakronistista tulkintaa. Kaiken lisäksi nuo historian uudelleenluennat tuppaavat olemaan helkkarin moralistisia, ja sellainen kyllä loukkaa älykkyyttäni. Osaan vetää moraalisia johtopäätöksiä itsekin.
Onneksi loistavia aikalaisromaaneja Suomessa sentään kirjoitetaankin. Ainaisen nihkeilyn sijaan pitää muistaa kehua niitä, joita kohdalle on osunut. Niemen teoksen lisäksi vaikka Pirkko Saision Kohtuuttomuus, Hannu Raittilan koko romaanituotanto, Riku Korhosen kirjat, tietysti Pussikaljaromaani. Saara Henrikssonin Linnunpaino.
Minulla ei edelleenkään ole mitään Ulla-Lena Lundbergiä vastaan, mutta varmasti laatukirjallisuudella olisi enemmän nuoria lukijoita, jos julkisuudessa eniten näkyvien kirjailijoiden joukossa olisi tarpeeksi sellaisia, jotka kirjoittavat tästä ajasta. Toki riittävän etäisyyden päästä ulkopuolelta, ei minkään kuplan sisältä.
lauantai 5. tammikuuta 2013
J. Karjalaisen uudesta biisistä, eli taiteesta, ajasta ja ajattomuudesta
http://www.youtube.com/watch?v=6ym2F3rbKmM
Linkin takaa löytyy J. Karjalaisen uusi biisi "Mennyt mies", johon lukija on melkoisella todennäköisyydellä jo tutustunutkin. Ilmestyessään YouTubeen vuoden toiseksi viimeisenä päivänä se tuntui mielenkiintoisella tavalla vanhan vuoden viimeiseltä hitiltä ja uuden vuoden ensimmäiseltä. Minuun se teki heti suuren vaikutuksen. Olin valmis julistamaan sen jopa Karjalaisen uran parhaaksi lauluksi - enkä millään muotoa ole sylkenyt hänen aiempienkaan tekemistensä päälle. Moni tuttu jakoi innostukseni.
Eivät kuitenkaan kaikki. Netistä löytyi myös vastarintahenkisiä ääniä, jotka ihmettelivät, miten "kaikki" ovat yhtäkkiä hurahtaneet tylsään aikuisrockiin. Tätä keskustelua käytiin erityisen hartaasti erään pitkän linjan alternative-muusikon ja musavaikuttajan seinällä. Selvästi yli kolmekymppinen mies kirjoitti itse mm. näin:
Mun mielestä ei ole mitään epärehellisempää kuin tuollaisessa nostalgiaturpeessa piehtarointi. Housepianoa ja dubstep-droppia kehiin, saatana!
En ole ihan varma, tarkoittiko hän Karjalaisen vai tämän biisistä diggaavien piehtaroivan nostalgiaturpeessa. Sanavalinta on kuitenkin mielenkiintoinen.
"Mennyt mies" on tietysti bändirockbiisi, jossa ei onneksi ole dubstep-vaikutteita. Tämä tuskin riittää tekemään siitä nostalgiamusaakaan. Aavistelen ärtymyksen heränneen ainakin osittain biisin tekstistä: se kun leikittelee nimeään myöten sillä, että esittäjä on 55-vuotias, 30 vuotta pinnalla ollut artisti - joka kaiken lisäksi on käyttänyt suurimman osan 2000-luvusta sukeltelemalla syvälle amerikkalaisen ja amerikansuomalaisen kulttuuriperinnön historiaan. Alternative-vaikuttajamme huomautti diggaavansa Karjalaisesta noin yleisesti ottaen, mutta tyypillisemmälle dubstepin ystävälle hän on varmasti nimenomaan mennyt mies. Ei ajankohtainen, ei 2010-lukua.
Karjalainen on kääntänyt tämän mahdollisen heikkouden itselleen tyypillisen salaviisaaksi ja kertakaikkisen riemukkaaksi voitoksi. Todella hyvät biisit syntyvät aiheista ja keloista, jotka koskettavat ja mietityttävät tekijää. Aika (ja ajattomuus) taitavat olla Karjalaiselle sellaisia.
Omasta mielestäni "Mennyt mies" on juuri ajaton biisi. Ihan musiikillisestikin - siinä kuuluu bluesia, Rollareita, kevyttä diskokomppia, miehen omaa historiaa, tietysti tämän päivän soundeilla. Ei se ole retroilua. Kolmen levyn mittainen Lännen-Jukka projekti oli sitä: sen tulkitsen tutkimusmatkaksi menneisyyteen, matkaksi joka oli pakko tehdä, jotta oma tekeminen löytäisi suunnan ja saisi uutta syvyyttä juurilta. Voisiko ajatella, että Karjalaisen Lännen-Jukkaa edeltänyt tuotanto radiohitteineen ja huikeine levymyynteineen oli teesi ja Lännen-Jukka antiteesi? Siinä tapauksessa meillä on tässä synteesi.
Siihen suuntaan viittaa myös biisin hieno teksti, joka on sekoitus nuoremman Karjalaisen leikillisyyttä, lännenreissuilta mukaan tarttunutta bluesäijän uhoa ja tätä ajasta jäämisen ja paikoilleen juuttumisen tematiikkaa. Biisi alkaa pysäyttävästi:
Mä olen mystinen hopeinen diskomies
Mä olen kieltään lipova liskomies
Mä olen Uuden Englannin nahkamies
aina ilosta syntyvä uudestaan
Palaset loksahtivat lopullisesti paikoilleen, kun sain tietää, että "Uuden Englannin nahkamies" viittaa todelliseen (joskin melko myyttiseen) hahmoon:
http://www.ghostvillage.com/legends/leatherman.shtml
Tämä 1800-luvun kulkuri kiersi vuosikaudet samaa 365 mailin lenkkiä 34 päivän tarkoissa sykleissä. Vertauskuva itsensä toistamiselle ja perinteen jatkamiselle, mutta myös viimeisen päälle harjoitellulle käsityötaidolle.
Sellainen tuppasi kulkemaan suvussa. Karjalainen kertoo isästään, joka "veisteli puisia ukkoja" ja toteaa: "Omat ukkoni veistän vinyyliin". Mutta aidon sukuhistorian sijaan tässä taitaa olla kyse Lännen-Jukka -tutkimusretkiltä peritystä uudenlaisesta traditioon kytkeytymisen tunteesta. Trendeillä ei ole väliä, kun kokee toteuttavansa ikiaikaista tehtävää omana aikanaan, mahdollisimman hyvin.
Tällainen asenne on päinvastainen kuin niillä - usein hyvin nuorilla - indietyypeillä, jotka laativat musiikkinsa olemaan yhtä postmodernia referenssiä milloin mihinkin pophistorian hetkellisesti pinnalla olevaan vaiheeseen. Silloin kyse on tiukasti ajassa tehdystä musiikista, joka on suhteessa lähinnä vain johonkin toiseen aikaan - tai ei ole, koska postmoderni pastissi ei tietenkään tavoita sitä aikaa, jota se yrittää simuloida. Niinpä tällainen musiikki päätyy olemaan suhteessa tekijöidensä levyhyllyihin. Minusta se on surullista.
Myös "Mennyt mies" on postmoderni, koska se paljastaa tekijän sanojen takaa. No, ei postmoderni itsessään ole väärin. "Mennyt mies" on myös manifesti. Sen lopputulema on voitonriemuinen:
Sitten kerran kun avaat radion
kuulet kumman tuttua, kaunista
jonka luulet, oot kerran tuntenut
jonka luulet, oot voinut unohtaa
Niin siinä kävi. Jo nyt tuhannet suomalaiset ovat avanneet radion tai videolinkin, kuulleet hyvin tuntemansa hahmon laulavan ja tärisseet mielihyvästä.
Koska vain ajaton biisi voi tuntua kaikilla tasoilla näin hyvältä.
Linkin takaa löytyy J. Karjalaisen uusi biisi "Mennyt mies", johon lukija on melkoisella todennäköisyydellä jo tutustunutkin. Ilmestyessään YouTubeen vuoden toiseksi viimeisenä päivänä se tuntui mielenkiintoisella tavalla vanhan vuoden viimeiseltä hitiltä ja uuden vuoden ensimmäiseltä. Minuun se teki heti suuren vaikutuksen. Olin valmis julistamaan sen jopa Karjalaisen uran parhaaksi lauluksi - enkä millään muotoa ole sylkenyt hänen aiempienkaan tekemistensä päälle. Moni tuttu jakoi innostukseni.
Eivät kuitenkaan kaikki. Netistä löytyi myös vastarintahenkisiä ääniä, jotka ihmettelivät, miten "kaikki" ovat yhtäkkiä hurahtaneet tylsään aikuisrockiin. Tätä keskustelua käytiin erityisen hartaasti erään pitkän linjan alternative-muusikon ja musavaikuttajan seinällä. Selvästi yli kolmekymppinen mies kirjoitti itse mm. näin:
Mun mielestä ei ole mitään epärehellisempää kuin tuollaisessa nostalgiaturpeessa piehtarointi. Housepianoa ja dubstep-droppia kehiin, saatana!
En ole ihan varma, tarkoittiko hän Karjalaisen vai tämän biisistä diggaavien piehtaroivan nostalgiaturpeessa. Sanavalinta on kuitenkin mielenkiintoinen.
"Mennyt mies" on tietysti bändirockbiisi, jossa ei onneksi ole dubstep-vaikutteita. Tämä tuskin riittää tekemään siitä nostalgiamusaakaan. Aavistelen ärtymyksen heränneen ainakin osittain biisin tekstistä: se kun leikittelee nimeään myöten sillä, että esittäjä on 55-vuotias, 30 vuotta pinnalla ollut artisti - joka kaiken lisäksi on käyttänyt suurimman osan 2000-luvusta sukeltelemalla syvälle amerikkalaisen ja amerikansuomalaisen kulttuuriperinnön historiaan. Alternative-vaikuttajamme huomautti diggaavansa Karjalaisesta noin yleisesti ottaen, mutta tyypillisemmälle dubstepin ystävälle hän on varmasti nimenomaan mennyt mies. Ei ajankohtainen, ei 2010-lukua.
Karjalainen on kääntänyt tämän mahdollisen heikkouden itselleen tyypillisen salaviisaaksi ja kertakaikkisen riemukkaaksi voitoksi. Todella hyvät biisit syntyvät aiheista ja keloista, jotka koskettavat ja mietityttävät tekijää. Aika (ja ajattomuus) taitavat olla Karjalaiselle sellaisia.
Omasta mielestäni "Mennyt mies" on juuri ajaton biisi. Ihan musiikillisestikin - siinä kuuluu bluesia, Rollareita, kevyttä diskokomppia, miehen omaa historiaa, tietysti tämän päivän soundeilla. Ei se ole retroilua. Kolmen levyn mittainen Lännen-Jukka projekti oli sitä: sen tulkitsen tutkimusmatkaksi menneisyyteen, matkaksi joka oli pakko tehdä, jotta oma tekeminen löytäisi suunnan ja saisi uutta syvyyttä juurilta. Voisiko ajatella, että Karjalaisen Lännen-Jukkaa edeltänyt tuotanto radiohitteineen ja huikeine levymyynteineen oli teesi ja Lännen-Jukka antiteesi? Siinä tapauksessa meillä on tässä synteesi.
Siihen suuntaan viittaa myös biisin hieno teksti, joka on sekoitus nuoremman Karjalaisen leikillisyyttä, lännenreissuilta mukaan tarttunutta bluesäijän uhoa ja tätä ajasta jäämisen ja paikoilleen juuttumisen tematiikkaa. Biisi alkaa pysäyttävästi:
Mä olen mystinen hopeinen diskomies
Mä olen kieltään lipova liskomies
Mä olen Uuden Englannin nahkamies
aina ilosta syntyvä uudestaan
Palaset loksahtivat lopullisesti paikoilleen, kun sain tietää, että "Uuden Englannin nahkamies" viittaa todelliseen (joskin melko myyttiseen) hahmoon:
http://www.ghostvillage.com/legends/leatherman.shtml
Tämä 1800-luvun kulkuri kiersi vuosikaudet samaa 365 mailin lenkkiä 34 päivän tarkoissa sykleissä. Vertauskuva itsensä toistamiselle ja perinteen jatkamiselle, mutta myös viimeisen päälle harjoitellulle käsityötaidolle.
Sellainen tuppasi kulkemaan suvussa. Karjalainen kertoo isästään, joka "veisteli puisia ukkoja" ja toteaa: "Omat ukkoni veistän vinyyliin". Mutta aidon sukuhistorian sijaan tässä taitaa olla kyse Lännen-Jukka -tutkimusretkiltä peritystä uudenlaisesta traditioon kytkeytymisen tunteesta. Trendeillä ei ole väliä, kun kokee toteuttavansa ikiaikaista tehtävää omana aikanaan, mahdollisimman hyvin.
Tällainen asenne on päinvastainen kuin niillä - usein hyvin nuorilla - indietyypeillä, jotka laativat musiikkinsa olemaan yhtä postmodernia referenssiä milloin mihinkin pophistorian hetkellisesti pinnalla olevaan vaiheeseen. Silloin kyse on tiukasti ajassa tehdystä musiikista, joka on suhteessa lähinnä vain johonkin toiseen aikaan - tai ei ole, koska postmoderni pastissi ei tietenkään tavoita sitä aikaa, jota se yrittää simuloida. Niinpä tällainen musiikki päätyy olemaan suhteessa tekijöidensä levyhyllyihin. Minusta se on surullista.
Myös "Mennyt mies" on postmoderni, koska se paljastaa tekijän sanojen takaa. No, ei postmoderni itsessään ole väärin. "Mennyt mies" on myös manifesti. Sen lopputulema on voitonriemuinen:
Sitten kerran kun avaat radion
kuulet kumman tuttua, kaunista
jonka luulet, oot kerran tuntenut
jonka luulet, oot voinut unohtaa
Niin siinä kävi. Jo nyt tuhannet suomalaiset ovat avanneet radion tai videolinkin, kuulleet hyvin tuntemansa hahmon laulavan ja tärisseet mielihyvästä.
Koska vain ajaton biisi voi tuntua kaikilla tasoilla näin hyvältä.
keskiviikko 5. joulukuuta 2012
Sana yksinäisyyspäivälle
Tänään eräs suuresti arvostamani henkilö raportoi kolmevuotiaasta tyttärestään, että tämä oli ilmoittanut tehneensä päiväkodissa "yksinäisyyspäiväkynttilän".
Minä ymmärrän kolmevuotiasta täysin. Mitä eroa on yksinäisyydellä ja itsenäisyydellä? Äkkiseltään ne molemmat kuulostavat suremisen arvoisilta asioilta. Lumipyryltä, jonka seasta ei ilmaannu pelastajaa. Perheeltä, jonka vanhemmat ovat kuolleet.
Nyt on kuudes joulukuuta, ja ties kuinka monennen kerran tietoisen elämäni aikana väsyneet vahtimestarit heräävät liian aikaisin nostaakseen salkoon lipun, joka on yksinäisyyden lippu. Kouluissa ympäri Suomen istutaan vastentahtoisesti epämukaville penkeille kuuntelemaan leipääntyneen vararehtorin ulkoaluentaa siitä, miten koskettavia uhrauksia tekivät umpimieliset pohjalaispojat, jotka kuolivat siksi, että ajattelivat väärällä hetkellä kotimorsiamiaan ja saivat hengiltä umpimielisiä venäläispoikia, jotka kuolivat siksi, että ajattelivat väärällä hetkellä kotimorsiamiaan.
Mikään päivä ei ole niin yksinäinen kuin se, joka riistää ihmisen rakkaimmiltaan. On groteskia juhlia sellaista päivää, tehdä siitä vertauskuva.
Mutta sellainen päivä pitää kyllä muistaa ja muistuttaa siitä koko kansakuntaa ja naapurimaitakin.
Lapsi oli taas kerran oikeassa. Itsenäisyyspäivän sijaan tarvitaan yksinäisyyspäivä. Päivä jota kammotaan kuin hairahtunut herännäinen kammoaa pitkääperjantaita. Sellainen sopisi hyvin tämän sotahullun kansakunnan viralliseksi juhlapäiväksi. Päivä, jolloin kaiken maailman pikkunatseja ja väärän Väinö Linnan palvojia muistutettaisiin siitä, mitä ainoan elämän menettäminen tarkoittaa ja kuinka yhdentekevää on, mitä kansallisuutta sen riistäjä edustaa.
Minä ymmärrän kolmevuotiasta täysin. Mitä eroa on yksinäisyydellä ja itsenäisyydellä? Äkkiseltään ne molemmat kuulostavat suremisen arvoisilta asioilta. Lumipyryltä, jonka seasta ei ilmaannu pelastajaa. Perheeltä, jonka vanhemmat ovat kuolleet.
Nyt on kuudes joulukuuta, ja ties kuinka monennen kerran tietoisen elämäni aikana väsyneet vahtimestarit heräävät liian aikaisin nostaakseen salkoon lipun, joka on yksinäisyyden lippu. Kouluissa ympäri Suomen istutaan vastentahtoisesti epämukaville penkeille kuuntelemaan leipääntyneen vararehtorin ulkoaluentaa siitä, miten koskettavia uhrauksia tekivät umpimieliset pohjalaispojat, jotka kuolivat siksi, että ajattelivat väärällä hetkellä kotimorsiamiaan ja saivat hengiltä umpimielisiä venäläispoikia, jotka kuolivat siksi, että ajattelivat väärällä hetkellä kotimorsiamiaan.
Mikään päivä ei ole niin yksinäinen kuin se, joka riistää ihmisen rakkaimmiltaan. On groteskia juhlia sellaista päivää, tehdä siitä vertauskuva.
Mutta sellainen päivä pitää kyllä muistaa ja muistuttaa siitä koko kansakuntaa ja naapurimaitakin.
Lapsi oli taas kerran oikeassa. Itsenäisyyspäivän sijaan tarvitaan yksinäisyyspäivä. Päivä jota kammotaan kuin hairahtunut herännäinen kammoaa pitkääperjantaita. Sellainen sopisi hyvin tämän sotahullun kansakunnan viralliseksi juhlapäiväksi. Päivä, jolloin kaiken maailman pikkunatseja ja väärän Väinö Linnan palvojia muistutettaisiin siitä, mitä ainoan elämän menettäminen tarkoittaa ja kuinka yhdentekevää on, mitä kansallisuutta sen riistäjä edustaa.
maanantai 26. marraskuuta 2012
Musiikista ja päänsisäisistä maailmoista
Alkaa olla taas se aika vuodesta, kun viimeisetkin uutuuslevyt julkaistaan ja rock-kriitikot ja muut musanörtit ryhtyvät laittamaan niitä paremmuusjärjestykseen. Kaltaiseni kohtalaisen obsessiivinen asianharrastaja tekisi sitä varmaan muutenkin, mutta tänä vuonna on ihan journalistisiakin vuosiäänestystyyppisiä velvoitteita.
Mitään lopullista omaa listaa en alakaan vielä tässä vaiheessa julkistaa, enkä totta puhuen ole ehtinyt miettiäkään kuin yleisiä suuntaviivoja. Kirjoitetaanpa kuitenkin vähän niistä yleisistä suuntaviivoista.
Tänäkin vuonna on ilmestynyt hirveän monenlaisia hyviä levyjä, ja nyt pitäisi sitten verrata periaatteessa yhteismitattomia teoksia toisiinsa. Oma ongelmansa on kotimaisten ja ulkomaisten levyjen vertaaminen. En tiedä, miksi siinä tuntuu olevan niin korkea raja-aita: useimmissa vuosiäänestyksissä nämä jaetaan siististi omiin sarjoihinsa. Tälle käytännölle ainoa loogiselta tuntuva selitys on hieman vähättelevä "Suomi niin pienenä leikkikehänä, ettei täkäläiseltä musiikilta voi odottaa kansainvälistä tasoa". Ja juuri näinhän moni popmusiikin aktiiviharrastaja tuntuu ajattelevankin ja kuittaavan kotimaisen kevyen musiikin sävelradiokansan jutuksi, muutamaa kulloinkin puheenaiheena olevaa nuorekasta trendinimeä lukuun ottamatta.
Sivumennen sanottuna juuri ne trendinimet pelaavat todennäköisimmin samalla pelikentällä väljästi samanlaisilta kuulostavien angloamerikkalaisten nimien kanssa - ja häviävät, vaikka ihan hyviä olisivatkin.
Sen sijaan on hankala tietää, miten vaikka Joose Keskitaloa tai Yonaa pitäisi verrata, no, hatusta temmaten Shearwateriin tai Killersiin (vuoden suosikkilevyjeni tekijöitä kaikki). Tai ei se oikeastaan hankalaa ole. Jos ne maksimissaan muutama kymmenen vuoden aikana korviin osunutta erittäin erittäin hyvää levyä pitää asettaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen, on ainoa mahdollisuus mennä fiiliksen mukaan. Objektiivisuuttahan näissä asioissa ei muutenkaan ole, ja luulen, että minun listauksissani sitä on keskimääräistäkin vähemmän. En väsy korostamaan sitä, että olen totaalinen ei-muusikko, tekstien ja konseptien ja fantasioiden ihminen, vaikka olenkin monimutkaisen sattumien ketjun kautta päätynyt kirjoittamaan julkisesti lähinnä musiikista.
Minulle musiikin arvo on täsmälleen sen herättämissä ajatuksissa, tunteissa ja mielikuvissa. Siinä, kuinka paljon se inspiroi minua. Musiikilla pitää olla oma maailmansa. Juuri tästä syystä en oikeastaan koskaan innostu esim. loputtomista 60-luvun larppaajista, joiden viittaussuhteet tuppaavat olemaan levyihin siinä missä heidän vaikuttajansa viittasivat maailmaan - todelliseen, kuviteltuun ja näiden väliin sijoittuvaan. Levyistä ei muodostu maailmaa. Levyt ovat esineitä, eikä uuneista tai jääkaapeistakaan välttämättä kannata tehdä biisejä, paitsi jos niistä löytää maailman, jonka pystyy välittämään kuulijalle.
Hyvä esimerkki tästä asennoitumisestani on Atlético Kumpulan esikoislevy Puutarhajuhlat, jota kuuntelin kesällä yhtenään. Luulen, että joudun huomioimaan sen vuosiäänestyksissäkin, vaikka joku viileän rauhallinen kommentaattori varmaan toteaisi sen folkpopin aika harmittomaksi ja tavanomaiseksi ja slow life -puutaloelämästä kertovat tekstit kirkasotsaisiksi.
Minun olisi hankala väittää tällaista näkemystä vastaan, koska tietystä perspektiivistä se on ihan totta - juuri siitä perspektiivistä, josta useimmat musiikkijournalistit ja vannoutuneet harrastajat käsittääkseni arvottavat musiikkia. Jos tämä on keskustelun lähtökohta, minun olisi lievästi absurdia yrittää sanoa mitään siitä, miksi Puutarhajuhlat on minulle tärkeä levy. Se kun on täysin omakohtainen juttu. Se liittyy vahvasti siihen, että viime kesänä stalkkasin lukuisia kertoja Kumpulan puutaloeläjiä, vierailin heidän kyläjuhlillaan töllistelemässä enemmän kiehtovia kumpulalaisia kuin esiintyjiä, mietin loputtomiin yhdistäviä ja erottavia tekijöitä oman, usein rasittavaksi käyvän sinkkuboheemielämäni ja tämän idyllin välillä.
Atlético Kumpula tuli symboloimaan asioita, jotka ovat niin isoja, ettei niistä oikeastaan voi paljoa sanoa tällaisessa blogikirjoituksessa. Olenkin jo päättänyt kirjoittaa joskus romaanin Kumpulasta. Sen se vaatii. Varmaankin vasta sitten olen selvittänyt itselleni, miksi Atlético Kumpulan levy pitää huomioida vuosiäänestyksessä.
Mutta en voi olla sitä huomioimattakaan, se tuntuisi petturuudelta. Voiko yhtyeeltä muka vaatia enempää kuin sen, että se innoittaa kuulijansa romaanisuunnitelmaan?
Mitään lopullista omaa listaa en alakaan vielä tässä vaiheessa julkistaa, enkä totta puhuen ole ehtinyt miettiäkään kuin yleisiä suuntaviivoja. Kirjoitetaanpa kuitenkin vähän niistä yleisistä suuntaviivoista.
Tänäkin vuonna on ilmestynyt hirveän monenlaisia hyviä levyjä, ja nyt pitäisi sitten verrata periaatteessa yhteismitattomia teoksia toisiinsa. Oma ongelmansa on kotimaisten ja ulkomaisten levyjen vertaaminen. En tiedä, miksi siinä tuntuu olevan niin korkea raja-aita: useimmissa vuosiäänestyksissä nämä jaetaan siististi omiin sarjoihinsa. Tälle käytännölle ainoa loogiselta tuntuva selitys on hieman vähättelevä "Suomi niin pienenä leikkikehänä, ettei täkäläiseltä musiikilta voi odottaa kansainvälistä tasoa". Ja juuri näinhän moni popmusiikin aktiiviharrastaja tuntuu ajattelevankin ja kuittaavan kotimaisen kevyen musiikin sävelradiokansan jutuksi, muutamaa kulloinkin puheenaiheena olevaa nuorekasta trendinimeä lukuun ottamatta.
Sivumennen sanottuna juuri ne trendinimet pelaavat todennäköisimmin samalla pelikentällä väljästi samanlaisilta kuulostavien angloamerikkalaisten nimien kanssa - ja häviävät, vaikka ihan hyviä olisivatkin.
Sen sijaan on hankala tietää, miten vaikka Joose Keskitaloa tai Yonaa pitäisi verrata, no, hatusta temmaten Shearwateriin tai Killersiin (vuoden suosikkilevyjeni tekijöitä kaikki). Tai ei se oikeastaan hankalaa ole. Jos ne maksimissaan muutama kymmenen vuoden aikana korviin osunutta erittäin erittäin hyvää levyä pitää asettaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen, on ainoa mahdollisuus mennä fiiliksen mukaan. Objektiivisuuttahan näissä asioissa ei muutenkaan ole, ja luulen, että minun listauksissani sitä on keskimääräistäkin vähemmän. En väsy korostamaan sitä, että olen totaalinen ei-muusikko, tekstien ja konseptien ja fantasioiden ihminen, vaikka olenkin monimutkaisen sattumien ketjun kautta päätynyt kirjoittamaan julkisesti lähinnä musiikista.
Minulle musiikin arvo on täsmälleen sen herättämissä ajatuksissa, tunteissa ja mielikuvissa. Siinä, kuinka paljon se inspiroi minua. Musiikilla pitää olla oma maailmansa. Juuri tästä syystä en oikeastaan koskaan innostu esim. loputtomista 60-luvun larppaajista, joiden viittaussuhteet tuppaavat olemaan levyihin siinä missä heidän vaikuttajansa viittasivat maailmaan - todelliseen, kuviteltuun ja näiden väliin sijoittuvaan. Levyistä ei muodostu maailmaa. Levyt ovat esineitä, eikä uuneista tai jääkaapeistakaan välttämättä kannata tehdä biisejä, paitsi jos niistä löytää maailman, jonka pystyy välittämään kuulijalle.
Hyvä esimerkki tästä asennoitumisestani on Atlético Kumpulan esikoislevy Puutarhajuhlat, jota kuuntelin kesällä yhtenään. Luulen, että joudun huomioimaan sen vuosiäänestyksissäkin, vaikka joku viileän rauhallinen kommentaattori varmaan toteaisi sen folkpopin aika harmittomaksi ja tavanomaiseksi ja slow life -puutaloelämästä kertovat tekstit kirkasotsaisiksi.
Minun olisi hankala väittää tällaista näkemystä vastaan, koska tietystä perspektiivistä se on ihan totta - juuri siitä perspektiivistä, josta useimmat musiikkijournalistit ja vannoutuneet harrastajat käsittääkseni arvottavat musiikkia. Jos tämä on keskustelun lähtökohta, minun olisi lievästi absurdia yrittää sanoa mitään siitä, miksi Puutarhajuhlat on minulle tärkeä levy. Se kun on täysin omakohtainen juttu. Se liittyy vahvasti siihen, että viime kesänä stalkkasin lukuisia kertoja Kumpulan puutaloeläjiä, vierailin heidän kyläjuhlillaan töllistelemässä enemmän kiehtovia kumpulalaisia kuin esiintyjiä, mietin loputtomiin yhdistäviä ja erottavia tekijöitä oman, usein rasittavaksi käyvän sinkkuboheemielämäni ja tämän idyllin välillä.
Atlético Kumpula tuli symboloimaan asioita, jotka ovat niin isoja, ettei niistä oikeastaan voi paljoa sanoa tällaisessa blogikirjoituksessa. Olenkin jo päättänyt kirjoittaa joskus romaanin Kumpulasta. Sen se vaatii. Varmaankin vasta sitten olen selvittänyt itselleni, miksi Atlético Kumpulan levy pitää huomioida vuosiäänestyksessä.
Mutta en voi olla sitä huomioimattakaan, se tuntuisi petturuudelta. Voiko yhtyeeltä muka vaatia enempää kuin sen, että se innoittaa kuulijansa romaanisuunnitelmaan?
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
Neil Youngista ja hippidekadenssista
Olen tässä lukenut Jimmy McDonoughin tiiliskivimäistä Neil Young -elämäkertaa - genrensä parhaita edustajia muuten - ja tullut kahteen tulokseen.
1) Neil Youngin kaltainen rocktähti on siistein mahdollinen rocktähti
2) Hippiaikakauden pimeä puoli ja sekavat jälkimainingit ovat kulttuurihistorian kiinnostavimpiin kuuluvia aihealueita.
Young on todella omituinen kaveri ainakin tämän kirjan perusteella (jossa hän pääsee itsekin ääneen hyvin paljon). Tietenkään hän ei ole ainoa omituinen rocklegenda, mutta hänen omituisuutensakin on jotenkin omituisempaa kuin juuri kenenkään muun. Young on pystynyt poikkeuksellisessa määrin olemaan ihan vaan piittaamatta todellisuudesta, varsinkaan musabisneksen todellisuudesta.
Niinpä hänen uransa näyttäytyy sekavana ja epätasaisena haahuiluna projektista toiseen, kaikkia ilmeisimpiä uraratkaisuja vältellen. Kyse ei oikeastaan ole tietoisesta epäkaupallisuudesta (mikä olisikin rasittavaa), vaan jotenkin perustavanlaatuisesta kyvyttömyydestä tehdä mitään muuta kuin mitä intiuitio sillä hetkellä vaatii.
Young-fanius on tavallaan turhauttavaa, koska hänen tuotantoaan on vaikea käsitellä minään siistinä, helposti ymmärrettävänä kokonaisuutena. Se on täynnä levyjä, jotka ovat jossain mielessä nerokkaita ja jossain mielessä epäonnistuneita. Monista kappaleista on olemassa myyttisiä "parhaita versioita", joptka eivät koskaan päätyneet levylle asti. Jotkut levyt pilattiin paskalla tuotannolla tai miksauksella. Esimerkiksi synkkää ja huuruista Tonight's The Nightia (1975) pidetään klassikkona, mitä se eittämättä onkin. Silti Youngin pitkäaikainen, nyttemmin edesmennyt tuottaja David Briggs on kirjassa sitä mieltä, että tuntemamme versio on täyttä paskaa verrattuna niihin tequilakoomakännissä äänitettyihin alkuperäisiin miksauksiin, joiden välissä kuullaan humalaisten sössötystä.
Youngin ehkä paras levy on huikea Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Sen nerous on hyvin suurelta osin taustayhtye Crazy Horsen vapaamuotoisesti haahuilevan ja äärimmäisen sähköisen soiton ansiota. No, mitä Young teki kyseisen levyn jälkeen? Tietysti heitti Crazy Horsen tienposkeen ja palasi levyttämään bändin kanssa vasta, kun sen säkenöivin maagisuus oli kitaristi Danny Whittenin huumekuoleman myötä poissa.
Kaikesta tästä sekoilusta huolimatta Youngin nälkävuoden mittaisessa tuotannossa riittää loputtomasti ilonaiheita. Se saa ajattelemaan, kuinka olennaista taiteelle spontaanius ja epätäydellisyys usein ovat. Kyllä virheettömiksi hioituille timanteillekin on paikkansa, mutta jotain kaunista siinä on, että omilla luovilla aaltopituuksillaan liikkuva erikoinen kaveri toteuttaa kaikki päähänpistonsa yrityksen ja erehdyksen kautta.
Youngia fanitetaan poikkeuksellisen kiihkeästi varmaan juuri siksi, että hänen musiikkinsa ja tuotantonsa kutsuvat löytöretkeilyyn ja loputtomiin väittelyihin eri levyjen ja versioiden paremmuudesta. Youngin uraa tarkasteltaessa on hankala sortua itsestäänselvyyksiin. Luulin esimerkiksi pitkään, että kaikkien haukkuma vocoder-levy Trans (1982) olisi maineensa veroista paskaa, mutta sehän olikin vain rokkipuristien hölynpölyä. Epätasaisella levyllä on ainakin kaksi Youngin kaikkein parhaisiin kuuluvaa biisiä.
Youngin kaltaiselle hahmolle elämäkerrassa kuvattu 1970-luvun alun Topanga Canyon huumekauppiaineen, kuormurille juttelevine eksentrikkoineen, nextille levelille itsensä doupanneine rocktähtineen on se kaikkein täydellisin taustakangas. On aivan oikein, että kirja keskittyy kaikkein perusteellisimmin tähän aikakauteen. Silloin syntyi hienoa musiikkia, mutta itse asiassa koko näiden ihmisten dekadentti jälkihippi elämäntyyli oli taidetta. Siitä pitäisi tehdä elokuva. Young itse tätä reaaliajassa yrittikin, mutta kuvausten perusteella Journey Through The Past (1973) on täysin katsomiskelvoton.
1) Neil Youngin kaltainen rocktähti on siistein mahdollinen rocktähti
2) Hippiaikakauden pimeä puoli ja sekavat jälkimainingit ovat kulttuurihistorian kiinnostavimpiin kuuluvia aihealueita.
Young on todella omituinen kaveri ainakin tämän kirjan perusteella (jossa hän pääsee itsekin ääneen hyvin paljon). Tietenkään hän ei ole ainoa omituinen rocklegenda, mutta hänen omituisuutensakin on jotenkin omituisempaa kuin juuri kenenkään muun. Young on pystynyt poikkeuksellisessa määrin olemaan ihan vaan piittaamatta todellisuudesta, varsinkaan musabisneksen todellisuudesta.
Niinpä hänen uransa näyttäytyy sekavana ja epätasaisena haahuiluna projektista toiseen, kaikkia ilmeisimpiä uraratkaisuja vältellen. Kyse ei oikeastaan ole tietoisesta epäkaupallisuudesta (mikä olisikin rasittavaa), vaan jotenkin perustavanlaatuisesta kyvyttömyydestä tehdä mitään muuta kuin mitä intiuitio sillä hetkellä vaatii.
Young-fanius on tavallaan turhauttavaa, koska hänen tuotantoaan on vaikea käsitellä minään siistinä, helposti ymmärrettävänä kokonaisuutena. Se on täynnä levyjä, jotka ovat jossain mielessä nerokkaita ja jossain mielessä epäonnistuneita. Monista kappaleista on olemassa myyttisiä "parhaita versioita", joptka eivät koskaan päätyneet levylle asti. Jotkut levyt pilattiin paskalla tuotannolla tai miksauksella. Esimerkiksi synkkää ja huuruista Tonight's The Nightia (1975) pidetään klassikkona, mitä se eittämättä onkin. Silti Youngin pitkäaikainen, nyttemmin edesmennyt tuottaja David Briggs on kirjassa sitä mieltä, että tuntemamme versio on täyttä paskaa verrattuna niihin tequilakoomakännissä äänitettyihin alkuperäisiin miksauksiin, joiden välissä kuullaan humalaisten sössötystä.
Youngin ehkä paras levy on huikea Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Sen nerous on hyvin suurelta osin taustayhtye Crazy Horsen vapaamuotoisesti haahuilevan ja äärimmäisen sähköisen soiton ansiota. No, mitä Young teki kyseisen levyn jälkeen? Tietysti heitti Crazy Horsen tienposkeen ja palasi levyttämään bändin kanssa vasta, kun sen säkenöivin maagisuus oli kitaristi Danny Whittenin huumekuoleman myötä poissa.
Kaikesta tästä sekoilusta huolimatta Youngin nälkävuoden mittaisessa tuotannossa riittää loputtomasti ilonaiheita. Se saa ajattelemaan, kuinka olennaista taiteelle spontaanius ja epätäydellisyys usein ovat. Kyllä virheettömiksi hioituille timanteillekin on paikkansa, mutta jotain kaunista siinä on, että omilla luovilla aaltopituuksillaan liikkuva erikoinen kaveri toteuttaa kaikki päähänpistonsa yrityksen ja erehdyksen kautta.
Youngia fanitetaan poikkeuksellisen kiihkeästi varmaan juuri siksi, että hänen musiikkinsa ja tuotantonsa kutsuvat löytöretkeilyyn ja loputtomiin väittelyihin eri levyjen ja versioiden paremmuudesta. Youngin uraa tarkasteltaessa on hankala sortua itsestäänselvyyksiin. Luulin esimerkiksi pitkään, että kaikkien haukkuma vocoder-levy Trans (1982) olisi maineensa veroista paskaa, mutta sehän olikin vain rokkipuristien hölynpölyä. Epätasaisella levyllä on ainakin kaksi Youngin kaikkein parhaisiin kuuluvaa biisiä.
Youngin kaltaiselle hahmolle elämäkerrassa kuvattu 1970-luvun alun Topanga Canyon huumekauppiaineen, kuormurille juttelevine eksentrikkoineen, nextille levelille itsensä doupanneine rocktähtineen on se kaikkein täydellisin taustakangas. On aivan oikein, että kirja keskittyy kaikkein perusteellisimmin tähän aikakauteen. Silloin syntyi hienoa musiikkia, mutta itse asiassa koko näiden ihmisten dekadentti jälkihippi elämäntyyli oli taidetta. Siitä pitäisi tehdä elokuva. Young itse tätä reaaliajassa yrittikin, mutta kuvausten perusteella Journey Through The Past (1973) on täysin katsomiskelvoton.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)