Me tarvitsemme aikalaisromaaneja

Kaksi romaania saattaa päätyä sattumalta melkein peräkkäin lukulistalle ja synnyttää sellaisen kontrastin, että se alkaa herättää ajatuksia. Luin tuossa Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-aateloidun menestysteoksen Jää. Pidin siitä kyllä, jollain tasolla. Älyllisellä tasolla. Suunnattoman hallittu muoto, tarkkaviivainen miljöökuvaus, jykevää kieltä. Aluksi ajattelin pitäneeni siitä jopa todella paljon.

Sitten tartuin Marjo Niemen aika paljon vähemmälle huomiolle jääneeseen Ihmissyöjän ystävyys -romaaniin ja muistin, että kirjallisuudesta pitää voida hullaantua, ei sekään ole mikään akatemioiden pölyyn tuomittu taidemuoto. Ei mikään taidemuoto ole. Lundberg unohtui nopeasti, kun tempaannuin Niemen tunnelmaltaan lähes päinvastaisen tekstin mukaan. Ihmissyöjän ystävyys ryöpsähtelee, keuhkoaa, sekoilee ja karkailee käsistä. Se onnistuu vaikeimmassa: olemaan sekä traaginen että hauska romaani. Aivan saatanan hyvä! Toisin kuin Lundberg, se innoittaa itseänikin kirjoittamaan.

Yksi helposti määriteltävä ero näillä kahdella on: toinen sijoittuu 65 vuoden taakse menneisyyteen, toinen tähän päivään.

Voidaan kai sanoa, että historia, nimenomaan lähimenneisyys, on 2000-luvun kotimaisen proosan megatrendi. Kyse ei ole vain keski-ikänsä ylittäneiden kulttuurityyppien muistelusta: ajatelkaa Sofi Oksasta tai Katja Kettua. Historia sallii kirjailijalle paljon vapauksia, koska sen moninaisista käänteistä löytää aina omiin tarkoitusperiinsä sopivan aikakauden. Rohkenen epäillä, että ainakin jotkut tarkoittamistani romaaneista on kirjoitettu agenda edellä ja valittu miljöö sen mukaan. Eihän sekään tietysti väärin ole, vaikka on aika hassua, jos tuollaisesta kirjasta syntyy niin sanottua kansalaiskeskustelua, jonka tiimellyksessä kukaan ei lopulta enää tiedä, puhuttiinko nykypäivästä vai historiasta.

Historiahan on tunnetusti suomalaisille arka aihe, jos kohta varmaan muillekin kansoille. Taideprosaistille on hankalampiakin reittejä iltapäivälehtien palstoille kuin esimerkiksi sotahistoriastamme kirjoittaminen.

Mutta saatana, kyllä aikalaisromaaneja pitäisi olla enemmän! Ihan härskisti 2010-luvulle sijoittuvia, tämän ajan ihmisistä ja ilmiöistä kertovia kirjoja. Sellaisia, joissa mainittaisiin Facebook, suomirap, Kallion gentrifikaatio ja perussuomalaisten nousu. En puhu mistään Tervon Koljatin tai Pete Suhosen Hitlerin kylkiluun kaltaisista toisella kädellä väännetyistä muka-satiireista, vaan täysipainoisista ja tasapuolisista romaaneista. Sellaisessa voi olla rivien välissä kannanottoja, mutta se ei ole niille alisteinen.

Jännä homma: perehtyessäni suomalaisen proosan 150-vuotiseen historiaan olen monesti kiinnostunut eniten teoksista, joita niiden tekijätkään eivät ehkä osanneet kuvitella ajattomiksi. Juhani Ahon Helsinkiin, Joel Lehtosen Kerran kesällä, Veijo Meren Peiliin piirretty nainen: täysiverisiä aikalaisromaaneja, joista ei ole lainkaan vaikeaa nauttia nyt Facebookin aikakaudella. Tai joku Mika Waltarin Appelsiininsiemen - ei ehkä suurta kirjallisuutta, mutta aivan riemastuttava ajankuva. 20- ja 30-lukujen taite onkin äärimmäisen kiinnostavaa aikaa Suomen historiassa, mutta luen mieluummin siitä aikalaisen silmin kuin jonkun besserwisserin nykypäivänä esittämää anakronistista tulkintaa. Kaiken lisäksi nuo historian uudelleenluennat tuppaavat olemaan helkkarin moralistisia, ja sellainen kyllä loukkaa älykkyyttäni. Osaan vetää moraalisia johtopäätöksiä itsekin.

Onneksi loistavia aikalaisromaaneja Suomessa sentään kirjoitetaankin. Ainaisen nihkeilyn sijaan pitää muistaa kehua niitä, joita kohdalle on osunut. Niemen teoksen lisäksi vaikka Pirkko Saision Kohtuuttomuus, Hannu Raittilan koko romaanituotanto, Riku Korhosen kirjat, tietysti Pussikaljaromaani. Saara Henrikssonin Linnunpaino.

Minulla ei edelleenkään ole mitään Ulla-Lena Lundbergiä vastaan, mutta varmasti laatukirjallisuudella olisi enemmän nuoria lukijoita, jos julkisuudessa eniten näkyvien kirjailijoiden joukossa olisi tarpeeksi sellaisia, jotka kirjoittavat tästä ajasta. Toki riittävän etäisyyden päästä ulkopuolelta, ei minkään kuplan sisältä.

J. Karjalaisen uudesta biisistä, eli taiteesta, ajasta ja ajattomuudesta

http://www.youtube.com/watch?v=6ym2F3rbKmM


Linkin takaa löytyy J. Karjalaisen uusi biisi "Mennyt mies", johon lukija on melkoisella todennäköisyydellä jo tutustunutkin. Ilmestyessään YouTubeen vuoden toiseksi viimeisenä päivänä se tuntui mielenkiintoisella tavalla vanhan vuoden viimeiseltä hitiltä ja uuden vuoden ensimmäiseltä. Minuun se teki heti suuren vaikutuksen. Olin valmis julistamaan sen jopa Karjalaisen uran parhaaksi lauluksi - enkä millään muotoa ole sylkenyt hänen aiempienkaan tekemistensä päälle. Moni tuttu jakoi innostukseni.

Eivät kuitenkaan kaikki. Netistä löytyi myös vastarintahenkisiä ääniä, jotka ihmettelivät, miten "kaikki" ovat yhtäkkiä hurahtaneet tylsään aikuisrockiin. Tätä keskustelua käytiin erityisen hartaasti erään pitkän linjan alternative-muusikon ja musavaikuttajan seinällä. Selvästi yli kolmekymppinen mies kirjoitti itse mm. näin:

Mun mielestä ei ole mitään epärehellisempää kuin tuollaisessa nostalgiaturpeessa piehtarointi. Housepianoa ja dubstep-droppia kehiin, saatana!

En ole ihan varma, tarkoittiko hän Karjalaisen vai tämän biisistä diggaavien piehtaroivan nostalgiaturpeessa. Sanavalinta on kuitenkin mielenkiintoinen. 

 "Mennyt mies" on tietysti bändirockbiisi, jossa ei onneksi ole dubstep-vaikutteita. Tämä tuskin riittää tekemään siitä nostalgiamusaakaan. Aavistelen ärtymyksen heränneen ainakin osittain biisin tekstistä: se kun leikittelee nimeään myöten sillä, että esittäjä on 55-vuotias, 30 vuotta pinnalla ollut artisti - joka kaiken lisäksi on käyttänyt suurimman osan 2000-luvusta sukeltelemalla syvälle amerikkalaisen ja amerikansuomalaisen kulttuuriperinnön historiaan. Alternative-vaikuttajamme huomautti diggaavansa Karjalaisesta noin yleisesti ottaen, mutta tyypillisemmälle dubstepin ystävälle hän on varmasti nimenomaan mennyt mies. Ei ajankohtainen, ei 2010-lukua. 

Karjalainen on kääntänyt tämän mahdollisen heikkouden itselleen tyypillisen salaviisaaksi ja kertakaikkisen riemukkaaksi voitoksi. Todella hyvät biisit syntyvät aiheista ja keloista, jotka koskettavat ja mietityttävät tekijää. Aika (ja ajattomuus) taitavat olla Karjalaiselle sellaisia.

Omasta mielestäni "Mennyt mies" on juuri ajaton biisi. Ihan musiikillisestikin - siinä kuuluu bluesia, Rollareita, kevyttä diskokomppia, miehen omaa historiaa, tietysti tämän päivän soundeilla. Ei se ole retroilua. Kolmen levyn mittainen Lännen-Jukka projekti oli sitä: sen tulkitsen tutkimusmatkaksi menneisyyteen, matkaksi joka oli pakko tehdä, jotta oma tekeminen löytäisi suunnan ja saisi uutta syvyyttä juurilta. Voisiko ajatella, että Karjalaisen Lännen-Jukkaa edeltänyt tuotanto radiohitteineen ja huikeine levymyynteineen oli teesi ja Lännen-Jukka antiteesi? Siinä tapauksessa meillä on tässä synteesi.

Siihen suuntaan viittaa myös biisin hieno teksti, joka on sekoitus nuoremman Karjalaisen leikillisyyttä, lännenreissuilta mukaan tarttunutta bluesäijän uhoa ja tätä ajasta jäämisen ja paikoilleen juuttumisen tematiikkaa. Biisi alkaa pysäyttävästi:

Mä olen mystinen hopeinen diskomies
Mä olen kieltään lipova liskomies
Mä olen Uuden Englannin nahkamies
aina ilosta syntyvä uudestaan

Palaset loksahtivat lopullisesti paikoilleen, kun sain tietää, että "Uuden Englannin nahkamies" viittaa todelliseen (joskin melko myyttiseen) hahmoon:

http://www.ghostvillage.com/legends/leatherman.shtml 

Tämä 1800-luvun kulkuri kiersi vuosikaudet samaa 365 mailin lenkkiä 34 päivän tarkoissa sykleissä. Vertauskuva itsensä toistamiselle ja perinteen jatkamiselle, mutta myös viimeisen päälle harjoitellulle käsityötaidolle.

Sellainen tuppasi kulkemaan suvussa. Karjalainen kertoo isästään, joka "veisteli puisia ukkoja" ja toteaa: "Omat ukkoni veistän vinyyliin". Mutta aidon sukuhistorian sijaan tässä taitaa olla kyse Lännen-Jukka -tutkimusretkiltä peritystä uudenlaisesta traditioon kytkeytymisen tunteesta. Trendeillä ei ole väliä, kun kokee toteuttavansa ikiaikaista tehtävää omana aikanaan, mahdollisimman hyvin.

Tällainen asenne on päinvastainen kuin niillä - usein hyvin nuorilla - indietyypeillä, jotka laativat musiikkinsa olemaan yhtä postmodernia referenssiä milloin mihinkin pophistorian hetkellisesti pinnalla olevaan vaiheeseen. Silloin kyse on tiukasti ajassa tehdystä musiikista, joka on suhteessa lähinnä vain johonkin toiseen aikaan - tai ei ole, koska postmoderni pastissi ei tietenkään tavoita sitä aikaa, jota se yrittää simuloida. Niinpä tällainen musiikki päätyy olemaan suhteessa tekijöidensä levyhyllyihin. Minusta se on surullista.

Myös "Mennyt mies" on postmoderni, koska se paljastaa tekijän sanojen takaa. No, ei postmoderni itsessään ole väärin. "Mennyt mies" on myös manifesti. Sen lopputulema on voitonriemuinen: 


Sitten kerran kun avaat radion
kuulet kumman tuttua, kaunista
jonka luulet, oot kerran tuntenut
jonka luulet, oot voinut unohtaa

Niin siinä kävi. Jo nyt tuhannet suomalaiset ovat avanneet radion tai videolinkin, kuulleet hyvin tuntemansa hahmon laulavan ja tärisseet mielihyvästä.

Koska vain ajaton biisi voi tuntua kaikilla tasoilla näin hyvältä.

Sana yksinäisyyspäivälle

Tänään eräs suuresti arvostamani henkilö raportoi kolmevuotiaasta tyttärestään, että tämä oli ilmoittanut tehneensä päiväkodissa "yksinäisyyspäiväkynttilän".

Minä ymmärrän kolmevuotiasta täysin. Mitä eroa on yksinäisyydellä ja itsenäisyydellä? Äkkiseltään ne molemmat kuulostavat suremisen arvoisilta asioilta. Lumipyryltä, jonka seasta ei ilmaannu pelastajaa. Perheeltä, jonka vanhemmat ovat kuolleet.

Nyt on kuudes joulukuuta, ja ties kuinka monennen kerran tietoisen elämäni aikana väsyneet vahtimestarit heräävät liian aikaisin nostaakseen salkoon lipun, joka on yksinäisyyden lippu. Kouluissa ympäri Suomen istutaan vastentahtoisesti epämukaville penkeille kuuntelemaan leipääntyneen vararehtorin ulkoaluentaa siitä, miten koskettavia uhrauksia tekivät umpimieliset pohjalaispojat, jotka kuolivat siksi, että ajattelivat väärällä hetkellä kotimorsiamiaan ja saivat hengiltä umpimielisiä venäläispoikia, jotka kuolivat siksi, että ajattelivat väärällä hetkellä kotimorsiamiaan.

Mikään päivä ei ole niin yksinäinen kuin se, joka riistää ihmisen rakkaimmiltaan. On groteskia juhlia sellaista päivää, tehdä siitä vertauskuva.

Mutta sellainen päivä pitää kyllä muistaa ja muistuttaa siitä koko kansakuntaa ja naapurimaitakin.

Lapsi oli taas kerran oikeassa. Itsenäisyyspäivän sijaan tarvitaan yksinäisyyspäivä. Päivä jota kammotaan kuin hairahtunut herännäinen kammoaa pitkääperjantaita. Sellainen sopisi hyvin tämän sotahullun kansakunnan viralliseksi juhlapäiväksi. Päivä, jolloin kaiken maailman pikkunatseja ja väärän Väinö Linnan palvojia muistutettaisiin siitä, mitä ainoan elämän menettäminen tarkoittaa ja kuinka yhdentekevää on, mitä kansallisuutta sen riistäjä edustaa.

Musiikista ja päänsisäisistä maailmoista

Alkaa olla taas se aika vuodesta, kun viimeisetkin uutuuslevyt julkaistaan ja rock-kriitikot ja muut musanörtit ryhtyvät laittamaan niitä paremmuusjärjestykseen. Kaltaiseni kohtalaisen obsessiivinen asianharrastaja tekisi sitä varmaan muutenkin, mutta tänä vuonna on ihan journalistisiakin vuosiäänestystyyppisiä velvoitteita.

Mitään lopullista omaa listaa en alakaan vielä tässä vaiheessa julkistaa, enkä totta puhuen ole ehtinyt miettiäkään kuin yleisiä suuntaviivoja. Kirjoitetaanpa kuitenkin vähän niistä yleisistä suuntaviivoista.

Tänäkin vuonna on ilmestynyt hirveän monenlaisia hyviä levyjä, ja nyt pitäisi sitten verrata periaatteessa yhteismitattomia teoksia toisiinsa. Oma ongelmansa on kotimaisten ja ulkomaisten levyjen vertaaminen. En tiedä, miksi siinä tuntuu olevan niin korkea raja-aita: useimmissa vuosiäänestyksissä nämä jaetaan siististi omiin sarjoihinsa. Tälle käytännölle ainoa loogiselta tuntuva selitys on hieman vähättelevä "Suomi niin pienenä leikkikehänä, ettei täkäläiseltä musiikilta voi odottaa kansainvälistä tasoa". Ja juuri näinhän moni popmusiikin aktiiviharrastaja tuntuu ajattelevankin ja kuittaavan kotimaisen kevyen musiikin sävelradiokansan jutuksi, muutamaa kulloinkin puheenaiheena olevaa nuorekasta trendinimeä lukuun ottamatta.

Sivumennen sanottuna juuri ne trendinimet pelaavat todennäköisimmin samalla pelikentällä väljästi samanlaisilta kuulostavien angloamerikkalaisten nimien kanssa - ja häviävät, vaikka ihan hyviä olisivatkin.

Sen sijaan on hankala tietää, miten vaikka Joose Keskitaloa tai Yonaa pitäisi verrata, no, hatusta temmaten Shearwateriin tai Killersiin (vuoden suosikkilevyjeni tekijöitä kaikki). Tai ei se oikeastaan hankalaa ole. Jos ne maksimissaan muutama kymmenen vuoden aikana korviin osunutta erittäin erittäin hyvää levyä pitää asettaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen, on ainoa mahdollisuus mennä fiiliksen mukaan. Objektiivisuuttahan näissä asioissa ei muutenkaan ole, ja luulen, että minun listauksissani sitä on keskimääräistäkin vähemmän. En väsy korostamaan sitä, että olen totaalinen ei-muusikko, tekstien ja konseptien ja fantasioiden ihminen, vaikka olenkin monimutkaisen sattumien ketjun kautta päätynyt kirjoittamaan julkisesti lähinnä musiikista. 

Minulle musiikin arvo on täsmälleen sen herättämissä ajatuksissa, tunteissa ja mielikuvissa. Siinä, kuinka paljon se inspiroi minua. Musiikilla pitää olla oma maailmansa. Juuri tästä syystä en oikeastaan koskaan innostu esim. loputtomista 60-luvun larppaajista, joiden viittaussuhteet tuppaavat olemaan levyihin siinä missä heidän vaikuttajansa viittasivat maailmaan - todelliseen, kuviteltuun ja näiden väliin sijoittuvaan. Levyistä ei muodostu maailmaa. Levyt ovat esineitä, eikä uuneista tai jääkaapeistakaan välttämättä kannata tehdä biisejä, paitsi jos niistä löytää maailman, jonka pystyy välittämään kuulijalle.

Hyvä esimerkki tästä asennoitumisestani on Atlético Kumpulan esikoislevy Puutarhajuhlat, jota kuuntelin kesällä yhtenään. Luulen, että joudun huomioimaan sen vuosiäänestyksissäkin, vaikka joku viileän rauhallinen kommentaattori varmaan toteaisi sen folkpopin aika harmittomaksi ja tavanomaiseksi ja slow life -puutaloelämästä kertovat tekstit kirkasotsaisiksi.

Minun olisi hankala väittää tällaista näkemystä vastaan, koska tietystä perspektiivistä se on ihan totta - juuri siitä perspektiivistä, josta useimmat musiikkijournalistit ja vannoutuneet harrastajat käsittääkseni arvottavat musiikkia. Jos tämä on keskustelun lähtökohta, minun olisi lievästi absurdia yrittää sanoa mitään siitä, miksi Puutarhajuhlat on minulle tärkeä levy. Se kun on täysin omakohtainen juttu. Se liittyy vahvasti siihen, että viime kesänä stalkkasin lukuisia kertoja Kumpulan puutaloeläjiä, vierailin heidän kyläjuhlillaan töllistelemässä enemmän kiehtovia kumpulalaisia kuin esiintyjiä, mietin loputtomiin yhdistäviä ja erottavia tekijöitä oman, usein rasittavaksi käyvän sinkkuboheemielämäni ja tämän idyllin välillä.

Atlético Kumpula tuli symboloimaan asioita, jotka ovat niin isoja, ettei niistä oikeastaan voi paljoa sanoa tällaisessa blogikirjoituksessa. Olenkin jo päättänyt kirjoittaa joskus romaanin Kumpulasta. Sen se vaatii. Varmaankin vasta sitten olen selvittänyt itselleni, miksi Atlético Kumpulan levy pitää huomioida vuosiäänestyksessä.

Mutta en voi olla sitä huomioimattakaan, se tuntuisi petturuudelta. Voiko yhtyeeltä muka vaatia enempää kuin sen, että se innoittaa kuulijansa romaanisuunnitelmaan?

Neil Youngista ja hippidekadenssista

Olen tässä lukenut Jimmy McDonoughin tiiliskivimäistä Neil Young -elämäkertaa - genrensä parhaita edustajia muuten - ja tullut kahteen tulokseen.

1) Neil Youngin kaltainen rocktähti on siistein mahdollinen rocktähti

2) Hippiaikakauden pimeä puoli ja sekavat jälkimainingit ovat kulttuurihistorian kiinnostavimpiin kuuluvia aihealueita.

Young on todella omituinen kaveri ainakin tämän kirjan perusteella (jossa hän pääsee itsekin ääneen hyvin paljon). Tietenkään hän ei ole ainoa omituinen rocklegenda, mutta hänen omituisuutensakin on jotenkin omituisempaa kuin juuri kenenkään muun. Young on pystynyt poikkeuksellisessa määrin olemaan ihan vaan piittaamatta todellisuudesta, varsinkaan musabisneksen todellisuudesta.

Niinpä hänen uransa näyttäytyy sekavana ja epätasaisena haahuiluna projektista toiseen, kaikkia ilmeisimpiä uraratkaisuja vältellen. Kyse ei oikeastaan ole tietoisesta epäkaupallisuudesta (mikä olisikin rasittavaa), vaan jotenkin perustavanlaatuisesta kyvyttömyydestä tehdä mitään muuta kuin mitä intiuitio sillä hetkellä vaatii.

Young-fanius on tavallaan turhauttavaa, koska hänen tuotantoaan on vaikea käsitellä minään siistinä, helposti ymmärrettävänä kokonaisuutena. Se on täynnä levyjä, jotka ovat jossain mielessä nerokkaita ja jossain mielessä epäonnistuneita. Monista kappaleista on olemassa myyttisiä "parhaita versioita", joptka eivät koskaan päätyneet levylle asti. Jotkut levyt pilattiin paskalla tuotannolla tai miksauksella. Esimerkiksi synkkää ja huuruista Tonight's The Nightia (1975) pidetään klassikkona, mitä se eittämättä onkin. Silti Youngin pitkäaikainen, nyttemmin edesmennyt tuottaja David Briggs on kirjassa sitä mieltä, että tuntemamme versio on täyttä paskaa verrattuna niihin tequilakoomakännissä äänitettyihin alkuperäisiin miksauksiin, joiden välissä kuullaan humalaisten sössötystä.

Youngin ehkä paras levy on huikea Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Sen nerous on hyvin suurelta osin taustayhtye Crazy Horsen vapaamuotoisesti haahuilevan ja äärimmäisen sähköisen soiton ansiota. No, mitä Young teki kyseisen levyn jälkeen? Tietysti heitti Crazy Horsen tienposkeen ja palasi levyttämään bändin kanssa vasta, kun sen säkenöivin maagisuus oli kitaristi Danny Whittenin huumekuoleman myötä poissa.

Kaikesta tästä sekoilusta huolimatta Youngin nälkävuoden mittaisessa tuotannossa riittää loputtomasti ilonaiheita. Se saa ajattelemaan, kuinka olennaista taiteelle spontaanius ja epätäydellisyys usein ovat. Kyllä virheettömiksi hioituille timanteillekin on paikkansa, mutta jotain kaunista siinä on, että omilla luovilla aaltopituuksillaan liikkuva erikoinen kaveri toteuttaa kaikki päähänpistonsa yrityksen ja erehdyksen kautta.

Youngia fanitetaan poikkeuksellisen kiihkeästi varmaan juuri siksi, että hänen musiikkinsa ja tuotantonsa kutsuvat löytöretkeilyyn ja loputtomiin väittelyihin eri levyjen ja versioiden paremmuudesta. Youngin uraa tarkasteltaessa on hankala sortua itsestäänselvyyksiin. Luulin esimerkiksi pitkään, että kaikkien haukkuma vocoder-levy Trans (1982) olisi maineensa veroista paskaa, mutta sehän olikin vain rokkipuristien hölynpölyä. Epätasaisella levyllä on ainakin kaksi Youngin kaikkein parhaisiin kuuluvaa biisiä.

Youngin kaltaiselle hahmolle elämäkerrassa kuvattu 1970-luvun alun Topanga Canyon huumekauppiaineen, kuormurille juttelevine eksentrikkoineen, nextille levelille itsensä doupanneine rocktähtineen on se kaikkein täydellisin taustakangas. On aivan oikein, että kirja keskittyy kaikkein perusteellisimmin tähän aikakauteen. Silloin syntyi hienoa musiikkia, mutta itse asiassa koko näiden ihmisten dekadentti jälkihippi elämäntyyli oli taidetta. Siitä pitäisi tehdä elokuva. Young itse tätä reaaliajassa yrittikin, mutta kuvausten perusteella Journey Through The Past (1973) on täysin katsomiskelvoton.

Kohtaamisen mahdottomuudesta ja mahdollisuudesta

Viime viikonloppuna Jyväskylässä sattui mielenkiintoinen kohtaaminen. Olin menossa sunnuntai-iltana baariin veljeni ja hänen puolisonsa kanssa. Oli aika ankea syyssää, liikkeellä ei ollut juuri ihmisiä, mutta ne harvat olivatkin sitten järjistään sekaisin. Ohittaessamme jotakin turhaa hotellin baaria törmäsimme pariskuntaan, joka oli poistumassa anniskelutilasta varsin vauhdikkaasti. Mies oli 35-40 -vuotias, olemukseltaan häntä voisi kuvailla elämäntaipaleensa tihkusateissa ryvettyneeksi surkuversioksi äijästä. Nainen oli selvästi nuorempi, herkällä tavalla nätti mutta aika huolimattoman oloinen.

Molemmat olivat humalassa, ja miehellä oli heti angstia tunnollaan. Hänelle oli hotellin baarissa kieltäydytty myymästä enempää liian päihtymyksen takia. Mies tunsi tulleensa väärin kohdelluksi. Me nyt taisimme vain osua ensimmäisinä tielle ja pääsimme siksi tätä kuulemaan.

Olin itsekin reissuviikonlopun vieton siinä pisteessä, jossa kohtaamiset ja yllätykset alkavat kiinnostaa. Siksi ehdotin mielijohteesta, että pariskunta tulisi meidän kanssamme sinne, mihin olimme itse menossa: Vakiopaineeseen, Jyväskylän yliopisto-opiskelijoiden ja toimettomien hippien suosimaan nuhruiseen juottolaan. He suostuivat - tai mies suostui, jo tässä vaiheessa oli käynyt selväksi, että mies koki olevansa tässä parisuhteessa se, joka päättää, mitä tehdään. Hän puhuikin suuren osan ajasta me-muodossa.

Minä taas aloin jo kävelymatkalla Vakkariin epäillä esittämäni kutsun fiksuutta, mutta kortit oli pelattu ja homma piti katsoa ainakin vähän pidemmälle. Mielenkiintoista siitä tulikin.

Vakiopaineessa, kaljanjuonnin lomassa, saimme tietää asioita uusien tuttaviemme elämästä. He olivat kotoisin joltain anonyymiltä eteläsuomalaiselta pikkupaikkakunnalta, se oli joko Heinola tai Hollola. Vähän hämärää on sen suhteen, mitä äijä teki työkseen. Ihan oikeaa rahaa sillä kai kuitenkin oli, koska pariskunnalla oli tapana lähteä viikonloppulomille Jyväskylän tapaisiin vieraisiin kaupunkeihin ja olla aina hotellissa yötä. Matkat tehtiin omalla autolla, julkisesta liikenteestä ei tässä perheyksikössä ollut kuultukaan.

Tyttöystävä taas ilmeisesti lähinnä istui kotona toimittamassa jonkinlaisen white trash -pikkurouvan virkaa. Kuvio alkoi pian hahmottua aika traagiseksi ja myös vastenmieliseksi. Mimmillä oli lastenkotitausta, ja kymmenkunta vuotta vanhemman äijän kanssa hän oli ilmeisesti ollut yhdessä aivan teini-ikäisestä. Maailmasta hän ei tiennyt oikein mitään. Hän muun muassa ihmetteli moneen kertaan aidon kummastuneena, että sellaisia baareja kuin Vakiopaine on yleensäkään olemassa. Ilmeisesti hän tarkoitti tällä melko rentoa ympäristöä, jossa ihmiset juovat hissukseen kaljaa, jossa musiikki ei soi täysillä, jossa ensisijaisena agendana ei ole tappeleminen tai pariutuminen ainakaan luontodokumenteista tuttuja metodeja käyttäen. Siis: häntä hämmästytti se, että baarissa voi olla kivaakin.

Synkäksi kuvion teki se, miten jo parin tunnin aikana kävi selväksi äijän taipumus suhtautua vihamielisesti naisen vähäisiinkään yrityksiin olla itsenäinen persoona. Perusasenne oli, että älä edes yritä, kun et kuitenkaan osaa. Sitten heidän välilleen alkoi tulla jotain pientä erimielisyyttä, ja nyt saatiin kuulla jo suoranpuoleisia väkivallalla uhkailuja: "kyllä sä tiedät, miten tässä taas käy" -tyyliin. Mies alkoi yleensäkin olla känninsä edetessä aggressiivisempi - ei suoraan meitä kohtaan, hän alkoi vain kautta rantain huomautella, että pystyy kyllä lyömään ihmisiä turpiin, ettei se hänelle mikään kynnys ole. Hän alleviivasi tätä kykyään toistuvasti, mutta uhittelussa oli jatkuva surkea altavastaajan perusasenne. Hän koki maailman ylivoimaisena ja musertavana vihollisena. Sitä itkemistä oli tuskallista kuunnella. Tässä surullisessa ravintoketjussa tyttöystävän rooli oli kai olla se ainoa miestä heikompi lenkki. Ja siksi kai hän oli aikanaan teini-ikäisen lastenkoditytön elämäänsä vanginnutkin.

Eipä siinä sen kummempaa. Jossain sumuisessa vaiheessa iltaa tiemme erkanivat. Me jatkoimme leppoisaa boheemielämäämme ja he omaa onnetonta elämäänsä. Mutta olen miettinyt tätä kohtaamista paljon. Ehkä tämä pariskunta edustaa vain yhtä ääripäätä - olisi hätiköityä pitää heitä suomalaisuuden kuvana, paitsi tietysti yhtenä lukemattomista sellaisista. Oletan kuitenkin, että Suomessa on paljon ihmisiä, joita minun olisi yhtä vaikea ymmärtää. Osittain eri syistä, osittain samankaltaisista.

Ihmisiä, jotka eivät koskaan ole tulleet ajatelleeksi, että ajatteleminen, kokeminen, ikkunoiden avaaminen, tiedon hankkiminen, kantabaarin vaihtaminen ovat kaikki keinoja vaikuttaa omaan elämäänsä. Ja ellei siitä synnykään onnellisuutta, on oma onnettomuuskin silloin helpompaa suhteellistaa.

Ja sitten luin tämän Jami Järvisen erinomaisen blogikirjoituksen, ja ajattelin heti taas Jyväskylässä kohdattua pariskuntaa, vaikka en muistakaan, tuliko heidän poliittisista kannoistaan sen kummemmin puhetta: http://blogit.kansanuutiset.fi/kaasuputki/surkeiden-ihmisten-puolue/

Oikeasta ja väärästä kansanmusiikista

Tällainen, jo viime vuoden puolella julkaistu artikkeli linkitettiin minulle tänään Facebookissa:

http://thequietus.com/articles/07603-2011british-politics-folk-music

Jutun kirjoittaja Joe Kennedy on aiempienkin satunnaiskohtaamisten perusteella hyvin tyypillinen poliittisesti korrekti angloamerikkalainen liberaalivasemmistolainen. Hänen kaltaisensa ovat valvoneet britannian indiemusiikkiskenen ajatusten puhtautta 80-luvulta asti. He älähtivät, kun Morrissey otti Union Jackin lavarekvisiitaksi, he tunsivat epämääräistä vaivautuneisuutta brittipop-skenen noustessa ja nyt heillä on taas vaikeaa. Sympatisoin heitä kyllä: Britannian nykyinen oikeistohallitus ajaa armotonta leikkauslistojen ja vapaa markkinatalous -fantasioiden politiikkaa, ja Kennedyn kaltaiset kulttuurikirjoittelijat tuntevat varmasti olevansa yhtä vankasti yhteiskunnallisella sivuraiteella kuin Thatcherin kulta-aikaan. Heille jää vain turhautuneisuus ja katkeruus.

Niillä taas on tapana suuntautua välillä aika sattumanvaraisiin kohteisiin. Kuten nyt tässä tapauksessa erilaisiin ruohonjuuritason yhteisöllisiin hankkeisiin ja Britannian uuteen folkpop-skeneen, jonka näyttävin kellokas on hämmentävään maailmanmenestykseen noussut, juuri toisen albuminsa julkaissut Mumford & Sons -yhtye.

Tiesin kyllä, että musanörttipiireissä inhotaan Mumford & Sonsia. Tähän päivään asti luulin kuitenkin sen johtuvan lähinnä bändin musiikillisesta lähestymistavasta, jota voisi sen kummemmin arvottamatta luonnehtia vaikka kansanomaiseksi. Biisit ovat tarttuvia ja perustuvat melko helpolle nostatusrakenteelle. Ne ovat omiaan humalaisiksi yhteislauluiksi, ja todistajanhavainnot Brittein saarilla viime vuosina käyneiltä kertovat, että juuri tähän tarkoitukseen niitä käytetäänkin. Innostavia banjoriffejä viljellään maneeriksi asti. Sanoitukset eivät ole kuolematonta lyriikkaa.

Nyt on käynyt ilmi, että mahdollisten musiikillisten rikostensa lisäksi Mumford & Sons on myös oikeistospedejen puolella. Erään brittiläistaustaisen musiikkivaikuttajan mukaan heidän isänsäkin kuuluvat ihmisryhmään "right-wing fuckers". Rikkaan perheen kakaroita, joiden hilpeän epäpoliittinen musiikki on osa pääministeri David Cameronin masinoimaa salaliittoa englantilaisuuden käsitteen rajaamiseksi keskiluokkaisiin kotiseutuaktivisteihin.

Vastakkainasettelu tiivistyy viimevuotisiin Lontoon mellakoihin. Jos Joe Kennedyltä kysytään, niissä ja niiden tiimoilta käydyssä mediasodassa oli vastakkain kaksi eri tavoin määriteltyä kansaa kuin parhaassakin sisällissodassa: oikea kansa purkamassa oikeamielistä turhautumistaan kadulla, ja väärä kansa, perheenisät ja -äidit, jotka pistivät pystyyn kansalaisliikkeen jälkien siivoamiseksi. Tosin Kennedyn mielestä kyse ei ollut kansalaisliikkeestä, vaan Cameronin hyvinvointivaltiokriittisen Big Society -ideologian mainoskampanjasta.

Olen kyllä aivan samaa mieltä siitä, ettei mellakoita voi irrottaa laajemmasta yhteiskunnallisesta viitekehyksestä. Omat kokemukseni erilaisista mielenosoittajapiireistä viittaisivat kuitenkin siihen, että näiden tapahtumien sosiaalinen dynamiikka tuo mukaan aina karkeasti ottaen kahdenlaista väkeä: niitä, joiden viha ja turhautuneisuus artikuloituu politiikkana ja niitä, jotka huomaavat, että nyt on räyhää tiedossa ja päättävät mennä mukaan. Sitten ovat tietysti vielä älymystön sivustakatsojat, jotka ovat kovin innokkaita etsimään romanttista vallankumousta mistä tahansa.

Sellaiset kuin Joe Kennedy.

Hänen kaltaisiaan on Suomessakin, ja heidän suhteensa heidän näennäisesti sympatisoimiensa ihmisten motiiveihin tuntuu usein vähän hämärältä. Tulee mieleen monia happamia aikalaiskuvauksia pahimman taistolaiskauden Suomesta, jossa samettitakkiset yliopisto-opiskelijat ramppasivat tehtaissa kertomassa työläisille, millaista on oikea tiedostaminen. Työläiset olivat ärsyttäviä, koska eivät halunneet maailmanvallankumousta, vaan isomman asunnon.

Siihen kulutuspositivismin aikaan ei ole enää paluuta, mutta nykypäivän köyhäkään ei halua romanttista vallankumousta, vaan paremman elämän. Vallankumousromantikon mielestä se, mitä köyhä pitää parempana elämänä, kuulostaa epäilyttävästi keskiluokkaiselta elämältä. Ja koska keskiluokka on kirosana, päätyy Joe Kennedykin itse asiassa edustamaan implisiittisesti kantaa, jonka mukaan köyhän pitäisi itse asiassa olla tyytyväinen romanttiseen ja vallankumoukselliseen tower block -elämäänsä ja jatkuviin romanttisiin taisteluihin poliisia ja sikakapitalistia vastaan. Se on Kennedylle köyhän rooli.

Suositun uusfolk-skenen kardinaalivirhe taas tuntuu itse suosion lisäksi olevan yhteisöllisyyden kaltaisten ihanteiden lähestyminen leppoisasti ja positiivisen kautta. Kennedy kuvaa halveksuen skenen artistien taipumusta vierailla toistensa keikoilla ja rakentaa uraansa perinteisen kellarikämppämeiningin sijaan erilaisissa yhteislaulutilaisuuksissa ja open mic -illoissa. Se kuulostaa hänestä iloiselta ja iloisuus taas on keskiluokkaista. Koska se ei ole aktiivisesti Cameronia vastaan, sen täytyy olla Big Society -teoreetikkojen suuren suunnitelman osa.

Kennedy ei siedä sitä ajatusta, että ainakin ne köyhät, jotka eivät ole aggression purkamisen tarpeessa olevia 16-vuotiaita, saattavat aika usein haluta ostaa Mumford & Sonsin levyjä militantin grimen sijaan. Ehkä he tulevat niistä jopa hyvälle tuulelle. Ja se on väärin tiedostettu se.

Vasemmistolaisena soisin jokaisen vasemmistolaisen muistavan, että vaikka hyväosaisuus maailmassa jakautuukin pöyristyttävän epätasapuolisesti ja siitä nauttivat enimmäkseen aika ikävät ihmiset, ei tämä kuitenkaan tarkoita, että hyväosaisuus olisi huono asia. On typerää vaatia "kadulla" elävää ihmistä viettämään kaiken aikansa "kadun" tiedostamiseen, on typerää halveksia kerrostaloghetossa elävän vähäosaisen haavetta keskiluokkaisista nurmikentistä.

On typerää ja keskenkasvuista kuvitella, että viha on aina ratkaisu kaikkeen ja yhteisöllisyys ja säntillisyys vain keskiluokkaista harhaa.