Eduskuntavaalit alkavat olla sen verran lähellä, että sosiaalisessa mediassa ja vähän tosielämässäkin aktivoidutaan. Poliittista puhetta on ilmatilassa huomattavasti normaalia enemmän. Välillä se meinaa ottaa voimillekin, mutta lopulta on tietysti hirveän hyvä asia, että politiikka saa edes näin kausittain viihdetulvan keskellä sille kuuluvan painoarvon.
Vasemmistolaisen on vaikea suhtautua tulossa oleviin vaaleihinkaan mitenkään superoptimistisesti. Mitä todennäköisimmin seuraava pääministerimme ei ainakaan ole Alexander Stubb, ja sitä voi kyllä pitää jonkinlaisena voittona. Vaan eipä tuo Sipilä vaikuta oikein missään suhteessa paremmalta vaihtoehdolta. Toivo tänä keväänä perustuu ennen muuta vasemmistolla ja vihreillä täydennetyn punamultahallituksen mahdollisuuteen ja siihen, että keskustastakin löytyy Sipilää vähemmän libertaareja toimijoita, jolloin tuollaisen hallituksen linja voisi parhaimmillaan olla aika selvästi vasemmalla Sipilän julkisuudessa esittämästä. En tiedä, onko tällaisilla haaveilla kovin realistista kantopintaa.
Syrizan murskaava vaalivoitto oli kyllä hyvinkin innoittava kokemus, ja vaikka Euroopan-laajuisen valtapelin kyyniset realiteetit ovat nyt päässeet Kreikka-keskustelussakin odotuksenmukaisesti niskan päälle, ei kreikkalaisten äänestäjien antamaa signaalia sovi väheksyä. Kyse ei ollut vähemmästä kuin ensimmäisestä kylmän sodan jälkeisestä esimerkistä siitä, että eurooppalaisessa valtiossa muodostetaan radikaalivasemmistolainen hallitus.
Optimistisesti voi ajatella tämän olevan vasta alkusoittoa.
Mitä Suomeen tulee, maanvyörymävoittoa ei vasemmistolle taida näissäkään vaaleissa tulla, mutta tuskin tulee tappiotakaan, ja monenlaiset osavoitot vaikuttavat mahdollisilta tai todennäköisiltäkin. Ennen kaikkea nuoren vasemmiston noususuhdanne tuntuu olevan tosiasia monissa eri vaalipiireissä.
Helsingissä on aivan realistista odottaa jo kolmattakin kansanedustajaa, ja hyviä ehdokkaita on täällä valinnanvaikeudeksi asti. Oma valintani on Petra Malin , joka sosiaalityöntekijänä omaa vähempiosaisten arjesta sellaista käytännön tietoa, joka liian monelta poliitikolta puuttuu. Voisin hyvin äänestää myös Veronika Honkasaloa, Heikki Patomäkeä tai monia muitakin ehdokkaitamme.
Varsinais-Suomessa Li Andersson on suvereeni ehdokas, joka tulee saamaan ansaitun äänivyöryn. Hän ei ole vähempää kuin uuden vasemmiston etummainen tiennäyttäjä. Kotiseudullani Lapissa äänestäisin Anni Ahlakorpea : Lapissa laitavasemmisto on aina ollut vahva, mutta sukupolvenvaihdosta kaivataan sielläkin, ja Ahlakorven kaltaisista tekijöistä se syntyykin. Samoin Oulun piirissä Hanna Sarkkinen on juuri sitä, mitä eduskuntaan tarvitaan. Pirkanmaalla äänestäisin varmasti Anna Kontulaa joka on terävät kyntensä Arkadianmäellä jo näyttänytkin.
Tämä on tietysti tämmöistä oman puolueen mainostamista ja vaalipropagandaa, mutta sen taustalla on aito toive, että Suomesta alettaisiin seuraavalla vaalikaudella taas tehdä vähän inhimillisempää ja ihmisläheisempää paikkaa - puhumaan vähempiosaisistakin elävinä ja hengittävinä olentoina, eikä vain numeroina tilastojen miinussarakkeessa. Minusta sen ei pitäisi kuulostaa kovin vallankumoukselliselta ajatukselta.
maanantai 23. helmikuuta 2015
perjantai 13. helmikuuta 2015
Anne Brunilan kirjallisuuspoliittiset kannanotot
Finlandia-palkinto on mielivaltainen kädenjälki suomalaisessa kirjallisuudessa. Viime joulun alla sen sai Jussi Valtonen romaanistaan He eivät tiedä mitä tekevät. Finlandia-palkinnon myöntää aina yksittäinen "diktaattori" enimillään kuudesta ehdokasromaanista. Valtonen sai palkintonsa Anne Brunilalta, joka on mm. Sampo-konsernin, Stora Enson, Sanoman ja Koneen hallituksien jäsen. Talouselämä-lehti on nimennyt Brunilan vuoden 2014 vaikutusvaltaisimmaksi suomalaiseksi päättäjänaiseksi.
Tämä tarkoittaa, että Brunilalla on suomalaisista naisista eniten valtaa tuhota suomalaisten naisten, miesten ja muiden elinolosuhteita juuri nyt. Lyhyesti sanottuna Anne Brunila on teknokraatti, jonka rakkaudesta ihmisyyteen ei ole juurikaan näyttöjä - hänen ihmisvihastaan sitäkin enemmän.
Jussi Valtosen kirja on pohdiskelevinaan eläinaktivistien ja eläinkokeita tekevien tutkijoiden vastakkainasettelun kautta sitä, miten me yritämme puhua toisillemme, emmekä onnistu siinä. Se on kertomus monilla eri tasoilla ja koko ajan traagisemmin toistensa ohi puhuvista tyypeistä.
Että jos vaan ei oltaisi kohtuuttomia vaan otettaisiin ihan iisisti, niin sitten voitaisiin... niin, jatkaa tätä samaa.
Tätä, joka on Anne Brunilallekin hänen omaisuutensa kasannut.
Finlandia-ehdokkaiden joukossahan oli myös Suomen 2000-luvun ylivoimaisesti paras romaani, Anni Kytömäen Kultarinta. Valtosen yritelmä on siihen verrattuna aivan pientä pikkusirkutusta. Ymmärrän kyllä, miksi Brunila ei ole Kultarintaa halunnut palkita.
Hänhän pelaa annetulla korttipakalla. Kultarinta ei ole peliä, se on jotain maailmaa muuttavaa.
Tämä tarkoittaa, että Brunilalla on suomalaisista naisista eniten valtaa tuhota suomalaisten naisten, miesten ja muiden elinolosuhteita juuri nyt. Lyhyesti sanottuna Anne Brunila on teknokraatti, jonka rakkaudesta ihmisyyteen ei ole juurikaan näyttöjä - hänen ihmisvihastaan sitäkin enemmän.
Jussi Valtosen kirja on pohdiskelevinaan eläinaktivistien ja eläinkokeita tekevien tutkijoiden vastakkainasettelun kautta sitä, miten me yritämme puhua toisillemme, emmekä onnistu siinä. Se on kertomus monilla eri tasoilla ja koko ajan traagisemmin toistensa ohi puhuvista tyypeistä.
Että jos vaan ei oltaisi kohtuuttomia vaan otettaisiin ihan iisisti, niin sitten voitaisiin... niin, jatkaa tätä samaa.
Tätä, joka on Anne Brunilallekin hänen omaisuutensa kasannut.
Finlandia-ehdokkaiden joukossahan oli myös Suomen 2000-luvun ylivoimaisesti paras romaani, Anni Kytömäen Kultarinta. Valtosen yritelmä on siihen verrattuna aivan pientä pikkusirkutusta. Ymmärrän kyllä, miksi Brunila ei ole Kultarintaa halunnut palkita.
Hänhän pelaa annetulla korttipakalla. Kultarinta ei ole peliä, se on jotain maailmaa muuttavaa.
sunnuntai 14. joulukuuta 2014
Spekti, kokoomus ja naisviha
Minulla oli ilmeisesti tänä sunnuntaina tylsää, koskapa tein sellaisen pienen ajatusharjoituksen, että otin asiakseni kuunnella Suomen Spotifyn tämänhetkiset 10 suosituinta kappaletta. Lähtökohtana ei ollut ylimielinen halu vittuilla "kansan syville riveille". Pidän popmusiikista, jos se on hyvin tehtyä. Mutta vaikka se olisi paskaakin, on kulttuurikriitikon näkökulmasta kiinnostavaa selvittää, mitä solukämpissä ja teinietkoilla just nyt kuunnellaan.
En usko, että minkään aikakauden nuorison makumieltymykset ovat sattumanvaraisia. Ne heijastelevat kyseistä ajanhetkeä ja muokkaavat sitä. Tämä tuntuisi olevan erityisen totta nykyään, kun politiikallekin esitetään samankaltaisia vaatimuksia kuin vaikkapa popmusiikille.
Tässä ilmiössä taas on kyse eräänlaisesta demografisesta silmänkääntötempusta. Kun katsoo Suomen lähitulevaisuuden väestörakennetta - tai ihan vaikka vaan seuraa keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista - voi pian päätellä, etteivät sedät ole todellakaan menettäneet valtaansa, eivätkä ole menettämässäkään. Mutta vaalit ratkaistaan Suomen kaltaisessa maassa hyvinkin pienin äänimarginaalein, ja nykyisen dadapolitiikan oloissa juuri nuorten ihmisten kaltaisilla heikosti aktivoituvilla ryhmillä voi olla ratkaiseva merkitys.
Tästä päästäänkin siihen, että tätä kirjoitettaessa Suomen Spotifyn kuunnelluin kappale on tämä hiljaiseksi vetävä tekele, joka ei ole millään muotoa edes musiikkia sen enempää kuin Stubbin tekemä politiikka on politiikkaa. On olemassa musiikkia, joka on keskisormen näyttö musiikille; on olemassa politiikkaa, joka on keskisormen näyttö politiikalle.
Linkin takaa löytyy Spekti-nimisen artistin kappale Macho Fantastico. Tämä artisti julkaisi viime vuonna albumin nimeltä Diktaattorimies, jonka kansiteemana oli, no, diktaattorius. Tuo hassunhauska, lämmin ja aina yhtä pörröinen aihe.
Uuden hittibiisin härski naisvihateema sopii hyvin kuvaan.
Onhan kykypuoluekin jo ottanut repertuaariinsa demokratian halveksumisen rinnalle myös freesin ja ajantasaisen vaatimuksen, jonka mukaan naisten pitäisi toisaalta antaa nuorille kokoomuslaisille helposti pillua, mutta toisaalta myös sitoutua parisuhteisiin heidän kanssaan
En usko, että minkään aikakauden nuorison makumieltymykset ovat sattumanvaraisia. Ne heijastelevat kyseistä ajanhetkeä ja muokkaavat sitä. Tämä tuntuisi olevan erityisen totta nykyään, kun politiikallekin esitetään samankaltaisia vaatimuksia kuin vaikkapa popmusiikille.
Tässä ilmiössä taas on kyse eräänlaisesta demografisesta silmänkääntötempusta. Kun katsoo Suomen lähitulevaisuuden väestörakennetta - tai ihan vaikka vaan seuraa keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista - voi pian päätellä, etteivät sedät ole todellakaan menettäneet valtaansa, eivätkä ole menettämässäkään. Mutta vaalit ratkaistaan Suomen kaltaisessa maassa hyvinkin pienin äänimarginaalein, ja nykyisen dadapolitiikan oloissa juuri nuorten ihmisten kaltaisilla heikosti aktivoituvilla ryhmillä voi olla ratkaiseva merkitys.
Tästä päästäänkin siihen, että tätä kirjoitettaessa Suomen Spotifyn kuunnelluin kappale on tämä hiljaiseksi vetävä tekele, joka ei ole millään muotoa edes musiikkia sen enempää kuin Stubbin tekemä politiikka on politiikkaa. On olemassa musiikkia, joka on keskisormen näyttö musiikille; on olemassa politiikkaa, joka on keskisormen näyttö politiikalle.
Linkin takaa löytyy Spekti-nimisen artistin kappale Macho Fantastico. Tämä artisti julkaisi viime vuonna albumin nimeltä Diktaattorimies, jonka kansiteemana oli, no, diktaattorius. Tuo hassunhauska, lämmin ja aina yhtä pörröinen aihe.
Uuden hittibiisin härski naisvihateema sopii hyvin kuvaan.
Onhan kykypuoluekin jo ottanut repertuaariinsa demokratian halveksumisen rinnalle myös freesin ja ajantasaisen vaatimuksen, jonka mukaan naisten pitäisi toisaalta antaa nuorille kokoomuslaisille helposti pillua, mutta toisaalta myös sitoutua parisuhteisiin heidän kanssaan
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Ilman negatiivisuutta ei ole toivoakaan
Sopivasti itsenäisyyspäivän alla ilmestyi vuoden viimeinen Rumba ja siinä perinteinen Vuoden voittajat -haastattelu. Artikkelissa jututetaan aina kolmea tavalla tai toisella vuoden mittaan tekemisissään onnistunutta muusikkoa. En ole koskaan aiemmin ajatellut tuon "voittaja"-ilmauksen tarkoittavan mitään sen erityisempää. Koska taide harvemmin on palkkatyötä, siitä puhuttaessa tavataan jotenkin automaattisesti käyttää tällaista kapitalismin ja urheilukenttien retoriikkaa.
Tämä Jose Riikosen kirjoittama haastis Elastisesta, Haloo Helsingin Ellistä ja Rane Raitsikasta vaatii kuitenkin pienen kommentaarin. Tällä kertaa jutun viitekehys on nimittäin yhteiskunnallinen.
Lähtöpiste: marraskuisessa Suomessa sataa ja tuulee. Talous sakkaa, ihmiset angstaavat, levyjä ei enää myydä.
Toimittaja kulkeutuu Kampin keskuksen kattokerroksissa sijaitsevaan eliittibaariin tapaamaan kolmea muusikkoa, jotka määritellään vuoden voittajiksi. Juttu on rakennettu eräänlaisen kirjallisen euroviisumodulaation varaan: kun tekstiä on takana noin kolme neljäsosaa, vetää Riikonen Ellin, Elan ja Ranen taskusta positiivisuuskortin, jonka pitäisi saada meidät uskomaan, että kaikki on päinvastaisesta todistusaineistosta huolimatta hyvin.
Köyhyys ja kurjistuminen nimittäin saavat ihmiset haluamaan elämyksiä.
Mutta se hopeareunus tulee tässä: mitä huonommin menee, sitä enemmän ihmiset haluavat nostaa tunnelmaansa. Kun ahdistaa, on kiva käydä keikalla, Riikonen järkeilee.
Se bisnes, joka boomaa tällaisina aikoina, on nimenomaan elämysbisnes. Sellaiset asiat, jotka upliftaavat, Elastinen dadailee.
Vaikka on vain vähän rahaa, niin se käytetään sitten vaikka siihen, että mennään perheen kanssa yhdessä keikalle. Se on hieno tapa käyttää se raha, visioi Elli mahdollisuutta, että joku fiktiivinen köyhä perhe tosiaan haluaisi käyttää viimeiset rahansa hänen eläkerahastonsa kartuttamiseen.
Sitten päästään luonnollisesti Cheekin stadionkonsertteihin. Vaatimattomasti levyjä myyvä Rane Raitsikka asetttuu tässä hyödyllisen idiootin rooliin.
Oliko se kaksi iltaa? Vittu kelaa vähän. Se on tiukka. On tiukka. Paljon se vetää se mesta? -- Minun mielestäni toi on tosi mageeta. Kenenkään menestys ei ole minulta pois. -- Ja se oli siistiä, että Ruisrockissa tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys. Jengi tosiaan tulee. Vittu mennään ja aurinko paistaa ja pidetään hauskaa.
Livemusiikkibisnes on kuitenkin tilastojen valossa laskussa siinä kuin levymyyntikin. Näissä molemmissa yleisen kurjistumisen kanssa käsi kädessä on kulkenut kehitys, jossa pienenevästä kakusta yhä suurempi osa menee yhä harvemmille tahoille. Cheekin stadionkeikat ovat Suomen mittakaavassa paraatiesimerkki tästä.
Tämän suuntauksen suurimpiin hyötyjiin kuuluva Elli fiilistelee Ranea: Ihmiset tarvitsevat edes hetken jonkinlaista yhteisöllisyyttä.
Siis semmoista yhteisöllisyyttä, josta he joutuvat maksamaan Ellille, Cheekille, Elastiselle ja asianomaisten taustajoukoille.
Elli jatkaa: Se on ihan sama, mikä se artisti on. Olin Cheekin keikalla stadikalla ja minulla oli sydän muljahtaa, kun katsoin siellä olleita ihmisiä. Että miten fiiliksissä ne olivat. Siinä alkoi melkein spiidata.
Tämä onkin tärkeä kohta. Ihmisen subjektiivista tunne-elämystä ei voi mitätöidä. Se on aina yhtä arvokas. Kannattaa kuitenkin huomata, että Elli viittaa tässä toisen käden tunne-elämykseen: häntä liikutti se, että ihmiset liikuttuivat Cheekin keikasta. Tässä siis menestyjä liikuttuu siitä, että prolet ovat menneet toisen menestyjän nalkkiin.
Fiiliksissä olevia ihmisiä näkee muuallakin kuin toistaistoisten kokoomusräppäreiden stadionkeikoilla. Missään nimessä vahvan tunnetilan kokeminen ei edellytä stadionkeikalle päätymistä. Itsekin olen muistaakseni kokenut joitakin vahvoja tunteita, vaikka olen ollut stadikalla vain yleisurheilun EM-kisoissa 1994.
Jutun lopussa toimittaja Riikonen solmii positiivisuuslankojaan yhteen ja nostaa esille senkin mahdollisuuden, että joku voisi olla eri mieltä.
Moni pitää suurta osaa positiivisesta kreisubailumusiikista tyhjänpäiväisenä hömppänä. Cheek on saanut paljon kritiikkiä osakseen, ja Vain elämää -ohjelmaa on kritisoitu yltiösentimentaalisuudesta sekä halvalla kyynelillä rahastamisesta.
Tässä vaiheessa Elli nostaa luonnollisesti esiin kateuskortin.
Tuo kateus on järjetöntä. Aina on pakko jostain motkottaa. Teimme siskon kanssa Facebookiin feikkiprofiilin. Aina, kun joku sanoo johonkin asiaan jotain negatiivista, menemme kehumaan sitä. Se on jännä, että sen yhden positiivisen kommentin jälkeen alkaa tulla lisää positiivisia kommentteja.
Jee, Kimmo huudahtaa.
Helvetin hyvä, Rane komppaa.
Näin siis ilmastonmuutos, kädetön talouspolitiikka, törkeä eturyhmäsuhmurointi, veroparatiisikapitalismi ja maailmanlopun marraskuun tihkusateet on kaikki kuitattu vaatimuksella olla positiivinen ja mennä Cheekin stadionkeikalle tai ostaa Elastisen mainostamaa proteiinirahkaa.
Näin yhteistä todellisuutta muokataan vastuuttomilla sanoilla.
Mutta ei se ole negailua, että uskaltaa sanoa asioiden olevan pielessä. Se on todellista positiivisuutta. Kun tiedostaa ongelman, voi alkaa miettiä keinoja sen muuttamiseksi.
Tällaiset omassa eliitissään elävät Elat ja Ellit eivät haluakaan muuttaa mitään. He hyötyvät vallitsevasta tilanteesta, vaikkakin vain vaatimattomasti ylikansallisiin isoihin poikiin verrattuna.
Me muut tarvitsemme negatiivisuutta. Ilman sitä ei ole mitään toivoa.
Tämä Jose Riikosen kirjoittama haastis Elastisesta, Haloo Helsingin Ellistä ja Rane Raitsikasta vaatii kuitenkin pienen kommentaarin. Tällä kertaa jutun viitekehys on nimittäin yhteiskunnallinen.
Lähtöpiste: marraskuisessa Suomessa sataa ja tuulee. Talous sakkaa, ihmiset angstaavat, levyjä ei enää myydä.
Toimittaja kulkeutuu Kampin keskuksen kattokerroksissa sijaitsevaan eliittibaariin tapaamaan kolmea muusikkoa, jotka määritellään vuoden voittajiksi. Juttu on rakennettu eräänlaisen kirjallisen euroviisumodulaation varaan: kun tekstiä on takana noin kolme neljäsosaa, vetää Riikonen Ellin, Elan ja Ranen taskusta positiivisuuskortin, jonka pitäisi saada meidät uskomaan, että kaikki on päinvastaisesta todistusaineistosta huolimatta hyvin.
Köyhyys ja kurjistuminen nimittäin saavat ihmiset haluamaan elämyksiä.
Mutta se hopeareunus tulee tässä: mitä huonommin menee, sitä enemmän ihmiset haluavat nostaa tunnelmaansa. Kun ahdistaa, on kiva käydä keikalla, Riikonen järkeilee.
Se bisnes, joka boomaa tällaisina aikoina, on nimenomaan elämysbisnes. Sellaiset asiat, jotka upliftaavat, Elastinen dadailee.
Vaikka on vain vähän rahaa, niin se käytetään sitten vaikka siihen, että mennään perheen kanssa yhdessä keikalle. Se on hieno tapa käyttää se raha, visioi Elli mahdollisuutta, että joku fiktiivinen köyhä perhe tosiaan haluaisi käyttää viimeiset rahansa hänen eläkerahastonsa kartuttamiseen.
Sitten päästään luonnollisesti Cheekin stadionkonsertteihin. Vaatimattomasti levyjä myyvä Rane Raitsikka asetttuu tässä hyödyllisen idiootin rooliin.
Oliko se kaksi iltaa? Vittu kelaa vähän. Se on tiukka. On tiukka. Paljon se vetää se mesta? -- Minun mielestäni toi on tosi mageeta. Kenenkään menestys ei ole minulta pois. -- Ja se oli siistiä, että Ruisrockissa tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys. Jengi tosiaan tulee. Vittu mennään ja aurinko paistaa ja pidetään hauskaa.
Livemusiikkibisnes on kuitenkin tilastojen valossa laskussa siinä kuin levymyyntikin. Näissä molemmissa yleisen kurjistumisen kanssa käsi kädessä on kulkenut kehitys, jossa pienenevästä kakusta yhä suurempi osa menee yhä harvemmille tahoille. Cheekin stadionkeikat ovat Suomen mittakaavassa paraatiesimerkki tästä.
Tämän suuntauksen suurimpiin hyötyjiin kuuluva Elli fiilistelee Ranea: Ihmiset tarvitsevat edes hetken jonkinlaista yhteisöllisyyttä.
Siis semmoista yhteisöllisyyttä, josta he joutuvat maksamaan Ellille, Cheekille, Elastiselle ja asianomaisten taustajoukoille.
Elli jatkaa: Se on ihan sama, mikä se artisti on. Olin Cheekin keikalla stadikalla ja minulla oli sydän muljahtaa, kun katsoin siellä olleita ihmisiä. Että miten fiiliksissä ne olivat. Siinä alkoi melkein spiidata.
Tämä onkin tärkeä kohta. Ihmisen subjektiivista tunne-elämystä ei voi mitätöidä. Se on aina yhtä arvokas. Kannattaa kuitenkin huomata, että Elli viittaa tässä toisen käden tunne-elämykseen: häntä liikutti se, että ihmiset liikuttuivat Cheekin keikasta. Tässä siis menestyjä liikuttuu siitä, että prolet ovat menneet toisen menestyjän nalkkiin.
Fiiliksissä olevia ihmisiä näkee muuallakin kuin toistaistoisten kokoomusräppäreiden stadionkeikoilla. Missään nimessä vahvan tunnetilan kokeminen ei edellytä stadionkeikalle päätymistä. Itsekin olen muistaakseni kokenut joitakin vahvoja tunteita, vaikka olen ollut stadikalla vain yleisurheilun EM-kisoissa 1994.
Jutun lopussa toimittaja Riikonen solmii positiivisuuslankojaan yhteen ja nostaa esille senkin mahdollisuuden, että joku voisi olla eri mieltä.
Moni pitää suurta osaa positiivisesta kreisubailumusiikista tyhjänpäiväisenä hömppänä. Cheek on saanut paljon kritiikkiä osakseen, ja Vain elämää -ohjelmaa on kritisoitu yltiösentimentaalisuudesta sekä halvalla kyynelillä rahastamisesta.
Tässä vaiheessa Elli nostaa luonnollisesti esiin kateuskortin.
Tuo kateus on järjetöntä. Aina on pakko jostain motkottaa. Teimme siskon kanssa Facebookiin feikkiprofiilin. Aina, kun joku sanoo johonkin asiaan jotain negatiivista, menemme kehumaan sitä. Se on jännä, että sen yhden positiivisen kommentin jälkeen alkaa tulla lisää positiivisia kommentteja.
Jee, Kimmo huudahtaa.
Helvetin hyvä, Rane komppaa.
Näin siis ilmastonmuutos, kädetön talouspolitiikka, törkeä eturyhmäsuhmurointi, veroparatiisikapitalismi ja maailmanlopun marraskuun tihkusateet on kaikki kuitattu vaatimuksella olla positiivinen ja mennä Cheekin stadionkeikalle tai ostaa Elastisen mainostamaa proteiinirahkaa.
Näin yhteistä todellisuutta muokataan vastuuttomilla sanoilla.
Mutta ei se ole negailua, että uskaltaa sanoa asioiden olevan pielessä. Se on todellista positiivisuutta. Kun tiedostaa ongelman, voi alkaa miettiä keinoja sen muuttamiseksi.
Tällaiset omassa eliitissään elävät Elat ja Ellit eivät haluakaan muuttaa mitään. He hyötyvät vallitsevasta tilanteesta, vaikkakin vain vaatimattomasti ylikansallisiin isoihin poikiin verrattuna.
Me muut tarvitsemme negatiivisuutta. Ilman sitä ei ole mitään toivoa.
torstai 27. marraskuuta 2014
Kirjoittajan vuosi 2014
Ilmeisesti kolme blogia journalismin ja kaunokirjallisuusharrastuksen kylkeen on vähän liikaa, koskapa tätä ei kuluneena vuonna ole tullut liikaa päivitettyä. Vuoden aikana olen julkaissut Aurinkoiselta puolelta -otsikon alla vain seitsemän kirjoitusta: yhden novellin, kaksi romaanikatkelmaa, kaksi puolipoliittista purkausta, yhden turhautuneen musiikkikriitikon angstauksen ja yhden listauksen elämäni keskeisistä paikoista.
Kuten tästä suppeastakin otannasta käy ilmi, Aurinkoiselta puolelta on pysynyt juuri sellaisena sekalaisen materiaalin kaatopaikkana, jollaiseksi sen alun alkaen tarkoitinkin. Harjukatulainen-blogissa on runoja, Salamaisemassa musiikkiesseitä, kaikki muu kuuluu tänne.
Proosan kirjoittamiseen liittyvät pyrintöni ovat toki olleet koko ajan keskeinen osa tätä blogia. Täällä olen julkaissut useita novelleja, jotkut niistä vain täällä. Taannoisen Lähiöromaani-käsikirjoitukseni valmistumista oli täällä mahdollista seurata aika tiiviistikin. Välillä olen purkanut mietteitäni kirjoittamiseni päämääristä.
Nyt voisi vaihteeksi vilkaista lähimenneisyyteen - ja vähän tulevaisuuteenkin. 2014 on ollut minulle kirjoittajana tapahtumarikas vuosi, joka huipentui esikoisteokseni julkaisuun, vaikkakin vähän eri tavalla kuin olisin vuosi sitten otaksunut. Mutta tämä ei ole ainoa syy siihen, että tunnen (taas kerran) olevani pyytämättä ja yllättäen murroskohdassa.
Vuosi sitten olin saanut Lähiöromaanin valmiiksi ja lähdin kohtalaisen suurin odotuksin tarjoamaan sitä erinäisille kärkipään kustantajille. Huonostihan siinä kävi, sillä palautetta tuli vain geneeristen hylkäysten muodossa. Olihan se kieltämättä pettymys, sillä olin käsikirjoitukseen tyytyväinen, ja olen edelleen. Tavoitteeni oli kuvata jonkinlaisen springsteeniläisen romanttisen realismin keinoin erään betonilähiön nuoria, mutta samalla käsitellä elämän umpikujia ja ulospääsyn mahdollisuuksia laajemminkin.
Lähiöromaani oli myös reaktio tiettyihin puutteisiin, joita olin suomalaisesta proosasta löytävinäni. 1) Se tuntuu katsovan vuosi vuodelta tiiviimmin historiaan tämän hetken sijaan. 2) Kuvatessaan nykypäivää se kuvaa turhan usein... no, esimerkiksi kirjailijoita, toimittajia tai muita kirjoittajiensa kaltaisia ihmisiä. Jos se kuvaa lähiötyyppejä, sillä on taipumusta karikatyyreihin.
Kaunokirjallisuuden tehtävä ei ole totuuksien kertominen asioista, mutta halusin joka tapauksessa kirjoittaa toden näköisiä henkilöitä, joita lukija voisi ymmärtää heidän omista lähtökohdistaan käsin. Puheet, musiikkimaku, koko sosiaalinen viitekehys: näihin kiinnitin huomiota. Salakuuntelin aika paljon henkilöideni kaltaisia ihmisiä projektin aikana. Se oli kiinnostavaa ja palkitsevaa.
Tuskinpa sille romaanille enää mitään sen kummempaa tapahtuu, mutta tulipahan tehtyä. Hylkäysmaileissa on se hyvä puoli, että niitä tipahtelee pääsääntöisesti aika harvakseltaan, eivätkä kaikki kustantamot vastaa koskaan. Ei ole sellaista dramaattista pistettä, jossa tajuaisi suunnitelmiensa menneen reisille. Se valkenee ikään kuin ajan kanssa. Siinä vaiheessa olin jo kauan sitten ehtinyt siirtyä eteenpäin, ja saatoin vilpittömästi ajatella, että itseäni tyydyttävän romaanin saaminen valmiiksi on joka tapauksessa jotain, mitä ei ainakaan kannata katua.
Lähiöromaanin jälkeiset kuukaudet menivät vaiheillessa. Ensisijaisesti minun oli tarkoitus kirjoittaa siinä välissä erästä musiikkiin liittyvää tietokirjantapaista, ja teinkin sitä varten kohtalaisen määrän taustatyötä, mutta huomasin tällaisen teoksen vaatiman työmäärän olevan loppujen lopuksi suurempi kuin tavanomaisen romaanin - ja aivan liian suuri osa siitä oli raakaa haastattelunpurkua, siis todella tylsää ja aikaavievää hommaa. Projekti meni jäihin, vaikka ei olekaan lopullisesti haudattu.
Sitten oli vielä eräs toinen, lähes sanoinkuvaamattomia ja toinen toistaan omituisempia esteitä kohdannut hanke, josta en viitsi tässä edes sanoa enempää.
Näiden suunnitelmien mutkistuessa aloin ajatella yhä enemmän "Kumpula-romaania", jonka olin jo vuosi, pari sitten hahmotellut Lähiöromaanin jonkinlaiseksi temaattiseksi jatkoksi. Keväällä 2012 olin käynyt ensimmäistä kertaa Kumpulan kyläjuhlilla ja koko kaupunginosassa. Hirttäydyin välittömästi ajatukseen tuosta paikasta, joka vaikutti saavuttamattoman "yhteisöllisen" idyllin ruumiillistumalta, niin tarkalta likiarvolta onnelasta, että sellaisen olemassaolo haiskahti suoralta vittuilulta (ellen sitten jonkin käsittämättömän ihmeen kautta pääsisi itse livahtamaan sinne).
Olen ottanut tavakseni stalkata Kumpulan puutalojen asukkaita kaikkina vuodenaikoina. Liikun viipyvin askelin Limingankadulla ja yritän näyttää siltä, etten kurkkisi pihoille. Olen ilahtunut jokaisesta ruostumaan jätetystä lumilapiosta, ovathan ne todisteita siitä, että Kumpulassa asuu pikkuporvareiden sijaan hurmaavia hippejä, joilla keskimäärin korkeasta tulotasostaan huolimatta on elämänarvot kohdillaan.
Mutta kun sitten mietin, millaisen romaanin Kumpulasta voisi kirjoittaa, päädyin ikään kuin huomaamattani rakentelemaan varsin klassista kuvausta keskiluokan kulissien sortumisesta ja ihmisten jokapäiväisen elämän naamiaisleikeistä. Sen päähenkilöksi uhkasi vielä tulla perhe-elämäänsä kyllästynyt harrastelijamuusikko, joka ihastuu nuoreen naiseen.
Keksin romaanille kyllä hyvän nimen - Puutarhajuhlien jälkeen - ja joitakin pahimmat kliseet karttavia rönsyjä ja sivupolkuja, mutta vaikuttaa selvältä, miksei se ole missään vaiheessa lähtenyt kunnolla käyntiin. Tämä homma alkoi kuulostaa uhkaavasti Juha Itkosen romaanilta, eikä edes hän itse ole viime vuosina ollut hirveän hyvä Juha Itkonen.
Koska kaipasin Kumpula-romaanin kanssa tuskaillessani edes jotain mielekästä tekemistä, josta voisi jopa nauttia, tulin sopineeksi Kuoriaiskirjat-kustantamoa pyörittävän ystäväni Tuomas Salorannan kanssa, että kirjoittaisin firman profiiliin sopivan pienoisromaanin. Kuoriaiskirjat julkaisee spekulatiivista fiktiota usein hieman pulp-henkisinä pehmeäkantisina. Varsinainen genreviihde ei ole ihan minun juttuni, mutta jotain sen suuntaista on kuitenkin tullut takavuosina kirjoitettua. Muistin novellin nimeltä Erämaan morsian - tosiaankin vain muistin, sillä alkuperäinen on hävinnyt suureen dataerämaahan jo vuosia sitten - rekonstruoin sen ja laajensin kompaktiksi, painettuna 70-sivuiseksi kertomukseksi.
Ja tässä se nyt on, puun takaa tullut esikoisteokseni. Ei lähiöromantiikkaa, ei keskiluokan angstia, vaan vuosisatojen taakse, pseudohistorialliseen hämärään sijoittuva synkkä rakkaustarina. Julkkareita vietetään itsenäisyyspäivänä kantabaarissani Molotowissa.
Ensimmäiset kommentit teoksesta ovat olleet rohkaisevia, ja koko tämä sivuprojektilta alun alkaen tuntunut hanke on tainnut huomaamatta kääntää kirjoittajantietäni uuteen suuntaan. Erämaan morsiamen valmistuttua olin ajatellut käydä tosissani Kumpula-romaanin kimppuun ja yrittelin useaankin otteeseen päästä alkuun, mutta ei se saatana vain toimi. Kumpulasta kaupunginosana tulen varmasti vielä joskus kirjoittamaan, mutta tämä idyllin tuhon konsepti on alkanut maistua puulta itsestänikin, ja tämä, jos jokin, on varma merkki siitä, ettei juttu tule ketään muutakaan kiinnostamaan.
Ironista kyllä, saarnattuani pitkään aikalaisromaanin puolesta, luulenkin kirjoittavani seuraavaksi jotain historiallista. En tosin mytologisoidusta myöhäiskeskiajasta, vaan itsenäisen Suomen tasavallan varhaisemmista vaiheista: vuodet 1918-40 ovat tämän maan historian kiinnostavinta ja oudointa aikaa, ja olen ottanut tavakseni ahmia kaiken niitä koskevan, mitä vain käsiini saan.
Ja on minulla eräs melko pitkälle kehitelty romaani-ideakin tähän pakkomielteeseeni liittyen. Jos nyt lähtisikin työstämään sitä.
Lupaan muuten yhden asian. En kirjoita perheromaania. Kumpula-romaanista uhkasi sellainen tulla: siinä eräs keskeinen ongelma. Perheromaaneja on tarpeeksi, eikä minun asiani ole tuottaa lisää tauhkaa itselleni vieraaseen kontekstiin.
Kuten tästä suppeastakin otannasta käy ilmi, Aurinkoiselta puolelta on pysynyt juuri sellaisena sekalaisen materiaalin kaatopaikkana, jollaiseksi sen alun alkaen tarkoitinkin. Harjukatulainen-blogissa on runoja, Salamaisemassa musiikkiesseitä, kaikki muu kuuluu tänne.
Proosan kirjoittamiseen liittyvät pyrintöni ovat toki olleet koko ajan keskeinen osa tätä blogia. Täällä olen julkaissut useita novelleja, jotkut niistä vain täällä. Taannoisen Lähiöromaani-käsikirjoitukseni valmistumista oli täällä mahdollista seurata aika tiiviistikin. Välillä olen purkanut mietteitäni kirjoittamiseni päämääristä.
Nyt voisi vaihteeksi vilkaista lähimenneisyyteen - ja vähän tulevaisuuteenkin. 2014 on ollut minulle kirjoittajana tapahtumarikas vuosi, joka huipentui esikoisteokseni julkaisuun, vaikkakin vähän eri tavalla kuin olisin vuosi sitten otaksunut. Mutta tämä ei ole ainoa syy siihen, että tunnen (taas kerran) olevani pyytämättä ja yllättäen murroskohdassa.
Vuosi sitten olin saanut Lähiöromaanin valmiiksi ja lähdin kohtalaisen suurin odotuksin tarjoamaan sitä erinäisille kärkipään kustantajille. Huonostihan siinä kävi, sillä palautetta tuli vain geneeristen hylkäysten muodossa. Olihan se kieltämättä pettymys, sillä olin käsikirjoitukseen tyytyväinen, ja olen edelleen. Tavoitteeni oli kuvata jonkinlaisen springsteeniläisen romanttisen realismin keinoin erään betonilähiön nuoria, mutta samalla käsitellä elämän umpikujia ja ulospääsyn mahdollisuuksia laajemminkin.
Lähiöromaani oli myös reaktio tiettyihin puutteisiin, joita olin suomalaisesta proosasta löytävinäni. 1) Se tuntuu katsovan vuosi vuodelta tiiviimmin historiaan tämän hetken sijaan. 2) Kuvatessaan nykypäivää se kuvaa turhan usein... no, esimerkiksi kirjailijoita, toimittajia tai muita kirjoittajiensa kaltaisia ihmisiä. Jos se kuvaa lähiötyyppejä, sillä on taipumusta karikatyyreihin.
Kaunokirjallisuuden tehtävä ei ole totuuksien kertominen asioista, mutta halusin joka tapauksessa kirjoittaa toden näköisiä henkilöitä, joita lukija voisi ymmärtää heidän omista lähtökohdistaan käsin. Puheet, musiikkimaku, koko sosiaalinen viitekehys: näihin kiinnitin huomiota. Salakuuntelin aika paljon henkilöideni kaltaisia ihmisiä projektin aikana. Se oli kiinnostavaa ja palkitsevaa.
Tuskinpa sille romaanille enää mitään sen kummempaa tapahtuu, mutta tulipahan tehtyä. Hylkäysmaileissa on se hyvä puoli, että niitä tipahtelee pääsääntöisesti aika harvakseltaan, eivätkä kaikki kustantamot vastaa koskaan. Ei ole sellaista dramaattista pistettä, jossa tajuaisi suunnitelmiensa menneen reisille. Se valkenee ikään kuin ajan kanssa. Siinä vaiheessa olin jo kauan sitten ehtinyt siirtyä eteenpäin, ja saatoin vilpittömästi ajatella, että itseäni tyydyttävän romaanin saaminen valmiiksi on joka tapauksessa jotain, mitä ei ainakaan kannata katua.
Lähiöromaanin jälkeiset kuukaudet menivät vaiheillessa. Ensisijaisesti minun oli tarkoitus kirjoittaa siinä välissä erästä musiikkiin liittyvää tietokirjantapaista, ja teinkin sitä varten kohtalaisen määrän taustatyötä, mutta huomasin tällaisen teoksen vaatiman työmäärän olevan loppujen lopuksi suurempi kuin tavanomaisen romaanin - ja aivan liian suuri osa siitä oli raakaa haastattelunpurkua, siis todella tylsää ja aikaavievää hommaa. Projekti meni jäihin, vaikka ei olekaan lopullisesti haudattu.
Sitten oli vielä eräs toinen, lähes sanoinkuvaamattomia ja toinen toistaan omituisempia esteitä kohdannut hanke, josta en viitsi tässä edes sanoa enempää.
Näiden suunnitelmien mutkistuessa aloin ajatella yhä enemmän "Kumpula-romaania", jonka olin jo vuosi, pari sitten hahmotellut Lähiöromaanin jonkinlaiseksi temaattiseksi jatkoksi. Keväällä 2012 olin käynyt ensimmäistä kertaa Kumpulan kyläjuhlilla ja koko kaupunginosassa. Hirttäydyin välittömästi ajatukseen tuosta paikasta, joka vaikutti saavuttamattoman "yhteisöllisen" idyllin ruumiillistumalta, niin tarkalta likiarvolta onnelasta, että sellaisen olemassaolo haiskahti suoralta vittuilulta (ellen sitten jonkin käsittämättömän ihmeen kautta pääsisi itse livahtamaan sinne).
Olen ottanut tavakseni stalkata Kumpulan puutalojen asukkaita kaikkina vuodenaikoina. Liikun viipyvin askelin Limingankadulla ja yritän näyttää siltä, etten kurkkisi pihoille. Olen ilahtunut jokaisesta ruostumaan jätetystä lumilapiosta, ovathan ne todisteita siitä, että Kumpulassa asuu pikkuporvareiden sijaan hurmaavia hippejä, joilla keskimäärin korkeasta tulotasostaan huolimatta on elämänarvot kohdillaan.
Mutta kun sitten mietin, millaisen romaanin Kumpulasta voisi kirjoittaa, päädyin ikään kuin huomaamattani rakentelemaan varsin klassista kuvausta keskiluokan kulissien sortumisesta ja ihmisten jokapäiväisen elämän naamiaisleikeistä. Sen päähenkilöksi uhkasi vielä tulla perhe-elämäänsä kyllästynyt harrastelijamuusikko, joka ihastuu nuoreen naiseen.
Keksin romaanille kyllä hyvän nimen - Puutarhajuhlien jälkeen - ja joitakin pahimmat kliseet karttavia rönsyjä ja sivupolkuja, mutta vaikuttaa selvältä, miksei se ole missään vaiheessa lähtenyt kunnolla käyntiin. Tämä homma alkoi kuulostaa uhkaavasti Juha Itkosen romaanilta, eikä edes hän itse ole viime vuosina ollut hirveän hyvä Juha Itkonen.
Koska kaipasin Kumpula-romaanin kanssa tuskaillessani edes jotain mielekästä tekemistä, josta voisi jopa nauttia, tulin sopineeksi Kuoriaiskirjat-kustantamoa pyörittävän ystäväni Tuomas Salorannan kanssa, että kirjoittaisin firman profiiliin sopivan pienoisromaanin. Kuoriaiskirjat julkaisee spekulatiivista fiktiota usein hieman pulp-henkisinä pehmeäkantisina. Varsinainen genreviihde ei ole ihan minun juttuni, mutta jotain sen suuntaista on kuitenkin tullut takavuosina kirjoitettua. Muistin novellin nimeltä Erämaan morsian - tosiaankin vain muistin, sillä alkuperäinen on hävinnyt suureen dataerämaahan jo vuosia sitten - rekonstruoin sen ja laajensin kompaktiksi, painettuna 70-sivuiseksi kertomukseksi.
Ja tässä se nyt on, puun takaa tullut esikoisteokseni. Ei lähiöromantiikkaa, ei keskiluokan angstia, vaan vuosisatojen taakse, pseudohistorialliseen hämärään sijoittuva synkkä rakkaustarina. Julkkareita vietetään itsenäisyyspäivänä kantabaarissani Molotowissa.
Ensimmäiset kommentit teoksesta ovat olleet rohkaisevia, ja koko tämä sivuprojektilta alun alkaen tuntunut hanke on tainnut huomaamatta kääntää kirjoittajantietäni uuteen suuntaan. Erämaan morsiamen valmistuttua olin ajatellut käydä tosissani Kumpula-romaanin kimppuun ja yrittelin useaankin otteeseen päästä alkuun, mutta ei se saatana vain toimi. Kumpulasta kaupunginosana tulen varmasti vielä joskus kirjoittamaan, mutta tämä idyllin tuhon konsepti on alkanut maistua puulta itsestänikin, ja tämä, jos jokin, on varma merkki siitä, ettei juttu tule ketään muutakaan kiinnostamaan.
Ironista kyllä, saarnattuani pitkään aikalaisromaanin puolesta, luulenkin kirjoittavani seuraavaksi jotain historiallista. En tosin mytologisoidusta myöhäiskeskiajasta, vaan itsenäisen Suomen tasavallan varhaisemmista vaiheista: vuodet 1918-40 ovat tämän maan historian kiinnostavinta ja oudointa aikaa, ja olen ottanut tavakseni ahmia kaiken niitä koskevan, mitä vain käsiini saan.
Ja on minulla eräs melko pitkälle kehitelty romaani-ideakin tähän pakkomielteeseeni liittyen. Jos nyt lähtisikin työstämään sitä.
Lupaan muuten yhden asian. En kirjoita perheromaania. Kumpula-romaanista uhkasi sellainen tulla: siinä eräs keskeinen ongelma. Perheromaaneja on tarpeeksi, eikä minun asiani ole tuottaa lisää tauhkaa itselleni vieraaseen kontekstiin.
torstai 11. syyskuuta 2014
Helsinkiläisestä siltarummusta
Monet Kekkosen ajan poliittiset käsitteet ovat nykypäivän helsinkiläisten poliitikkojen kielenkäytössä pannassa, mutta jotkut käyttökelpoiset jaksavat elää: "siltarumpupolitiikka" lienee yksi sellainen. On hirveän hauskaa kuitata pääkaupungista käsin mikä tahansa maakunnista tuleva kehitysehdotus siltarumpupolitiikaksi. Kun on ilmeistä, ettei kukaan oikeasti halua asua maakunnissa, on myös ilmeistä, että kaikki sikäläisten elinolosuhteiden parannusehdotukset ovat "siltarumpupolitiikkaa". Niiden taustalla on oltava jokin salajuoni.
Täysin väärässähän helsinkiläiset eivät ole. Maakunnissa todella suhmuroidaan, kähmitään ja harrastetaan "siltarumpupolitiikkaa" silloinkin, kun sillalle tai rummulle ei ole minkäänlaista tarvetta. Politiikka tuntuu olevan sellaista. Minulle rovaniemeläisenä tässä ei ole mitään uutta. Kotikaupungissani on silloista ja rummuista varmaan katkerampia kokemuksia kuin monessa muussa paikassa.
Mutta helsinkiläisten poliitikkojen on turha ottaa tässä vaiheessa hurskasta ilmettä. Siltarummut ovat täällä vain hieman erinäköisiä kuin maakunnissa.
Kun siltarumpupoliitikko kynyttää eduskunnassa äänestäjilleen sillan, lopputuloksena ainakin on silta.
Kun Helsingin kaupunginhallitus kynyttää budjettikehyksen ulkopuolelta 425 000 euron erillisrahoituksen täysin turhanpäiväiselle tapahtumalle, johon pitää anella feikkiyleisöä sosiaalisessa mediassa, lopputuloksena ei ole siltaa. Lopputuloksena on melkoinen määrä oikeutettuja kysymyksiä siihen suuntaan, että mitä vittua täällä tapahtuu.
Hieman aiemmin eräiden koulujen hallinnollista yhdistämistä perusteltiin 140 000 euron säästöillä. Sillä tarkoitettiin "rahansäästöä" opetustoimelle määrätyn budjetin sisällä, siis rahan siirtelyä paikasta x paikkaan y.
Tämä MTV Push -rahoitus tuli kuitenkin budjetin ulkopuolelta. Se on siis taikahatusta revittyä rahaa, jota juuri tähän tarkoitukseen yllättäen oli, vaikka esimerkiksi opetustoimeen tai alibudjetoituun sosiaalitoimeen ei.
Semmoista on helsinkiläinen siltarumpupolitiikka.
Täysin väärässähän helsinkiläiset eivät ole. Maakunnissa todella suhmuroidaan, kähmitään ja harrastetaan "siltarumpupolitiikkaa" silloinkin, kun sillalle tai rummulle ei ole minkäänlaista tarvetta. Politiikka tuntuu olevan sellaista. Minulle rovaniemeläisenä tässä ei ole mitään uutta. Kotikaupungissani on silloista ja rummuista varmaan katkerampia kokemuksia kuin monessa muussa paikassa.
Mutta helsinkiläisten poliitikkojen on turha ottaa tässä vaiheessa hurskasta ilmettä. Siltarummut ovat täällä vain hieman erinäköisiä kuin maakunnissa.
Kun siltarumpupoliitikko kynyttää eduskunnassa äänestäjilleen sillan, lopputuloksena ainakin on silta.
Kun Helsingin kaupunginhallitus kynyttää budjettikehyksen ulkopuolelta 425 000 euron erillisrahoituksen täysin turhanpäiväiselle tapahtumalle, johon pitää anella feikkiyleisöä sosiaalisessa mediassa, lopputuloksena ei ole siltaa. Lopputuloksena on melkoinen määrä oikeutettuja kysymyksiä siihen suuntaan, että mitä vittua täällä tapahtuu.
Hieman aiemmin eräiden koulujen hallinnollista yhdistämistä perusteltiin 140 000 euron säästöillä. Sillä tarkoitettiin "rahansäästöä" opetustoimelle määrätyn budjetin sisällä, siis rahan siirtelyä paikasta x paikkaan y.
Tämä MTV Push -rahoitus tuli kuitenkin budjetin ulkopuolelta. Se on siis taikahatusta revittyä rahaa, jota juuri tähän tarkoitukseen yllättäen oli, vaikka esimerkiksi opetustoimeen tai alibudjetoituun sosiaalitoimeen ei.
Semmoista on helsinkiläinen siltarumpupolitiikka.
maanantai 7. heinäkuuta 2014
Nurkan takana on syitä elää
Ihmiset, taideteokset ja aatteet: tärkeää elämänsisältöä kaikki. Niistähän kolumneja, blogikirjoituksia ja sosiaalisen median avautumisia yleensä kirjoitetaan, olen tehnyt sitä paljon itsekin.
Paikoista kirjoitetaan vähemmän, ellei olla lomalla aistiärsykkeitä täynnä olevassa suurkaupungissa. Minun elämässäni tärkeimmät paikat ovat yleensä olleet arkisia paikkoja. Kyse vaikuttaisi olevan jonkinlaisesta pakkomielteestä, joka minulla on ollut lapsuudesta lähtien. Silloin jokaisella Lapinrinteen kapealla metsäkaistaleella oli minulle oma, erillinen symboliarvonsa. Lapset ovat toisaalta paikkojen magian asiantuntijoita yleensäkin, mutta on helvetin tärkeää säilyttää tämän taustalla piilevä todellisuuskäsitys aikuisiällekin.
On vaikea kuvitella, miten pelkkää harmautta ja arkea lähiympäristössään näkevä ihminen jaksaa edes elää.
Paikkojen ymmärtäjiä on onneksi paljon. Esimerkiksi mahtava Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia -blogi ( http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/ ) on innoittanut minua suuresti. Musiikin puolelta Yona on hyvä esimerkki artistista, jonka lähes kaikki kappaleet tuntuvat kuvaavan tunnetilan ohella vahvasti paikkaa. Niin blogissa kuin Yonan lauluissa kerrotaan tietysti kuvitteellisista paikoista, mutta kaikki paikathan ovat kuvitteellisia.
Seuraavassa kerron viidestä kuvittelemastani paikasta, jotka ovat minulle erityisen tärkeitä.
Ukonlammen ympäristö Rautjärvellä Etelä-Karjalassa
Tässä lumotussa paikassa en ole päässyt käymään 17 vuoteen, ja on aivan mahdollista, etten koskaan enää pääsekään. Siellä kesämökkiä ylläpitäneet äidin puolen sukulaiset ovat aikaa kuolleet. Vietin tällä mökillä lapsuuden kesiä, opin kalastamaan, näin sisiliskon, sain kaupunkiasukkina ensimmäiset kokemukseni kunnon puusaunasta. Tien toisella puolella alkoi jylhä kalliomaasto, ja vähän vartuttuani kiipesin kaikille niillekin huipuille. Kyse oli pienten yksityiskohtien ja melodramaattisten suurten linjojen saumattomasta yhteispelistä. Paljon myöhemmin luin Arvid Järnefeltin Isänmaan alkukappaleista ehkä parhaan kuvauksen merkityksillä ladatusta suomalaisesta korpimaisemasta, ja uskoin heti tietäväni, mistä puhuttiin. Muutamina kuumina kesäpäivinä makasin migreenin tai jonkinlaisen autopahoinvoinnin lannistamana mökin viileässä peräkamarissa. Siitä syntyi osattomuuden ja ikuisen pettymyksen tunne, joka on seurannut minua näihin päiviin asti, eikä ole syytä kuvitella sen katoavan mihinkään.
Turun tuomiokirkko
En ole koskaan käynyt sisällä Suomen tunnetuimmassa kirkossa. Jonain päivänä uskallan varmasti tehdä senkin, mutta suhteeni tähän kirkkoon on ollut kuin hitaasti rakkaudeksi muuttuvaa ystävyyttä, olen kierrellyt sitä Turun-vierailuillani varovaisin askelin ja jokaista siirtoani epäröiden. Jotkin kynnykset ovat toisia korkeampia. Mahdollisista rakastetuista Turun tuomiokirkko eroaa siinä, että se on eri tasolla kuin minä eikä varsinaisesti flirttaile. Se muistuttaa korkeuksistaan, että tässä maassa on asunut kaltaisiani epätäydellisten hetkien nujertamia onnensotureita ennenkin. Tämä kirkko on parhaimmillaan aivan juurelta tarkasteltuna: nosta katseesi kohti vaitonaisia korkeuksia, äläkä välitä siitä, että huimaa. Kirkon takapuolella lepäävää Henrik Gabriel Porthaniakin huimasi.
Arktisen ranta Rovaniemellä
Kotikaupunkini Rovaniemi sijaitsee Suomen kahden suurimman joen risteyksessä, korkeiden vaarojen välissä ja valtavan taivaan alla. Kesäaikaan siellä ei tarvitse tuntea klaustrofobiaa missään, mutta Arktisen ranta lähellä jokien yhtymäkohtaa on silti maan avarimpien näköalojenkin mittareilla avara paikka. Tilan tuntua korostaa se, ettei tällä rannalla yleensä ole ketään. Yöaurinko heijastuu Ounasjoen viileästä tummansinestä, mikään ei liiku, maailmankaikkeutta ei kiinnosta. Toivottavasti vodkaa on vielä jäljellä, toivottavasti osaat juoda sitä raakana.
Kumpula
Helsingin koillinen kantakaupunki - nuo alueet Kallion inhorealismin ja oikeiden lähiöiden neutraalin tapahtumattomuuden välimaastossa - on ehdottomasti parasta tässä nykyisessä kotipaikassani. Minulle voi aivan hyvin sanoa, että siellä asuu hippejä. Minä sanon siihen, että rakastan hippejä ja haluaisin olla sellainen itsekin.
Kumpula voittaa jopa Puu-Vallilan, Hermannin ja Toukolan, sillä Kumpulassa on sellaiset määrät itseensä käpertynyttä nuhjuista haravoimattomien syksyn lehtien hajua, etten muista aistineeni moista edes Rovaniemen Sahanperällä perhepäivähoitopaikkani takapihalla vuonna 1983. Toki nykyistä Kumpulaa voi vankoin perustein kutsua pikkuporvarilliseksi, mutta siellä on kehitetty aivan oma tyyli olla pikkuporvarillinen: ruostuvien pihanhoitovälineiden, nurmettuvan jalkapallokentän upea estetiikka. Maailman laki taitaa olla, että näin kauniissa paikoissa asuu enimmäkseen varsin varakkaita ihmisiä. Minä voin vakoilla heidän pihojaan ja ottaa niistä puhelimellani salaa kuvia. Talven ensimmäisten lumisateiden, kevään ensimmäisten kylvöjen tai loppukesän sadonkorjuun aikaan - samantekevää, aina yhtä palkitsevaa.
Kinakujan silta ja Tourujoen laakso Jyväskylässä
En haluaisi puhua rakastetuistanikaan liikaa, enkä tiedä, mitä tästä alueesta voisi sanoa. Minulle se merkitsee kaikkea sitä, mikä maailmassa on kiinnostavaa, arvaamatonta ja arjen rajat ylittävää. Se on syy elää.
Paikoista kirjoitetaan vähemmän, ellei olla lomalla aistiärsykkeitä täynnä olevassa suurkaupungissa. Minun elämässäni tärkeimmät paikat ovat yleensä olleet arkisia paikkoja. Kyse vaikuttaisi olevan jonkinlaisesta pakkomielteestä, joka minulla on ollut lapsuudesta lähtien. Silloin jokaisella Lapinrinteen kapealla metsäkaistaleella oli minulle oma, erillinen symboliarvonsa. Lapset ovat toisaalta paikkojen magian asiantuntijoita yleensäkin, mutta on helvetin tärkeää säilyttää tämän taustalla piilevä todellisuuskäsitys aikuisiällekin.
On vaikea kuvitella, miten pelkkää harmautta ja arkea lähiympäristössään näkevä ihminen jaksaa edes elää.
Paikkojen ymmärtäjiä on onneksi paljon. Esimerkiksi mahtava Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia -blogi ( http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/ ) on innoittanut minua suuresti. Musiikin puolelta Yona on hyvä esimerkki artistista, jonka lähes kaikki kappaleet tuntuvat kuvaavan tunnetilan ohella vahvasti paikkaa. Niin blogissa kuin Yonan lauluissa kerrotaan tietysti kuvitteellisista paikoista, mutta kaikki paikathan ovat kuvitteellisia.
Seuraavassa kerron viidestä kuvittelemastani paikasta, jotka ovat minulle erityisen tärkeitä.
Ukonlammen ympäristö Rautjärvellä Etelä-Karjalassa
Tässä lumotussa paikassa en ole päässyt käymään 17 vuoteen, ja on aivan mahdollista, etten koskaan enää pääsekään. Siellä kesämökkiä ylläpitäneet äidin puolen sukulaiset ovat aikaa kuolleet. Vietin tällä mökillä lapsuuden kesiä, opin kalastamaan, näin sisiliskon, sain kaupunkiasukkina ensimmäiset kokemukseni kunnon puusaunasta. Tien toisella puolella alkoi jylhä kalliomaasto, ja vähän vartuttuani kiipesin kaikille niillekin huipuille. Kyse oli pienten yksityiskohtien ja melodramaattisten suurten linjojen saumattomasta yhteispelistä. Paljon myöhemmin luin Arvid Järnefeltin Isänmaan alkukappaleista ehkä parhaan kuvauksen merkityksillä ladatusta suomalaisesta korpimaisemasta, ja uskoin heti tietäväni, mistä puhuttiin. Muutamina kuumina kesäpäivinä makasin migreenin tai jonkinlaisen autopahoinvoinnin lannistamana mökin viileässä peräkamarissa. Siitä syntyi osattomuuden ja ikuisen pettymyksen tunne, joka on seurannut minua näihin päiviin asti, eikä ole syytä kuvitella sen katoavan mihinkään.
Turun tuomiokirkko
En ole koskaan käynyt sisällä Suomen tunnetuimmassa kirkossa. Jonain päivänä uskallan varmasti tehdä senkin, mutta suhteeni tähän kirkkoon on ollut kuin hitaasti rakkaudeksi muuttuvaa ystävyyttä, olen kierrellyt sitä Turun-vierailuillani varovaisin askelin ja jokaista siirtoani epäröiden. Jotkin kynnykset ovat toisia korkeampia. Mahdollisista rakastetuista Turun tuomiokirkko eroaa siinä, että se on eri tasolla kuin minä eikä varsinaisesti flirttaile. Se muistuttaa korkeuksistaan, että tässä maassa on asunut kaltaisiani epätäydellisten hetkien nujertamia onnensotureita ennenkin. Tämä kirkko on parhaimmillaan aivan juurelta tarkasteltuna: nosta katseesi kohti vaitonaisia korkeuksia, äläkä välitä siitä, että huimaa. Kirkon takapuolella lepäävää Henrik Gabriel Porthaniakin huimasi.
Arktisen ranta Rovaniemellä
Kotikaupunkini Rovaniemi sijaitsee Suomen kahden suurimman joen risteyksessä, korkeiden vaarojen välissä ja valtavan taivaan alla. Kesäaikaan siellä ei tarvitse tuntea klaustrofobiaa missään, mutta Arktisen ranta lähellä jokien yhtymäkohtaa on silti maan avarimpien näköalojenkin mittareilla avara paikka. Tilan tuntua korostaa se, ettei tällä rannalla yleensä ole ketään. Yöaurinko heijastuu Ounasjoen viileästä tummansinestä, mikään ei liiku, maailmankaikkeutta ei kiinnosta. Toivottavasti vodkaa on vielä jäljellä, toivottavasti osaat juoda sitä raakana.
Kumpula
Helsingin koillinen kantakaupunki - nuo alueet Kallion inhorealismin ja oikeiden lähiöiden neutraalin tapahtumattomuuden välimaastossa - on ehdottomasti parasta tässä nykyisessä kotipaikassani. Minulle voi aivan hyvin sanoa, että siellä asuu hippejä. Minä sanon siihen, että rakastan hippejä ja haluaisin olla sellainen itsekin.
Kumpula voittaa jopa Puu-Vallilan, Hermannin ja Toukolan, sillä Kumpulassa on sellaiset määrät itseensä käpertynyttä nuhjuista haravoimattomien syksyn lehtien hajua, etten muista aistineeni moista edes Rovaniemen Sahanperällä perhepäivähoitopaikkani takapihalla vuonna 1983. Toki nykyistä Kumpulaa voi vankoin perustein kutsua pikkuporvarilliseksi, mutta siellä on kehitetty aivan oma tyyli olla pikkuporvarillinen: ruostuvien pihanhoitovälineiden, nurmettuvan jalkapallokentän upea estetiikka. Maailman laki taitaa olla, että näin kauniissa paikoissa asuu enimmäkseen varsin varakkaita ihmisiä. Minä voin vakoilla heidän pihojaan ja ottaa niistä puhelimellani salaa kuvia. Talven ensimmäisten lumisateiden, kevään ensimmäisten kylvöjen tai loppukesän sadonkorjuun aikaan - samantekevää, aina yhtä palkitsevaa.
Kinakujan silta ja Tourujoen laakso Jyväskylässä
En haluaisi puhua rakastetuistanikaan liikaa, enkä tiedä, mitä tästä alueesta voisi sanoa. Minulle se merkitsee kaikkea sitä, mikä maailmassa on kiinnostavaa, arvaamatonta ja arjen rajat ylittävää. Se on syy elää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)