Ilman negatiivisuutta ei ole toivoakaan

Sopivasti itsenäisyyspäivän alla ilmestyi vuoden viimeinen Rumba ja siinä perinteinen Vuoden voittajat -haastattelu. Artikkelissa jututetaan aina kolmea tavalla tai toisella vuoden mittaan tekemisissään onnistunutta muusikkoa. En ole koskaan aiemmin ajatellut tuon "voittaja"-ilmauksen tarkoittavan mitään sen erityisempää. Koska taide harvemmin on palkkatyötä, siitä puhuttaessa tavataan jotenkin automaattisesti käyttää tällaista kapitalismin ja urheilukenttien retoriikkaa.

Tämä Jose Riikosen kirjoittama haastis Elastisesta, Haloo Helsingin Ellistä ja Rane Raitsikasta vaatii kuitenkin pienen kommentaarin. Tällä kertaa jutun viitekehys on nimittäin  yhteiskunnallinen.

Lähtöpiste: marraskuisessa Suomessa sataa ja tuulee. Talous sakkaa, ihmiset angstaavat, levyjä ei enää myydä.

Toimittaja kulkeutuu Kampin keskuksen kattokerroksissa sijaitsevaan eliittibaariin tapaamaan kolmea muusikkoa, jotka määritellään vuoden voittajiksi. Juttu on rakennettu eräänlaisen kirjallisen euroviisumodulaation varaan: kun tekstiä on takana noin kolme neljäsosaa, vetää Riikonen Ellin, Elan ja Ranen taskusta positiivisuuskortin, jonka pitäisi saada meidät uskomaan, että kaikki on päinvastaisesta todistusaineistosta huolimatta hyvin.

Köyhyys ja kurjistuminen nimittäin saavat ihmiset haluamaan elämyksiä.

Mutta se hopeareunus tulee tässä: mitä huonommin menee, sitä enemmän ihmiset haluavat nostaa tunnelmaansa. Kun ahdistaa, on kiva käydä keikalla, Riikonen järkeilee.

Se bisnes, joka boomaa tällaisina aikoina, on nimenomaan elämysbisnes. Sellaiset asiat, jotka upliftaavat, Elastinen dadailee.

Vaikka on vain vähän rahaa, niin se käytetään sitten vaikka siihen, että mennään perheen kanssa yhdessä keikalle. Se on hieno tapa käyttää se raha, visioi Elli mahdollisuutta, että joku fiktiivinen köyhä perhe tosiaan haluaisi käyttää viimeiset rahansa hänen eläkerahastonsa kartuttamiseen.

Sitten päästään luonnollisesti Cheekin stadionkonsertteihin. Vaatimattomasti levyjä myyvä Rane Raitsikka asetttuu tässä hyödyllisen idiootin rooliin.

Oliko se kaksi iltaa? Vittu kelaa vähän. Se on tiukka. On tiukka. Paljon se vetää se mesta? -- Minun mielestäni toi on tosi mageeta. Kenenkään menestys ei ole minulta pois. -- Ja se oli siistiä, että Ruisrockissa tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys. Jengi tosiaan tulee. Vittu mennään ja aurinko paistaa ja pidetään hauskaa.

Livemusiikkibisnes on kuitenkin tilastojen valossa laskussa siinä kuin levymyyntikin. Näissä molemmissa yleisen kurjistumisen kanssa käsi kädessä on kulkenut kehitys, jossa pienenevästä kakusta yhä suurempi osa menee yhä harvemmille tahoille. Cheekin stadionkeikat ovat Suomen mittakaavassa paraatiesimerkki tästä.

Tämän suuntauksen suurimpiin hyötyjiin kuuluva Elli fiilistelee Ranea: Ihmiset tarvitsevat edes hetken jonkinlaista yhteisöllisyyttä.

Siis semmoista yhteisöllisyyttä, josta he joutuvat maksamaan Ellille, Cheekille, Elastiselle ja asianomaisten taustajoukoille.

Elli jatkaa: Se on ihan sama, mikä se artisti on. Olin Cheekin keikalla stadikalla ja minulla oli sydän muljahtaa, kun katsoin siellä olleita ihmisiä. Että miten fiiliksissä ne olivat. Siinä alkoi melkein spiidata.

Tämä onkin tärkeä kohta. Ihmisen subjektiivista tunne-elämystä ei voi mitätöidä. Se on aina yhtä arvokas. Kannattaa kuitenkin huomata, että Elli viittaa tässä toisen käden tunne-elämykseen: häntä liikutti se, että ihmiset liikuttuivat Cheekin keikasta. Tässä siis menestyjä liikuttuu siitä, että prolet ovat menneet toisen menestyjän nalkkiin.

Fiiliksissä olevia ihmisiä näkee muuallakin kuin toistaistoisten kokoomusräppäreiden stadionkeikoilla. Missään nimessä vahvan tunnetilan kokeminen ei edellytä stadionkeikalle päätymistä. Itsekin olen muistaakseni kokenut joitakin vahvoja tunteita, vaikka olen ollut stadikalla vain yleisurheilun EM-kisoissa 1994.

Jutun lopussa toimittaja Riikonen solmii positiivisuuslankojaan yhteen ja nostaa esille senkin mahdollisuuden, että joku voisi olla eri mieltä.

Moni pitää suurta osaa positiivisesta kreisubailumusiikista tyhjänpäiväisenä hömppänä. Cheek on saanut paljon kritiikkiä osakseen, ja Vain elämää -ohjelmaa on kritisoitu yltiösentimentaalisuudesta sekä halvalla kyynelillä rahastamisesta.
Tässä vaiheessa Elli nostaa luonnollisesti esiin kateuskortin.

Tuo kateus on järjetöntä. Aina on pakko jostain motkottaa. Teimme siskon kanssa Facebookiin feikkiprofiilin. Aina, kun joku sanoo johonkin asiaan jotain negatiivista, menemme kehumaan sitä. Se on jännä, että sen yhden positiivisen kommentin jälkeen alkaa tulla lisää positiivisia kommentteja.

Jee, Kimmo huudahtaa.

Helvetin hyvä, Rane komppaa.

Näin siis ilmastonmuutos, kädetön talouspolitiikka, törkeä eturyhmäsuhmurointi, veroparatiisikapitalismi ja maailmanlopun marraskuun tihkusateet on kaikki kuitattu vaatimuksella olla positiivinen ja mennä Cheekin stadionkeikalle tai ostaa Elastisen mainostamaa proteiinirahkaa.

Näin yhteistä todellisuutta muokataan vastuuttomilla sanoilla.

Mutta ei se ole negailua, että uskaltaa sanoa asioiden olevan pielessä. Se on todellista positiivisuutta. Kun tiedostaa ongelman, voi alkaa miettiä keinoja sen muuttamiseksi.

Tällaiset omassa eliitissään elävät Elat ja Ellit eivät haluakaan muuttaa mitään. He hyötyvät vallitsevasta tilanteesta, vaikkakin vain vaatimattomasti ylikansallisiin isoihin poikiin verrattuna.

Me muut tarvitsemme negatiivisuutta. Ilman sitä ei ole mitään toivoa.

Kirjoittajan vuosi 2014

Ilmeisesti kolme blogia journalismin ja kaunokirjallisuusharrastuksen kylkeen on vähän liikaa, koskapa tätä ei kuluneena vuonna ole tullut liikaa päivitettyä. Vuoden aikana olen julkaissut Aurinkoiselta puolelta -otsikon alla vain seitsemän kirjoitusta: yhden novellin, kaksi romaanikatkelmaa, kaksi puolipoliittista purkausta, yhden turhautuneen musiikkikriitikon angstauksen ja yhden listauksen elämäni keskeisistä paikoista.

Kuten tästä suppeastakin otannasta käy ilmi, Aurinkoiselta puolelta on pysynyt juuri sellaisena sekalaisen materiaalin kaatopaikkana, jollaiseksi sen alun alkaen tarkoitinkin. Harjukatulainen-blogissa on runoja, Salamaisemassa musiikkiesseitä, kaikki muu kuuluu tänne.

Proosan kirjoittamiseen liittyvät pyrintöni ovat toki olleet koko ajan keskeinen osa tätä blogia. Täällä olen julkaissut useita novelleja, jotkut niistä vain täällä. Taannoisen Lähiöromaani-käsikirjoitukseni valmistumista oli täällä mahdollista seurata aika tiiviistikin. Välillä olen purkanut mietteitäni kirjoittamiseni päämääristä.

Nyt voisi vaihteeksi vilkaista lähimenneisyyteen - ja vähän tulevaisuuteenkin. 2014 on ollut minulle kirjoittajana tapahtumarikas vuosi, joka huipentui esikoisteokseni julkaisuun, vaikkakin vähän eri tavalla kuin olisin vuosi sitten otaksunut. Mutta tämä ei ole ainoa syy siihen, että tunnen (taas kerran) olevani pyytämättä ja yllättäen murroskohdassa.

Vuosi sitten olin saanut Lähiöromaanin valmiiksi ja lähdin kohtalaisen suurin odotuksin tarjoamaan sitä erinäisille kärkipään kustantajille. Huonostihan siinä kävi, sillä palautetta tuli vain geneeristen hylkäysten muodossa. Olihan se kieltämättä pettymys, sillä olin käsikirjoitukseen tyytyväinen, ja olen edelleen. Tavoitteeni oli kuvata jonkinlaisen springsteeniläisen romanttisen realismin keinoin erään betonilähiön nuoria, mutta samalla käsitellä elämän umpikujia ja ulospääsyn mahdollisuuksia laajemminkin.

Lähiöromaani oli myös reaktio tiettyihin puutteisiin, joita olin suomalaisesta proosasta löytävinäni. 1) Se tuntuu katsovan vuosi vuodelta tiiviimmin historiaan tämän hetken sijaan. 2) Kuvatessaan nykypäivää se kuvaa turhan usein... no, esimerkiksi kirjailijoita, toimittajia tai muita kirjoittajiensa kaltaisia ihmisiä. Jos se kuvaa lähiötyyppejä, sillä on taipumusta karikatyyreihin.

Kaunokirjallisuuden tehtävä ei ole totuuksien kertominen asioista, mutta halusin joka tapauksessa kirjoittaa toden näköisiä henkilöitä, joita lukija voisi ymmärtää heidän omista lähtökohdistaan käsin. Puheet, musiikkimaku, koko sosiaalinen viitekehys: näihin kiinnitin huomiota. Salakuuntelin aika paljon henkilöideni kaltaisia ihmisiä projektin aikana. Se oli kiinnostavaa ja palkitsevaa.

Tuskinpa sille romaanille enää mitään sen kummempaa tapahtuu, mutta tulipahan tehtyä. Hylkäysmaileissa on se hyvä puoli, että niitä tipahtelee pääsääntöisesti aika harvakseltaan, eivätkä kaikki kustantamot vastaa koskaan. Ei ole sellaista dramaattista pistettä, jossa tajuaisi suunnitelmiensa menneen reisille. Se valkenee ikään kuin ajan kanssa. Siinä vaiheessa olin jo kauan sitten ehtinyt siirtyä eteenpäin, ja saatoin vilpittömästi ajatella, että itseäni tyydyttävän romaanin saaminen valmiiksi on joka tapauksessa jotain, mitä ei ainakaan kannata katua.

Lähiöromaanin jälkeiset kuukaudet menivät vaiheillessa. Ensisijaisesti minun oli tarkoitus kirjoittaa siinä välissä erästä musiikkiin liittyvää tietokirjantapaista, ja teinkin sitä varten kohtalaisen määrän taustatyötä, mutta huomasin tällaisen teoksen vaatiman työmäärän olevan loppujen lopuksi suurempi kuin tavanomaisen romaanin - ja aivan liian suuri osa siitä oli raakaa haastattelunpurkua, siis todella tylsää ja aikaavievää hommaa. Projekti meni jäihin, vaikka ei olekaan lopullisesti haudattu.

Sitten oli vielä eräs toinen, lähes sanoinkuvaamattomia ja toinen toistaan omituisempia esteitä kohdannut hanke, josta en viitsi tässä edes sanoa enempää.

Näiden suunnitelmien mutkistuessa aloin ajatella yhä enemmän "Kumpula-romaania", jonka olin jo vuosi, pari sitten hahmotellut Lähiöromaanin jonkinlaiseksi temaattiseksi jatkoksi. Keväällä 2012 olin käynyt ensimmäistä kertaa Kumpulan kyläjuhlilla ja koko kaupunginosassa. Hirttäydyin välittömästi ajatukseen tuosta paikasta, joka vaikutti saavuttamattoman "yhteisöllisen" idyllin ruumiillistumalta, niin tarkalta likiarvolta onnelasta, että sellaisen olemassaolo haiskahti suoralta vittuilulta (ellen sitten jonkin käsittämättömän ihmeen kautta pääsisi itse livahtamaan sinne).

Olen ottanut tavakseni stalkata Kumpulan puutalojen asukkaita kaikkina vuodenaikoina. Liikun viipyvin askelin Limingankadulla ja yritän näyttää siltä, etten kurkkisi pihoille. Olen ilahtunut jokaisesta ruostumaan jätetystä lumilapiosta, ovathan ne todisteita siitä, että Kumpulassa asuu pikkuporvareiden sijaan hurmaavia hippejä, joilla keskimäärin korkeasta tulotasostaan huolimatta on elämänarvot kohdillaan.

Mutta kun sitten mietin, millaisen romaanin Kumpulasta voisi kirjoittaa, päädyin ikään kuin huomaamattani rakentelemaan varsin klassista kuvausta keskiluokan kulissien sortumisesta ja ihmisten jokapäiväisen elämän naamiaisleikeistä. Sen päähenkilöksi uhkasi vielä tulla perhe-elämäänsä kyllästynyt harrastelijamuusikko, joka ihastuu nuoreen naiseen.

Keksin romaanille kyllä hyvän nimen - Puutarhajuhlien jälkeen - ja joitakin pahimmat kliseet karttavia rönsyjä ja sivupolkuja, mutta vaikuttaa selvältä, miksei se ole missään vaiheessa lähtenyt kunnolla käyntiin. Tämä homma alkoi kuulostaa uhkaavasti Juha Itkosen romaanilta, eikä edes hän itse ole viime vuosina ollut hirveän hyvä Juha Itkonen.

Koska kaipasin Kumpula-romaanin kanssa tuskaillessani edes jotain mielekästä tekemistä, josta voisi jopa nauttia, tulin sopineeksi Kuoriaiskirjat-kustantamoa pyörittävän ystäväni Tuomas Salorannan kanssa, että kirjoittaisin firman profiiliin sopivan pienoisromaanin. Kuoriaiskirjat julkaisee spekulatiivista fiktiota usein hieman pulp-henkisinä pehmeäkantisina. Varsinainen genreviihde ei ole ihan minun juttuni, mutta jotain sen suuntaista on kuitenkin tullut takavuosina kirjoitettua. Muistin novellin nimeltä Erämaan morsian - tosiaankin vain muistin, sillä alkuperäinen on hävinnyt suureen dataerämaahan jo vuosia sitten - rekonstruoin sen ja laajensin kompaktiksi, painettuna 70-sivuiseksi kertomukseksi.

Ja tässä se nyt on, puun takaa tullut esikoisteokseni. Ei lähiöromantiikkaa, ei keskiluokan angstia, vaan vuosisatojen taakse, pseudohistorialliseen hämärään sijoittuva synkkä rakkaustarina. Julkkareita vietetään itsenäisyyspäivänä kantabaarissani Molotowissa.

Ensimmäiset kommentit teoksesta ovat olleet rohkaisevia, ja koko tämä sivuprojektilta alun alkaen tuntunut hanke on tainnut huomaamatta kääntää kirjoittajantietäni uuteen suuntaan. Erämaan morsiamen valmistuttua olin ajatellut käydä tosissani Kumpula-romaanin kimppuun ja yrittelin useaankin otteeseen päästä alkuun, mutta ei se saatana vain toimi. Kumpulasta kaupunginosana tulen varmasti vielä joskus kirjoittamaan, mutta tämä idyllin tuhon konsepti on alkanut maistua puulta itsestänikin, ja tämä, jos jokin, on varma merkki siitä, ettei juttu tule ketään muutakaan kiinnostamaan.

Ironista kyllä, saarnattuani pitkään aikalaisromaanin puolesta, luulenkin kirjoittavani seuraavaksi jotain historiallista. En tosin mytologisoidusta myöhäiskeskiajasta, vaan itsenäisen Suomen tasavallan varhaisemmista vaiheista: vuodet 1918-40 ovat tämän maan historian kiinnostavinta ja oudointa aikaa, ja olen ottanut tavakseni ahmia kaiken niitä koskevan, mitä vain käsiini saan.

Ja on minulla eräs melko pitkälle kehitelty romaani-ideakin tähän pakkomielteeseeni liittyen. Jos nyt lähtisikin työstämään sitä.

Lupaan muuten yhden asian. En kirjoita perheromaania. Kumpula-romaanista uhkasi sellainen tulla: siinä eräs keskeinen ongelma. Perheromaaneja on tarpeeksi, eikä minun asiani ole tuottaa lisää tauhkaa itselleni vieraaseen kontekstiin.

Helsinkiläisestä siltarummusta

Monet Kekkosen ajan poliittiset käsitteet ovat nykypäivän helsinkiläisten poliitikkojen kielenkäytössä pannassa, mutta jotkut käyttökelpoiset jaksavat elää: "siltarumpupolitiikka" lienee yksi sellainen. On hirveän hauskaa kuitata pääkaupungista käsin mikä tahansa maakunnista tuleva kehitysehdotus siltarumpupolitiikaksi. Kun on ilmeistä, ettei kukaan oikeasti halua asua maakunnissa, on myös ilmeistä, että kaikki sikäläisten elinolosuhteiden parannusehdotukset ovat "siltarumpupolitiikkaa". Niiden taustalla on oltava jokin salajuoni.

Täysin väärässähän helsinkiläiset eivät ole. Maakunnissa todella suhmuroidaan, kähmitään ja harrastetaan "siltarumpupolitiikkaa" silloinkin, kun sillalle tai rummulle ei ole minkäänlaista tarvetta. Politiikka tuntuu olevan sellaista. Minulle rovaniemeläisenä tässä ei ole mitään uutta. Kotikaupungissani on silloista ja rummuista varmaan katkerampia kokemuksia kuin monessa muussa paikassa.

Mutta helsinkiläisten poliitikkojen on turha ottaa tässä vaiheessa hurskasta ilmettä. Siltarummut ovat täällä vain hieman erinäköisiä kuin maakunnissa.

Kun siltarumpupoliitikko kynyttää eduskunnassa äänestäjilleen sillan, lopputuloksena ainakin on silta.

Kun Helsingin kaupunginhallitus kynyttää budjettikehyksen ulkopuolelta 425 000 euron erillisrahoituksen täysin turhanpäiväiselle tapahtumalle, johon pitää anella feikkiyleisöä sosiaalisessa mediassa, lopputuloksena ei ole siltaa. Lopputuloksena on melkoinen määrä oikeutettuja kysymyksiä siihen suuntaan, että mitä vittua täällä tapahtuu.

Hieman aiemmin eräiden koulujen hallinnollista yhdistämistä perusteltiin 140 000 euron säästöillä. Sillä tarkoitettiin "rahansäästöä" opetustoimelle määrätyn budjetin sisällä, siis rahan siirtelyä paikasta x paikkaan y.

Tämä MTV Push -rahoitus tuli kuitenkin budjetin ulkopuolelta. Se on siis taikahatusta revittyä rahaa, jota juuri tähän tarkoitukseen yllättäen oli, vaikka esimerkiksi opetustoimeen tai alibudjetoituun sosiaalitoimeen ei.

Semmoista on helsinkiläinen siltarumpupolitiikka.

Nurkan takana on syitä elää

Ihmiset, taideteokset ja aatteet: tärkeää elämänsisältöä kaikki. Niistähän kolumneja, blogikirjoituksia ja sosiaalisen median avautumisia yleensä kirjoitetaan, olen tehnyt sitä paljon itsekin.

Paikoista kirjoitetaan vähemmän, ellei olla lomalla aistiärsykkeitä täynnä olevassa suurkaupungissa. Minun elämässäni tärkeimmät paikat ovat yleensä olleet arkisia paikkoja. Kyse vaikuttaisi olevan jonkinlaisesta pakkomielteestä, joka minulla on ollut lapsuudesta lähtien. Silloin jokaisella Lapinrinteen kapealla metsäkaistaleella oli minulle oma, erillinen symboliarvonsa. Lapset ovat toisaalta paikkojen magian asiantuntijoita yleensäkin, mutta on helvetin tärkeää säilyttää tämän taustalla piilevä todellisuuskäsitys aikuisiällekin.

On vaikea kuvitella, miten pelkkää harmautta ja arkea lähiympäristössään näkevä ihminen jaksaa edes elää.

Paikkojen ymmärtäjiä on onneksi paljon. Esimerkiksi mahtava Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia -blogi (  http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/ ) on innoittanut minua suuresti. Musiikin puolelta Yona on hyvä esimerkki artistista, jonka lähes kaikki kappaleet tuntuvat kuvaavan tunnetilan ohella vahvasti paikkaa. Niin blogissa kuin Yonan lauluissa kerrotaan tietysti kuvitteellisista paikoista, mutta kaikki paikathan ovat kuvitteellisia.

Seuraavassa kerron viidestä kuvittelemastani paikasta, jotka ovat minulle erityisen tärkeitä.


Ukonlammen ympäristö Rautjärvellä Etelä-Karjalassa


Tässä lumotussa paikassa en ole päässyt käymään 17 vuoteen, ja on aivan mahdollista, etten koskaan enää pääsekään. Siellä kesämökkiä ylläpitäneet äidin puolen sukulaiset ovat aikaa kuolleet. Vietin tällä mökillä lapsuuden kesiä, opin kalastamaan, näin sisiliskon, sain kaupunkiasukkina ensimmäiset kokemukseni kunnon puusaunasta. Tien toisella puolella alkoi jylhä kalliomaasto, ja vähän vartuttuani kiipesin kaikille niillekin huipuille. Kyse oli pienten yksityiskohtien ja melodramaattisten suurten linjojen saumattomasta yhteispelistä. Paljon myöhemmin luin Arvid Järnefeltin Isänmaan alkukappaleista ehkä parhaan kuvauksen merkityksillä ladatusta suomalaisesta korpimaisemasta, ja uskoin heti tietäväni, mistä puhuttiin. Muutamina kuumina kesäpäivinä makasin migreenin tai jonkinlaisen autopahoinvoinnin lannistamana mökin viileässä peräkamarissa. Siitä syntyi osattomuuden ja ikuisen pettymyksen tunne, joka on seurannut minua näihin päiviin asti, eikä ole syytä kuvitella sen katoavan mihinkään.

Turun tuomiokirkko


En ole koskaan käynyt sisällä Suomen tunnetuimmassa kirkossa. Jonain päivänä uskallan varmasti tehdä senkin, mutta suhteeni tähän kirkkoon on ollut kuin hitaasti rakkaudeksi muuttuvaa ystävyyttä, olen kierrellyt sitä Turun-vierailuillani varovaisin askelin ja jokaista siirtoani epäröiden. Jotkin kynnykset ovat toisia korkeampia. Mahdollisista rakastetuista Turun tuomiokirkko eroaa siinä, että se on eri tasolla kuin minä eikä varsinaisesti flirttaile. Se muistuttaa korkeuksistaan, että tässä maassa on asunut kaltaisiani epätäydellisten hetkien nujertamia onnensotureita ennenkin. Tämä kirkko on parhaimmillaan aivan juurelta tarkasteltuna: nosta katseesi kohti vaitonaisia korkeuksia, äläkä välitä siitä, että huimaa. Kirkon takapuolella lepäävää Henrik Gabriel Porthaniakin huimasi.


Arktisen ranta Rovaniemellä


Kotikaupunkini Rovaniemi sijaitsee Suomen kahden suurimman joen risteyksessä, korkeiden vaarojen välissä ja valtavan taivaan alla. Kesäaikaan siellä ei tarvitse tuntea klaustrofobiaa missään, mutta Arktisen ranta lähellä jokien yhtymäkohtaa on silti maan avarimpien näköalojenkin mittareilla avara paikka. Tilan tuntua korostaa se, ettei tällä rannalla yleensä ole ketään. Yöaurinko heijastuu Ounasjoen viileästä tummansinestä, mikään ei liiku, maailmankaikkeutta ei kiinnosta. Toivottavasti vodkaa on vielä jäljellä, toivottavasti osaat juoda sitä raakana.


Kumpula


Helsingin koillinen kantakaupunki - nuo alueet Kallion inhorealismin ja oikeiden lähiöiden neutraalin tapahtumattomuuden välimaastossa - on ehdottomasti parasta tässä nykyisessä kotipaikassani. Minulle voi aivan hyvin sanoa, että siellä asuu hippejä. Minä sanon siihen, että rakastan hippejä ja haluaisin olla sellainen itsekin.

Kumpula voittaa jopa Puu-Vallilan, Hermannin ja Toukolan, sillä Kumpulassa on sellaiset määrät itseensä käpertynyttä nuhjuista haravoimattomien syksyn lehtien hajua, etten muista aistineeni moista edes Rovaniemen Sahanperällä perhepäivähoitopaikkani takapihalla vuonna 1983. Toki nykyistä Kumpulaa voi vankoin perustein kutsua pikkuporvarilliseksi, mutta siellä on kehitetty aivan oma tyyli olla pikkuporvarillinen: ruostuvien pihanhoitovälineiden, nurmettuvan jalkapallokentän upea estetiikka. Maailman laki taitaa olla, että näin kauniissa paikoissa asuu enimmäkseen varsin varakkaita ihmisiä. Minä voin vakoilla heidän pihojaan ja ottaa niistä puhelimellani salaa kuvia. Talven ensimmäisten lumisateiden, kevään ensimmäisten kylvöjen tai loppukesän sadonkorjuun aikaan  - samantekevää, aina yhtä palkitsevaa.  


Kinakujan silta ja Tourujoen laakso Jyväskylässä


En haluaisi puhua rakastetuistanikaan liikaa, enkä tiedä, mitä tästä alueesta voisi sanoa. Minulle se merkitsee kaikkea sitä, mikä maailmassa on kiinnostavaa, arvaamatonta ja arjen rajat ylittävää. Se on syy elää. 

Siitä,mihin rajallinen aikansa tässä maailmassa kannattaisi käyttää

Olen harrastellut journalismia jo melko kauan, mutta jokin muuttui syksyllä 2011, kun ilmoittauduin hetken mielijohteesta nyttemmin edesmenneen Nuorgam-verkkomedian avustajaksi. Sitä ennen olin kirjoittanut juttuja lähinnä dollarinkuvat silmissä sekä Sanomalle että Alma Medialle. (Eihän Suomessa kukaan muu käytännössä mitään mistään maksakaan. Sanoman avustamisesta olin tosin ehtinyt tuota ennen jo luopua, koska en halunnut allekirjoittaa heidän surullisenkuuluisaa avustajasopimustaan.)

Nuorgam taas oli vapaaehtoismedia. Ei siinäkään ollut itselleni mitään uutta, että hyvää  tekstiä pyritään kirjoittamaan palkatta: ensimmäinen avustamani lehti oli samalta ruohonjuuritasolta toimiva Tähtivaeltaja, ja vuosien varrella olin omaksi huvikseni pitänyt erilaisia blogeja ja ystäväni Kimmo Vanhatalon kanssa myös Kuusi-nimistä verkkomusiikkijulkaisua.

Nuorgamiin kirjoittaminen palkitsi ja koukutti heti. Sillä oli lukijoita, jopa tuhansia sellaisia. Sinne sai kirjoittaa käytännössä mitä halusi: ei sensuroitu tyylilajia, ei karsittu merkkimääriä. Löysin oman luontaisen prioriteettialueeni suomalaisesta pop- ja rockmusasta, ja kun pienessä maassa kirjoittaa asioista edes vähän kärkevästi tai tunteella, syntyy ns. keskustelua. Se taas tuo lukijoita ja some-jakoja. Sitten tulee niitä aamuöisiä hetkiä, kun on vaan pakko omanimigooglettaa ja katsoa, mitä viimeisimmästä räväkästä levyarvostelustani on internetissä sanottu.

Levyarvostelujen kirjoittaminen näin pienessä maassa on joka tapauksessa rajallisen yleisön palvelemista, enkä minä nyt sentään alan tunnetuimpien nimien joukkoon vieläkään lukeudu. Paljon imartelevaa palautetta olen kyllä saanut, geneeristen haukkujen ohessa. Kriitikkotoveri Mikael Helenius esimerkiksi kirjoitti minusta tavalla, joka sai vain ja ainoastaan punastumaan: khttp://aurinkoontuijottelua.tumblr.com/post/83412797616/jos-musiikilla-olisi-jotain-valia-siita

Olen siis ilmeisesti onnistunut tällä alalla. Jos näin on, kyse ei ole vahingosta, olen kyllä pyrkinyt panostamaan musiikkikritiikkiin. Olen enimmäkseen yrittänyt tehdä sitä niin hyvin kuin suinkin. Kun en ole musikaalinen ihminen, olen joutunut kirjoittamaan vähän muusta: konteksteista, fiiliksistä, ajoista ja paikoista. Tästä kai on tykätty, jos kirjoittamastani on tykätty. Aika suuri osa musakritiikistä tuntuu epämusikaalisesta ihmisestä kuivakalta, mutta aika moni epämusikaalinen ihminen kuuntelee musiikkia ja lukee levyarvioita.

Jos tämä nyt kuulostaa kovin imperfektivoittoiselta, jopa tilinpäätökseltä, niin se saattaa johtua siitä, että tämä saattaa olla sitä. Minusta tuntuu, että olen tullut musiikkikriitiikkona tieni päähän. En minä pääse tästä enää mihinkään. En tule sillä alalla tämän paremmaksi. Ei levyarvosteluja kovin moni lue. Toki tulen jatkossakin kirjoittamaan musiikista rahasta (koska tarvitsen sitä) ja blogeihini (koska kirjoitan niihin joka tapauksessa kaikenlaisista asioita, siis musiikistakin).

Mutta musiikista kirjoittamisessa on se iso alue, jossa kaupalliset tai joka tapauksessa rahan varassa pyörivät mediat kaipaavat paljon julkaistavaa ilman mahdollisuuksia maksaa siitä kunnolla. Nuorgamin lopetettua olen tajunnut tämän harmaan alueen vetovoiman ja demonisuuden. On helppo suostua tarjoukseen oikeaa työaikaa vaativan jutun tekemisestä muutamalla kymmenellä eurolla, kun sekin on kuitenkin rahaa. On imartelevaa, että pyydetään. No, niitä jotka suostuvat, pyydetään jatkossakin.

Tämä ei olisi ongelma, ellei varsinainen kutsumukseni olisi aivan muualla kuin musiikkikritiikissä. Joskus tuntuu, etten enää muistakaan, miten ajoin itseni tekemään tätä. Minähän halusin olla prosaisti! Olen kirjoittanut romaaneja, runoja ja novelleja viimeiset 25 vuotta, siis ala-asteikäisestä asti. Minulla näyttää kyllä olevan luontainen taipumus unohtaa fokus jopa vuosiksi. Siksi kai minusta ei ole vieläkään tullut näillä itselleni tärkeimmillä aloilla juuri mitään.

Viime vuonna sain veren maku suussa taottua valmiiksi yhden lyhyen romaanin, jota olin suunnitellut pitkään ja johon olin ladannut suuret odotukset. En ole vielä saanut yhtäkään kustantajaa kiinnostumaan siitä, muutaman hylsyn sen sijaan olen saanut. No, ehkä se ei ollut tarpeeksi hyvä. Nyt on työn alla yksi romaani, yksi pienoisromaani, yksi kaunokirjallissävytteinen tietokirja ja yksi lastenkirja. Elämä on rajallinen, ja nämä mainitut ovat vasta alkua, lisääkin ideoita on.

Ne kaikki ovat tärkeämpiä kuin musiikista kirjoittaminen.

Ja jos ja kun suora palaute on tärkeää, en luottaisi internetiin. Se on sitä mitä se on. Minäkin välttelen kommenttiosastoja.

Vielä lyhyt jälkikirjoitus: vaikka runojen kirjoittaminen on itselleni aivan puhdasta terapiaa ja päiväkirjaa, enkä ole hyvä siinä, juuri niitä livenä lukiessani olen saanut palkitsevinta palautetta mistään tekemisistäni. Pari viikkoa sitten olin Kallio kukkii -tapahtumakokonaisuuteen liittyvässä illassa lukemassa niitä. Joitakin päiviä myöhemmin Siilitien metroasemalla minut pysäytti äiti ala-asteikäisine lapsineen kehuakseen siellä kuulemaansa.

Ei ehkä ole yllättävää, että näiden oman maailmakokemuksen kuvien kehuminen tuntui merkittävämmältä kuin ylistävimmätkään sanat jostain, mitä olen sanonut jonkun muun maailmakokemuksesta.

Eli eli - jos kyse on valintatilanteesta, ja kysehän on - niin se valinta on kai tehty.

Puutarhajuhlien jälkeen: mahdollinen alku

Maa ei sillä viikolla ollut enää kauniin valkoinen. Kevät oli tullut äkkiä ja noroina kampuksenmäkeä alas. Kevät oli koiran kusta ja ihmisen kusta ja kulkureittejä rajaavia juovia. Kari horjahti kevään keskelle bussista numero 75. Taivas oli niin korkealla, että hän istahti katetun bussipysäkin penkille. Vasta silloin hän huomasi tytön, melkein istui sen syliin. Se vaikutti sammuneelta. Kevätsateen kastelema otsatukka roikkui silmillä. Ei se liian nuori ollut, mutta nuori kuitenkin. Ei sitä siihenkään voinut jättää. Sen olisi korjannut poliisi, eikä sellaisten tyttöjen paikka ole Kisahallin putkassa.

Tyttö mutisi jotain, mutta tarttui Karin tarjoamaan käteen. Kampuksenmäen nouseminen oli haaste. Polku oli viikonlopun sateissa mutaantunut, ja tahdottomana käsipuolessa roikkuva tyttö luisui koko ajan alaspäin muutenkin liukkaalla maalla. Karin piti varoa tosissaan, ettei sen naama olisi pahimmissa kohdissa kyntänyt kuravettä. Lopulta päästiin kampuksenmäen huipulle ja alettiin luistella alas puutaloalueelle.

Heräävä kevät oli väsynyt ja vaiti kuin ihminen puoli kuudelta. Jokunen lintu sirkutti silti jalkapallokenttää reunustavissa puissa. Tyttökin alkoi jo elpyä, kun Kari talutti sitä pihapiiriin. Oli kirkasta ja hiljaista, maailman ensimmäinen päivä. Anni ja lapset olivat Savossa.

Kari istutti tytön olohuoneeseen sohvalle. Sinne se nukahti sillä välin kun Kari kävi keittämässä teetä. Se makasi sikiöasennossa kasvot seinään päin ja oli kaukana. Kari kävi kaatamassa kaksi teemukillista viemäriin ja kiipesi portaat yläkertaan makuuhuoneeseen.

Hän yritti asemoitua nukkumaan. Hän makasi vuoteessa ja ajatteli, että pitäisi ajatella unen tuovia asioita: viileitä peitteitä, viileitä tuulia, tavanomaista kaksoissängyn toisen puolen tuhinaa. Hän kuuli vain tytön hengityksen. Hän ei voinut kuulla tytön hengitystä. Mutta siellä se oli, tyhjän talon jokaisessa huokosessa.

Erämaan morsian: pienoisromaanin ensikappaleet

Erämaan morsian

Romanssi

Taivas oli musta ja tähdet kadoksissa, kun Johannes teki lähtöä kylille. Hän seisoi kotimökin portaalla ja mietti, lauhtuisiko pakkanen päivän mittaan. Nyt se kävi heti päälle ja puristi ihoa jäisestä teräksestä tehdyin pihdein. Metsä häämötti vaiteliaana ja aivan liian lähellä.

Oli jouluaaton aamu. Kaikki syrjätalojenkin nuoret ajaisivat kirkolle ryyppäämään ja pitämään säntillisempiä eläjiä kauhun vallassa. Se oli ollut täällä näiden pimeänajan pyhien tapana niin kauan kuin kukaan muisti. Nyt kirkkoa mestaroi uusi pappi, jolla sanottiin olevan tulta silmissään ja vakaana aikomuksena kitkeä viimeisetkin pakanalliset tottumukset seudulta. Kylän nuorukaiset olivat päättäneet näyttää sille tänä jouluna, miten väärään paikkaan se oli tullut.

Mutta Johannes ei ollut menossa kirkolle sellaisilla asioilla. Hän ajatteli hakea sieltä itselleen morsiamen.

Hän sytytti kynttilän lyhtyyn ja kompuroi tallille omia eilisiltaisia jälkiään. Roima oli hereillä, se näytti odottaneen häntä. Hän kävelytti sen ulos ja ryhtyi taistelemaan rekeä pihalle ja hevosta sen eteen. Mökki oli pieni, mutta häämötti uhkaavana hänen takanaan. Hän halusi jättää sen mahdollisimman nopeasti taakseen. Isä jäisi nyt ilman hevosta ja rekeä, mutta Johannes ei uskonut sen kaipaavan niitä näiden pyhien aikana. Hän oli jättänyt sen makuuoljille omaan oksennukseensa illalla. Se oli juonut pullon itse polttamaansa viinaa, maannut mitään tajuamattomana tuvan nurkassa, näyttänyt punaiselta, turvonneelta ja vanhalta. Johannes toivoi, että se kuolisi hänen poissaollessaan. Mökki ei ollut tuottanut onnea yhdellekään asukkaalleen, ja oikeastaan se olisi pitänyt polttaa nyt heti.

Hän sai istuuduttua rekeen, ja ilman eri käskyä Roima lähti hölkyttämään mäkeä alas. Talo oli metsäisen vaaran rinteessä ja kaukana kaikesta – Johanneksen mielestä liian kaukana, isän mielestä ei tarpeeksi. Touhutessa kylmyyden oli hetkeksi unohtanut, nyt se kiristi taas otettaan susiturkin läpikin. Lyhty ei pitkälle valaissut. Oikeastaan musertava pimeys kaikkialla ympärillä, koko maailmassa, tuntui vain raskaammalta, kun vähäpätöinen valo taisteli voimattomasti häilähdellen sitä vastaan.