Kerguelen: novelli

Kerguelen

Tuuli oli vain yltynyt aamupäivän mittaan. Se tarttui Rosaan heti hänen tullessaan ulos, se olisi halunnut heitellä häntä riepuna ympäriinsä, mutta hän osasi jo varautua. Hän löi tutkimusaseman sivuoven perässään kiinni niin kuin se oli pakko lyödä: väkivaltaisen lujaa. Jostain kantautui merilintujen närkästynyttä kiljuntaa, ne kuulostivat ruokkimatta jätetyiltä paholaislapsilta. Alkoi vielä tihuttaa, kun Rosa kiirehti rinnettä alas. Kellon mukaan puolipäivä oli vasta ohitettu, mutta aurinkoa ei nähtäisi tänäänkään.

Tuuli ei ollut myötäinen tai vastainen, se kieppui kaikkialla ympärillä ja pyrki estämään kulun kaikkiin suuntiin. Siirtokunnan baari oli puolivälissä matkaa asemalta asuinrakennuksille. Jo sinne asti pääseminen tuntui taistelussa saavutetulta voitolta, jota oli juhlittava astumalla sisään. Useimmat tutkijat olivat töidensä parissa, baaritiskillä istui lähinnä duunariporukkaa litkimässä pussiteetä. Amanda kaatoi mukillisen Rosallekin. Hänen ensimmäisenä iltanaan Amanda oli kertonut olleensa täällä neljä vuotta, pidempään kuin kukaan baarinhoitaja aiemmin. Salaisuus oli talvilomassa, se oli sanonut. Tutkimusasema suljettiin talveksi, silloin useimmat menivät pitkästymään vieraiksi muuttuneiden perheidensä ja naurettavilta vaikuttavien tv-ohjelmien pariin. Amanda meni seikkailemaan lämpimiin maihin, Amazonilla elävien outojen heimojen pariin tai Borneolle viidakkotemppeleitä etsimään. Näin sen ei tarvinnut palata haaleaan länsieurooppalaiseen todellisuuteen hetkeksikään. Se oli isorintainen nainen, joka nauroi paljon ja kovaan ääneen. Rosa uskoi sen pärjäävän missä tahansa.

Hän itse oli täällä ensimmäistä kesää. Se lähestyi nyt puoltaväliään, ja joka päivä hän muutti mieltään sen suhteen, tulisiko uudestaan. Kerguelen oli luotu lannistamaan ihmisiä. Sen tarkoitus oli nujertaa ne, painaa ne maanrakoon ainaisen tuulen ja raskaana päällä roikkuvan harmauden voimalla. Pysyvää asutusta siellä ei tiedetty olleen koskaan, ei kukaan niin hullu ollut.

Rosa istui baaritiskin päähän. Tee oli polttavan kuumaa eikä maistunut juuri miltään. Hän katseli salavihkaa Kerguelen-ihmisiä, oman lajinsa rosoisia edustajia. Eivät ne mitään tuppisuita olleet, täällä heitettiin härskimpää juttua kuin hän oli missään muualla kuullut. Suurin osa oli miehiä, mutta miesten ja naisten välillä ei ollut mainittavaa eroa. Ne istuivat paksuissa, sateenpitäviksi suunnitelluissa työvaatteissaan, anonyymissä ympäristössä, joka olisi voinut olla työmaaparakin kahvila missä tahansa. Sade piiskasi ikkunaa, josta näkyi paljas takapiha, yksinäinen maastoauto ja aaltopeltinen työkaluvaja. Vilu tuntui asettuneen näiden viikkojen mittaan pysyvästi luihin, mutta siinäkin oli aste-eroja, kuuma juoma sai sen hellittämään otettaan aavistuksen. Vastatuuleen kulkemisesta jäykät lihakset alkoivat rentoutua.

Rosa ajatteli mittauksia ja numeroita, puuduttavaa jokapäiväistä työtä, jonka merkitystä oli joskus vaikea käsittää. Silloin saattoi tulla mieleen, että oli paskaduunissa maailman yksinäisimmässä paikassa. Hän tarttui siihen ajatukseen ja tarkasteli sitä huolella. Hän huomasi hymyilevänsä. Ehkä se oli jo Kerguelen-hymy, hän oli huomannut pian, että täällä kaikki hymyilivät vinosti kuin vitsille, jota kukaan muu ei tajunnut.

Amanda kaatoi hänelle kysymättä lisää teetä. Työmiehet alkoivat tehdä lähtöä, he jäivät kaksin.

“Joku saisi hommata tänne kunnollista teetä”, Rosa sanoi. “Ei kai se niin vaikeaa voi olla.”

“No kun halvalla ostetaan jostain tukusta koko kesäkauden varasto, niin tätähän se sitten on”, Amanda sanoi. “Tää on valtion pyörittämää toimintaa. Se tarkoittaa, että nyt säästetään niin perhanasti.”

Rosa ynähti myöntävästi. Tämä tosiasia tuntui kyllä muussakin kuin teen laadussa. Puiseviin säilykkeisiin ja iänikuiseen kergueleninkaaliin oli kyllästynyt viikossa, vaikka aivan alkuun niiden mutustelussa oli ollut kiehtovaa suurten löytöretkien tunnelmaa. Kaali oli ilmeisesti ainoa täällä menestyvä kasvilaji, kotoperäinen ja pahanhajuinen, mutta periaatteessa maukas – ellei sitä olisi tarvinnut syödä joka päivä.

Kaali olikin siirtokunnassa kerrottujen vitsien yleisin aihe. Tutkijoiden illanvietoissa sanoitettiin ikivihreitä lauluja uusiksi, kaalista kertomaan.

Oltiin vaiti. Täällä ei kannattanut tuhlata sanojaan. Ne loppuisivat äkkiä kesken.

Silloin jäisi vain tuuli jatkamaan ainaista valitustaan taustalla.

*

Suljin tekstinkäsittelyohjelman, piti päästä tupakalle. Oikea kirjailija olisi voinut tuhota itsensä mekaanisen kirjoituskoneen ääressä, polttaa ja juoda siinä. Tällaisia romanttisia kuvia olin päätynyt maalailemaan silkkaa ikävystyneisyyttäni. Anni ei missään tapauksessa hyväksyisi sisällä polttamista, ja yksin juomisenkin se estäisi, jos vain voisi. Tässä mielessä se oli aivan normaali nainen, tai ei, ihminen. Miksi itsetuhoinen ja epäsosiaalinen käytös parisuhteessa olisikaan hyväksyttävää.

Menin siis polttamaan parvekkeelle. Alkusyksyisessä aamupäivässä oli sellaista kirkkautta ja kuulautta, joka muistuttaa uusista aluista, korkeakoulujen fukseista ja tomerista ekaluokkalaisista. Merimiehenkadulla ei liikkunut ketään. Ei tästä yleensäkään kulkenut kuin harhautuneita design-shoppailijoita tai kulmilla asuvaa anonyymiä jengiä. Joskus vastapäisen ranskalaisen päiväkodin lapset lähtivät porukalla retkelle, silloin kaoottinen mannereurooppalainen hälinä ja sirkutus täytti ilmatilan.

Täällä asumisessa ei ollut mitään vikaa. Meillä oli tilava, funktionaalinen kaksio. Keskusta oli lähellä, mutta täällä vanhan Punavuoren puolella oli silti suojassa ostos- ja baarikatujen häiriötekijöiltä. Pitkäveteistä täällä tosin oli, mutta sehän kuuluu aikuisen, työssäkäyvän ihmisen elämään.

Työssäkäyvän. Nytkin minun olisi kai pitänyt olla kääntämässä isolle toimeksiantajalle. Sen sijaan kirjoitin novellia maailman sateisissa äärissä sijaitsevasta saariryhmästä. Oli ollut pakko, kun Kerguelen oli alkanut tulla uniinkin.

Olin istunut paskalla ja katsellut aikani kuluksi vanhentuneen projektion mukaista maailmankarttaa, jonka Anni oli tänne muuttaessamme kaivanut jostain. Se kaipasi sisustuselementtiä vessaankin; sitä en tiedä, miksi juuri maailmankartta oli hyvä sellainen. Mukavahan sitä oli katsella, kaikkia maailman tuntemattomia paikkoja, joihin ei menty kaupunkilomille. Pöntöllä istuessa silmät eivät vain yltäneet kovin korkealle. Siksi löysin Kerguelenin. Kartan alareunassa oli pakollinen viipale Antarktista, sitten senttikaupalla hyistä merta ja sen keskellä Kerguelen: muutama tulitikunpään kokoinen saari keskellä avomerta, tuhansien kilometrien päässä kaikesta.

Minun oli pakko etsiä saaria käsittelevä Wikipedia-artikkeli, ja pian olinkin jo viisaampi: kuuluvat Ranskalle, pysyvää asutusta ei ole ollut koskaan, osan vuotta toimiva tutkimusasema kuitenkin. Tuulen keskinopeus vastaa myrskyn määritelmää. Jäi vaikutelma paikasta, jossa vallitsee ikuinen marraskuu: vettä vihmoo naamaan, tuulee niin, ettei tupakkaa saa syttymään, masentaa ja vituttaa ja paleltaa. Ilmeisesti Kerguelenilla on kuitenkin hyvät edellytykset kiinnostavien säähavaintojen tekemiselle, ja menestyyhän seudulla sentään yksi elävä organismi, pahanhajuiseksi mutta maukkaaksi mainittu kaali.

Saarilla ei tietenkään ole edes lentokenttää. Sinne tullaan laivalla 3000 kilometrin päästä. Nykypäivänäkin reissussa taitaa kestää muutama päivä. Avoimeksi jäi vain, miksi kukaan haluaisi sen matkan tehdä.

Niin sanoin Annille, kun ensimmäisen kerran mainitsin sille Kerguelenista. Se luki saman Wikipedia-tekstin vaatimuksestani ja hymähteli jotain siihen suuntaan, että tuolla sitä ollaan ihan oikeasti jumalan selän takana. Sitten se valmistautui sysäämään Kerguelenin muun nopeasti unohtuvan turhan tiedon joukkoon, mutta minä en antanut. Parin päivän kuluttua olimme tuttavapariskunnan luona grillaamassa, isännällä oli kattava viinakaappi ja minä join itseni melkoiseen jumiin, oikeastaan muistamattomaksi. Aamulla Anni kertoi, etten ollut loppuillasta suostunut puhumaan mistään muusta kuin Kerguelenista. Mitään kovin ymmärrettävää en ollut osannut siitäkään sanoa.

Tässä vaiheessa Anni oli vielä huvittunut, mutta viikon sisään se alkoi jo näyttää hyvin väsyneeltä, jos otin asian esille. En sitten puhunut sille Kerguelenista enää, mutta ajattelin sitä kyllä: tupakoidessani, kävellessäni Kaivopuistossa muka inspiraatiota etsimässä, yhteisillä pyöräretkillä Laajalahden ympäri. Vessassa se tietysti tunkeutui tajuntaan väkisinkin.

Maailman yksinäisin paikka, minä ajattelin. Maailman viheliäisin paikka. Kuljin Punavuoren jugend-talojen välissä lämpiminä loppukesän iltoina ja ajattelin ikuista vastatuulta ja harmaata, hyytävää merta.

*

Perjantai-iltaisin tutkijoilla ja duunareilla oli tapana kokoontua A-asuintalon isoon aulaan. Juotiin halpaa viskiä ja halpaa punaviiniä ja soitettiin halpahallien kokoelmalevyjä paristokäyttöisestä cd-soittimesta. Ensimmäisillä kerroilla Rosa ei ollut puhunut juuri kenellekään mitään. Muuri hänen ja näiden tilaisuuksien välillä oli tuntunut liian korkealta. Kotona hän olisi mennyt indie-baariin tai rennompaan yökerhoon, joka tapauksessa jonnekin, missä ei liikkunut geologiassa kyllästettyjä sadetakkimiehiä tai kaiken korjaavia käytännön insinööritaidon mestareita.

Muuri oli sortunut hänen neljäntenä perjantainaan. Hän oli ottanut pari viskiä liikaa, ja yhtäkkiä oli tuntunut naurettavalta jaotella ihmisiä yhdenlaisiin ja toisenlaisiin täällä, missä niitä oli niin vähän. Hän tajusi, ettei edes ollut tutkimusaseman nuorin; Kerguelen vain tuntui tekevän ihmisistä iättömiä. Täällä oli porukkaa, joka oli vannonut teini-ikäisenä Radioheadin nimeen siinä kuin hänkin. Sadetakkimiehilläkin oli sitä paitsi loppuillasta huimia tarinoita kerrottavanaan. Sen jälkeen perjantai oli ollut viikon kohokohta Rosalle siinä kuin muillekin.

Hän saapui A-talolle läpimärkänä ja luuytimiin saakka palelevana. Matkaa hänen omalta asumukseltaan oli kolmesataa metriä. Näitä illanviettoja varten oli aivan turha laittautua. Hän ripusti sadetakkinsa kuivaustelineelle, joita asuintalojen eteisissä oli aivan tätä tarkoitusta varten. Juhla-asuna oli villapaita ja erikoisvalmisteiset tuulihousut – ne näyttivät olevan illan pukukoodi muutenkin. Aulan sohvilla istuskeli vasta parikymmentä ihmistä, lisää saapui harvakseltaan. Abban kokoelma soi hiljaisella taustalla. Tutkimusaseman kansainvälinen henkilökunta oli kuulemma edellisen kesän päätteeksi vaatinut, että valikoimiin pitäisi saada muutakin kuin ranskalaista poppia ja iskelmää.

Rosa istui sohvannurkkaan, kietoi kädet ympärilleen ja huomasi tärisevänsä edelleen hieman. Joku toi hänelle muovimukissa punaviiniä. Hän katsoi tyyppiä, ei muistanut noteeranneensa tätä aiemmin. Kolmevitonen mies, kirveellä veistettyyn tyyliin hyvännäköinen. Ei vaikuttanut duunarilta, mutta jos se olisi tutkija, hän olisi väistämättä nähnyt sen. Hän kiitti nyökkäyksellä ja joi kunnon kulauksen viiniä, joka solahti alas karvaana ja jotenkin metallisena. Ikään kuin siinä olisi ollut häivä kaalinmakuakin.

“Moi, mä oon Rosa”, hän sanoi ja ojensi kätensä tyypille. “Me ei olla varmaan juteltu aiemmin. Mä oon tuolla tutkimusasemalla. Nokkimisjärjestyksen alimpana. Valmistuin viime keväänä. Tai siis kalenterikeväänä. Joka on täällä syksy. No kyllä sä tajuat.”

Mies istui hänen viereensä, ei edes naurahtanut vitsintapaiselle. Kättä se kuitenkin puristi ja katsoi hetken aikaa silmiin. “Anton”, se sanoi. “Kahdeksatta kesää täällä. Mä olen aika harvoin tukikohdassa. Siis päivisin.”

“Missä sä sitten olet?” Rosa kysyi tajuamatta mitään. Kerguelenilla ei ihmisnäkökulmasta ollut juuri muuta kuin tämä tukikohta.

“Pääsaaren muut havaintopisteet”, Anton sanoi ja hymyili nyt jotenkin ironisesti. “Ne on mun vastuulla. Mä ajelen mönkijällä ympäriinsä ja käyn täällä vaan nukkumassa.”

“Kuulostaa yksinäiseltä”, Rosa sanoi. Hänen teki mieli lisätä: ja sinä olet tietysti niitä miehiä, jotka tuntevat masokistin ylpeyttä yksinäisyydestään, ajattelevat sen jalostavan heitä, hiovan heitä kuin tuuli hioo näiden saarten rantakallioita.

Anton tietysti arvasi hänen ajatuksensa. “Siinä muuttuu stereotyypiksi”, se sanoi. “Siksi pitää välillä tulla tänne ihmisten pariinkin. Mä haen nyt punaviiniä itsellenikin. Jäyhäkin herrasmies tarjoaa aina ensin naiselle, ja sä näytit siltä, että olit todella sen tarpeessa.”

Anton osoittautui aivan siedettäväksi keskustelukumppaniksi. Ei se mitenkään monisanainen ollut, mutta pystyi viemään juttua eteenpäin vähemmälläkin puheella. Kerguelenista ja tutkimusaseman väestä se esitti osuvia tiivistyksiä.

“Täällä me kuvitellaan olevamme tieteen marttyyrejä”, se sanoi. “Puolet tästä porukasta elää sen viha-rakkaussuhteen varassa, mikä niillä on kollegoihinsa Euroopan yliopistoissa. Mä luin pienenä paljon suurista löytöretkistä. Magalhaesista, Cookista. Niihin verrattuna me ei olla mitään. Yksi kesä Kerguelenilla on loma ja näyttää monen mielestä hyvältä ceeveessä.”

Rosa täydensi tämän mielessään kysymyksellä: siksikö sinäkin olet täällä. Vastausta hän ei olisi tiennyt.

Mutta ei Anton tuntunut vittuilevan hänelle. Se vaikutti olevan oikeasti kiinnostunut. Se katsoi häntä kuin haluaisi lukea hänen ajatuksensa. Kun se tempautui jonkin oman mielleyhtymänsä vietäväksi, se unohti hänet, ja oli hänen vuoronsa katsoa sitä. Erona oli, ettei Rosa halunnutkaan ymmärtää miestä, hän nimenomaan halusi sen pysyvän mysteerinä.

Oli outoa, miten täällä maailman äärissä niin monet asiat olivat aivan liian yksiselitteisiä ja helposti omaksuttavissa.

Rosa oli aikonut pysyä sinä iltana punaviinissä, mutta kellon käydessä kymmentä tutkimusaseman muonitusvastaava Peter taikoi jostain kaksi lekaa 12-vuotiasta Laphroaigia. Mitään alkoholia sisältäviä lähetyksiä ei tiettävästi ollut tullut viikkoihin – sellaisten olemassaolo ei koskaan pysynyt pitkään salassa – ja oli arvoitus, miksi Peter oli säästellyt pulloja juuri tähän iltaan. Mutta kun ne kerran olivat esillä, ei kukaan halunnut jäädä herkusta paitsi. Vuosikertaviski oli äkkiä juotu, sen jälkeen siirryttiin halvempaan. Kätköistä kaivettiin halpahallien diskokokoelmia, äänenvoimakkuutta lisättiin niin paljon kuin cd-mankka salli. Volyymin äärirajoilla musiikki säröili, ja tuulen saattoi kuvitella ujeltavan nuottien väliin jäävissä halkeamissa.

Mutta viski piti kylmän loitolla, ja pian sitä eniten nauttineet alkoivat tanssiakin. Tuoleja sysittiin syrjemmälle, villapaitoja heiteltiin nurkkiin. Ne olivat nukkavieruimmat Rosan koskaan todistamat tupatanssit: Kerguelen-jengi ei varsinaisesti ollut tottunutta peilipallojen kimalteeseen. Mutta hän meni silti mukaan, sanoi itselleen, että tanssiessa tulisi juotua hitaammin.

Sitä hän ei osannut odottaa, että Antonkin tulisi. Tai että sen oli peräti sulavammasta päästä lattialla liikehtiviä kehoja, kulmikkuudessaankin rytmitajuinen.

“Supernature” soi, täällä ylivertaisten luonnonvoimien sylissä. Sen biitti tasasi ääriolosuhteet ja hävitti perspektiivin.

*

Voi vittu, tästä oli siis tulossa jonkinlainen rakkaustarina. Se oli tapahtunut aivan vahingossa. Kun aloin kirjoittaa, minulla oli vain viitteellinen ajatus maailman karuimmasta paikasta, sateesta ja kovasta tuulesta, keltaisissa sadetakeissa myrskyä vastaan kamppailevista ihmisistä, joiden ratkaisuja kukaan tervejärkinen ei pystynyt käsittämään.

Ne olivatkin osoittautuneet aivan tavallisiksi tutkijoiksi ja työmiehiksi, jotka vetivät viikonloppuisin viskikännejä ja kiikaroivat työpaikkaromanssin mahdollisuutta.

Vika ei tietenkään ollut Kerguelenissa, vaan minussa. Rosan ja Antonin kohtaaminen oli olosuhteet muuttaen Annin ja minun ensitapaaminen. Siitä oli nyt kolme vuotta. Yhteisen tuttavan tupaantuliaiset aivan proosallisesti Vallilassa. Viski oli tosiasiassa ollut vielä 12-vuotiasta Laphroaigia huomattavasti parempaa. Abban ja ranskalaisen diskon sijaan oli tanssittu M-83:n ja Phoenixin tahtiin. Ranskastahan nekin tulevat. Kevätilta oli ollut niin lämmin, että olimme kävelleet Annin luo Katajanokalle, vaikka rahaa taksiinkin olisi ollut. Silloin ei tuullut vastaan. Olimme sopivasti humalassa, emme liikaa. Puhuttavaa riitti vielä aamullakin. Kaksi kuukautta myöhemmin silloinen asuntoni meni putkiremonttiin, muutin Annin luo ja aloimme katsella yhteistä kotia.

Ei se juuri sen helpommin voinut mennä.

Suljin tekstinkäsittelyohjelman ja saman tien koko läppärin. Anni huuteli jotain olohuoneesta, menin sinne. Se oli avannut valkkaripullon ja kaatanut kahteen lasiin. Sohvalle oli levitelty vaatteita, joista se kaiketi valikoi illan asuaan. Vampire Weekendin uusin soi Spotifysta. Musiikki tuntui hermostuttavalta: bileiden yliälykkäältä sosiopaatilta, joka ei jätä rauhaan, vaan seuraa perässä huoneesta toiseen näkemyksiään selventäen. Istuin tuolille, otin valkkarilaseista sen, jossa ei ollut huulipunaa ja join pitkään.

“Tota kyllä kannattais vähän maistellakin”, Anni sanoi peilin ääreltä.

“Eikö nää kaikki nyt ole jo maistettu.”

“Itse asiassa ei. Uutuus Alkon valikoimissa. Se Vuorimiehenkadun hipster-myyjä suositteli.”

Valkoviini oli kyllä hyvää. Päähänkin se nousi aivan kiitettävästi. Ja se on minkä tahansa alkoholijuoman olemassaolon perimmäinen syy, tästä mielipiteestä pidän kiinni. Tosiasiassa kaikki ympärillänikin ajattelevat niin. Monet eivät tunnusta sitä edes itselleen. Aina ne silti toivovat illan kulun muodostuvan humalahakuiseksi, sellaiseksi että saattoi kipata kaksin käsin erottumatta nolosti joukosta.

“Saanko mä vaihtaa ton musiikin”, sanoin ja menin vaihtamaan. Mieli olisi tehnyt kuunnella Nationalin uusinta, mutta se ei tietenkään käynyt pariskuntaetkoilla päinsä. Laskuhumalainen mies mumisemassa pettymyksistäåän rakkaudessa oli suunnilleen viimeistä, mitä Anni halusi tällaisessa tilanteessa taustalle. Laitoin Pet Shop Boysia. Se oli hyvä kompromissi: tanssittavaa musaa, vähän viileääkin, mutta omaan makuuni riittävän kyynistä ja pessimististä.

Yksin ollessani saatoin kuunnella aivan aivotonta poppiakin, mutta Annin seurassa halusin aina alleviivata makutottumusteni väsähtänyttä keski-ikäistyvää nihilismiä.

Sille riitti, että musiikki kuulosti suunnilleen oikealta, enemmän lauantailta kuin tiistailta. Seuraavaksi minun piti sanoa mielipiteeni kahdesta mekosta. Se ei ollut mikään ongelma. Valitsin sattumanvaraisesti toisen. Kaivattiin intuitiota, ei analyysiä.

Laurin ja Sannakaisan bileissä oli hauskempaa kuin monen muun. Tunsin ne Annin kautta, mutta ne eivät vaikuttaneet mitenkään teennäisiltä ihmisiltä tai sosiaalisten pelien pelaajilta, vaikka olivatkin pikkuporvareita siinä kuin kaikki näissä porukoissa. Olihan niillä funktionaalisesti sisustettu iso kaksio Siltasaaressa, mutta ainakin se oli Pitkänsillan pohjoispuolella. Lauri heitti usein läppää heitä ympäröivistä demari- ja ammattiyhdistyslinnakkeista, menetetyn mahdin kulisseista. Uskoin sen äänestävän vihreitä, mutta sillä oli poliittista huumorintajua.

Nämä olivat maltillisen kokoiset juhlat. Paikalla oli ehkä kaksikymmentä ihmistä siinä vaiheessa, kun ilo oli ylimmillään ja toinen satsi boolia juotu. Useimmat olivat pariskuntia, mutta löytyi muutama yksin saapunutkin. Boolin ohella olin kiskonut peräjälkeen kaksi tappavan vahvaa Weston's Vintage -siideriä, ja humaltumisen myötä aloin kiinnostua eräästä Tiiasta, jolla miesseuralaista ei ollut. Se oli aika nuori, tuskin kahtakymmentäviittä, ja vivahti kevyesti hippiin. Punaiset hiukset, nenäkoru, kirpparikamaa.

“Mä asun puutalokommuunissa Tapanilassa, se on vähän sellainen taiteilijayhteisö”, Tiia selitti nojaten leveään ikkunalautaan kaljatölkki kädessään. “Mä oon laulaja-lauluntekijä, sit siellä pari tekee kuvataidetta ja yks on sarjakuvapiirtäjä. Meillä on iso piha ja puusauna. Ollaan hommattu sinne viis löytökissaa ja se on siistiä, että ne saa olla kesäsin ulkona. Niin joo ja mä opiskelen Taikissa muotoilua, mutta en mä vielä ole varma, haluanko mä sille alalle.”

“Eli sieltä sä siis tunnet Sannakaisan”, sanoin vaikuttuneena. Olisi pitänyt arvata, ettei tämäkään mikään tavallinen hippityttö ollut.

“Joo, se on yks mun opettajista. Ja en mä siis yleensä mun opettajien bileissä hengaa. Mutta sen kanssa on synkannu alusta asti, ja nyt se sitten pyysi mut tänne, kun mä avauduin Facebookissa, että tylsä viikonloppu uhkaa. Mitäs sä teet?”

Saman asian saattoi sanoa monella tapaa. Yleensä alleviivasin sitä, että teen käännöksiä nimenomaan isoille firmoille kohtalaisen hyvästä rahasta. Nyt huomasin puhuvani ylenkatseellisesti bisnespaskasta, jota oli pakko tehdä elannon takia.

“Mutta oikeastaan mä haluaisin kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Oon nyt aloittanut uudestaan, ekaa kertaa lukion jälkeen.” Tätä en ollut sanonut vielä kenellekään.

Ei Tiia siitä vaikuttunut, nyökytteli vain kuin itsestäänselvyydelle. Oli vaikea olla katsomatta sen rintoja. Etiketti oli murtunut, olo oli kuin kouluvuosien kotibileissä, joissa sikailtiin viattomasti ja huolella. Kerran abisyksynä olin oksentanut yhden tytön sukille. Siitä oli sitten tullut ensimmäinen varsinainen tyttöystäväni.

Yhdentoista jälkeen merkittävä osa vieraista alkoi tavanomaiseen tapaan keskustella yökerhoon lähdöstä, mutta tässä vaiheessa Lauri ja Sannakaisa osoittivat taas poikkeuksellisuutensa. Pöytään lyötiin avaamattomat hanapakkaukset punaista ja valkoista viiniä. Isäntäväki ilmoitti, etteivät he jaksaisi tänä iltana lähteä keskustaan. Sen sijaan kaikki halukkaat saisivat jäädä nauttimaan vieraanvaraisuudesta.

“Nyt skipataan baarit ja mennään suoraan jatkoille”, Lauri sanoi. Minä ja Tiia nauroimme. Eteisessä kävi kova tohina, kenkiä ja takkeja metsästettiin. Innokkaimmat vip-bailaajat eivät varmaan olleet noteeranneet Laurin tarjousta lainkaan. Menin parvekkeelle röökille. Anni tuli perässä. Emme olleet ehtineet illan aikana paljoa jutella. Huomasin nyt, että se oli yllättävän päissään. Se veti tupakan suustani, piteli sitä näppärästi tuhkakupin päällä, tarttui toisella kädellä minua niskasta ja suuteli lähes väkivaltaisesti. Tajusin, että tässä spontaanissa lähestymisessä oli aika lailla mustasukkaisuutta mukana.

Se ajatus tuntui oikeastaan hyvällä tavalla kiihdyttävältä, ja suutelimme niin pitkään, ettei tupakassa sen jälkeen ollut enää poltettavaa. Viileä syystuuli puhalsi lahdelta lasittamattomalle parvekkeelle. Kun irrottauduimme, minua huimasi ja hetken ajattelin putoavani kuudennesta kerroksesta maailmanrauhapatsaan eteen asfaltille.

“Jäädään me tänne”, Anni sanoi. “Mä haluan juoda lisää. Mä en ole kuukausiin ollut kunnolla kännissä.”

“Aivan loistava suunnitelma”, sanoin, hetkellisesti täysin onnellisena.

Kävi ilmi, että meidän ja isäntäväen lisäksi paikalla olivat enää Tiia ja eräs Joonas, ymmärtääkseni menestyvä pelisuunnittelija, jonka yleisolemuksessa oli paljon pilvipäistä sohvannurkassa istujaa. Se oli istunut sohvalle Tiian viereen, laski varmaan, että nyt olisi tasaparit. Lauri ja Sannakaisa kaatelivat ihmisille viiniä.

“Tätä on nyt litra per juoja”, Lauri sanoi. “Toivottavasti teitä janottaa.”

Kun kaikki olivat saaneet juotavaa, meni hetki vaiheillessa. Lauri sääti musiikin kanssa, Sannakaisa oli istunut käsinojalle Tiian viereen, ne puhuivat koulujutuista. Joonas vaikutti olevan ajatuksissaan ja Anni meni vessaan. Minä join viiniä ja istuin 80-lukulaisessa säkkituolissa. Huomasin alkavani synkistyä. Tuskin tästäkään tulisi mitään känniä kummempaa.

Levollinen konemusa lähti soimaan. Se oli kai uutta Boards of Canadaa. Lauri kääntyi teatraalisesti läsnäolijoihin päin juuri, kun Anni palasi huoneeseen.

“Hei jengi”, se sanoi. “Mulla on idea. Kuka haluaa pelata Afrikan tähteä?”

Lauri ei tehnyt virheitä: tämä vaihe illasta oli täydellinen Afrikan tähden pelaamiseen. Kaikki ilmoittautuivat mukaan. Pelilaatikko kaivettiin esiin, se oli tietysti oikea menneiden vuosikymmenten editio, jossa St. Helenalle saattoi vielä jäädä pysyvästi jumiin. Jo pikkupoikana minun oli aina pakko saada lähteä Kairosta. Nytkin asetin nappulani sinne. Tiia ja Joonas valitsivat myös sen, muut Tangerin. Sitten kerrattiin erikoissääntöjä pelilaatikon pohjasta yleisen naurun ja mekastuksen säestyksellä. Musiikki hävisi taustalla kuulumattomiin. Synkät ajatukset olivat taas hävinneet. Istuimme matolla kuka millaisessakin hankalassa asennossa, Tiia oli vieressäni ja niin nuori ja innokas ja nousuhumalassa, ettei maailmasta saattanut ajatella mitään pahaa, jos maailmaan kerran hänen kaltaisiaankin mahtui.

Päädyin lähtemään matkaan viimeisenä. Se tarkoitti, että Tiia ja Joonas ehtivät putsata lähimmät etapit pikkutimanteista, ja kesti kolmanteen vuoroon asti, ennen kuin pääsin itse edes kääntämään tyhjän. Tangerin porukalla ei vaikuttanut olevan sen parempaa onnea. Päätin suunnata Kapkaupunkiin niin nopeasti kuin mahdollista. Tämäkin oli ollut strategiani niin kauan kuin muistin. Pelasin Afrikan tähteä aina samalla tavalla. Viktorian putouksilta onnistuin saamaan rubiinin, mikä nopeutti matkantekoani niin, että pääsin kuin pääsinkin mantereen eteläkärkeen ensimmäisenä. Ajattelin pelimerkkiä kääntäessäni, että hyvin käsikirjoitetussa pelissä saisin Kapkaupungista Afrikan tähden, mutta en saanut kuin hevosenkengän, pelin ensimmäisen lajiaan.

Tiia oli tullut Madagaskarin eteläpäähän, ja itse lensin nyt putsaamaan saaren pohjoispäädyn. Tiia esitti närkästynyttä ja huusi, että tulin hänen reviirilleen. “Elämä on kovaa”, sanoin muka kylmästi ja käänsin rosvon. Se synnytti spontaanit aplodit. Kääntämättömiä kohteita ei ollut enää montaa, ja olin saarella vailla rahaa.

Minulla oli yksi mahdollisuus. Etiopia oli jäänyt yksinään puhdistamatta Kairon-porukan sännätessä pelin alkuvaiheissa kohti Kapkaupunkia. Tiiallakaan ei ollut rahaa, joten ehtisin sinne ennen häntä. Muut olivat Länsi-Afrikassa, ja sieltä tähtikin todennäköisesti löytyisi, mutta sinne minulla ei enää olisi asiaa. Lähdin siis Etiopiaan meritietä pykälä kerrallaan. Siinä kesti aikansa, ja sillä välin Länsi-Afrikka saatiin puhdistettua. Uskomatonta kyllä, tähti ei ollut siellä. Sen sijaan sinne näyttivät kasaantuneen kaikki loput hevosenkengät, joista ei nyt olisi iloa kenellekään. Etiopia oli viimeinen mahdollisuus, ja tähti olisi siellä. Vastoin kaikkia odotuksia voittaisin pelin.

Pääsin perille. Vilkaisin vaistomaisesti Tiiaa. Se hymyili, ajattelin että jostain syystä hymy vaikutti vähän surulliselta. Käänsin pelimerkin. Tuijotin hämmentyneenä valkoista pahvia. Viimeinen pelimerkki oli tyhjä. Pelissä oli oikea määrä nappuloita, mutta joukossa ei ollut Afrikan tähteä.

“Mikäs eksistentialistien versio aiheesta tää nyt on”, sanoin ymmälläni. Tavallaan nauratti, tavallaan vitutti.

“Paras mahdollinen Afrikan tähti -sessio”, Lauri sanoi tyytyväisenä. “Jännitys säilyi loppuun asti, eikä kukaan voittanut, vaan kaikki on tasapuolisesti häviäjiä.”

Tiia nauroi jotenkin hämillisesti. Sannakaisa alkoi koota pelin osasia laatikkoon. Anni vaikutti jostain syystä närkästyneeltä. Se otti tällaiset asiat joskus hyvinkin tosissaan. Tavallaan sääntöjä oli nyt rikottu. Se nousi ja meni valkkaritonkalle, pyysin kaatamaan minullekin, ja mitään sanomatta se otti mukini ja täytti sen piripintaan. Aivan niin paljoa en olisi enää tarvinnut. Pelin jännityksen lauettua tajusin nyt olevani todella päissäni. En tosin oleellisesti pahemmin kuin muutkaan: katseet harittivat, puhe sammalsi ja tuli hitaammin ja pätkissä. Musiikin viileän rauhoittava äänitapetti erottui taas taustalla.

Pian sen jälkeen Tiia alkoi tehdä lähtöä. Se ei sanonut, mihin oli menossa – kotiinsa kai, tähän aikaan. Olisin halunnut lähteä mukaan, mutta se ei nyt ollut mitenkään mahdollista. Joonaskin näytti kyllä luovuttaneen, se istui taas apaattisena sohvalla. Kun ovi sulkeutui Tiian perässä, en keksinyt enää ainoatakaan syytä jäädä itsekään. Kysyin Annilta, lähtisimmekö kotiin. Se ei sanonut mitään, mutta marssi saman tien eteiseen ja alkoi vetää takkia ylleen.

Otimme taksin Hakaniementorilta. Ilma ei nytkään ollut kylmä, mutta tämä ei tainnut enää olla romanttisten yökävelyjen aikaa. Matkan aikana ei puhuttu mitään. Anni katseli tiiviisti takaikkunasta ulos, vaikka pimeässä kaupungissa ei ollut juuri nähtävää. Itse olin maksajan paikalla. Olin niin humalassa, että sähläsin korttini kanssa pitkään. Kun kömmin ulos, Anni seisoi rappusilla ja katsoi minua kädet lanteilla. Pysähdyin.

“Anna olla viimeinen kerta, kun sä nöyryytät mua tuolla tavalla seurassa”, se sanoi jäisellä äänellä. “Jätkä kuolaa koko illan jotain saatanan hippimisua niinku mua ei olis olemassakaan. Eikä muuten todellakaan ollut eka kerta. Marin ja Juuson luonakin viimeksi... Kuka se mimmi nyt olikaan, muka sarjakuvapiirtäjä, hyvä kun lukiosta päässyt. Mä en kattele enää tuollaista. Älä nyt kiemurtele siinä! Kyllä sä tiedät, mistä mä puhun.”

“No hei sehän on ihan viatonta vaan”, yritin. “Vaikea kai se on olla nättejä tyttöjä katsomattakaan. Ja siis en mä tarkoita, ettetkö sä olis vielä nätimpi. Mutta ei sitä aina päissään tuu ajatelleeksi...”

“Ei pidä olla niin päissään, ettei tuu ajatelleeksi!” Anni huusi. “Se on toinen juttu, sä juot liikaa juhlissa ja sekin on tosi noloa. Ja sitten kun tullaan kotiin, niin sä vaan itkeskelet laskuhumalassa ja soitat jotain vitun itsesäälimusaa, vaikka mä ehkä joskus haluaisin... tehdä jotain. Me naidaankin nykyään ehkä kaks kertaa kuussa, ootko sattunut huomaamaan?” Äkkiä se tuli portaat alas, luulin vaistomaisesti, että se löisi ja väistin. Mutta se kävelikin ohitseni ja lähti Merimiehenkatua Fredan suuntaan.

“Mä meen nyt hotelliin yöksi!” se huusi olkansa yli. “Mä en jaksa sua enää tänä yönä. Mutta näistä asioista puhutaan vielä selvin päin lisää.”

Se hävisi kulman taakse, jäin tuijottamaan tyhjää, yönhämyistä katua. Sisu nousi. Perään en ainakaan juoksisi. Kaivelin avaimia pitkään. Hississä katselin itseäni peilistä. Verestävät silmät ja harittava katse, maailman murjomalta näyttävä mies. Irvistin itselleni julmasti, ja se alkoikin sitten jo naurattaa.

Asunnossa törmäilin ympäriinsä äkillisen adrenaliinipuuskan vallassa. Soitin pari biisiä vanhaa Sonic Youthia. Teenage Riotin kliimaksin kohdalla olin juonut ensimmäisen viskin, ja kaadoin heti perään toisen. Ajattelin, että romantiikka oli näköjään maailmasta kuollut, tapettu. Sen hyväksyminen oli vain tosiasioiden tunnustamista. Hetken mietittyäni otin mukaani koko viskipullon, menin läppärille, avasin tekstitiedoston ja aloin kirjoittaa.

*

Tapahtumat tuntuivat etenevän töksähdellen, kuin katsoisi nettitelevisiota huonolla yhteydellä. Äänetkin puuroutuivat, oli huutamista ja hihkumista ja rumpukonebiitti ja Antonin matala ääni paljon lähempänä kuin se kaikki muu. Oli vaikea reagoida mihinkään. Siksi olikin hyvä, että Anton toimi hänen puolestaan. Jossain vaiheessa se auttoi hänelle sadetakin päälle ja johdatti hänet ulos, käsi rauhoittavasti hänen harteillaan. Oli tullut jo pimeää. Jossain suunnattomalla vihamielisellä mustalla taivaalla oli tähtiä, mutta Kerguelenilla niitä ei nähnyt juuri koskaan. Tuulessa lepatti ohut harso lumeksi muuttuvaa vettä. Kylmyyttä ei humalan läpi tuntenut.

Hän kompasteli hieman, kun he kiersivät suuret asuinrakennukset mutasohjoista, irtosoran peittämää kulkutietä pitkin. Antonin ote esti häntä kaatumasta. Viimeinen, muita pienempi parakkimainen tönö oli erillään muista rakennuksista, jyrkästi laskeutuvan notkelman laidalla. He tulivat tupakeittiöön, jossa oli ruma pöytä, kaksi pitkää penkkiä ja ovet kolmeen erillishuoneeseen. Oli aivan hiljaista, yhtäkkiä hiljaisuus soi korvissa.

Rosa rojahti penkille ja alkoi kamppailla saappaita jalasta. “Missä noi muut on?” hän kysyi.

“Varmaan reissussa”, Anton sanoi. “Ne tekee periaatteessa samaa hommaa kuin mäkin. Harvoin me tänne yhtä aikaa osutaan. Mulla on vähän vodkaa. Haluaisitko sä vielä lämmikettä?”

Rosa ojensi vastaukseksi kätensä. Pian hän sai siihen halkeilleen keramiikkamukin, joka lemusi teolliselta alkoholilta.

Sitten hän luultavasti nukahti pöydän ääreen ja heräsi vasta siihen, että häntä kannettiin hämmentävän vaivattomasti toiseen huoneeseen ja laskettiin retkottamaan sijaamattomalle sängylle. Hän makasi selällään ja katseli Antonia, joka seisoi sängyn vieressä ja katseli häntä. En tunne tuota tyyppiä, hän ajatteli. Silmät painuivat taas kiinni kuin itsestään, mutta vain hetkeksi, sillä nyt hänen vaatteitaan riisuttiin hankalasti päältä, villapaita oli jo tiessään ja paksu pusero sen alla vedetty rintoihin asti. Hän yritti ängetä ylös, mutta Anton piti häntä lujassa otteessa, painoi rintalastasta niin, että sattui.

“Mitä vittua!” hän huusi. “En mä halua... Päästä irti! Mä haluan pois täältä!”

Pelko ja adrenaliini humisivat suonissa, ja hetkellisesti Rosa tunsi olonsa selvemmäksi. Hän riuhtoi niin, että Antonin ote kirposi. Hän kompuroi lattialle, otti kädellä tukea sängynlaidasta ja joutui haukkomaan hetken henkeään. Anton oli jossain hänen takanaan, eikä hän uskaltanut katsoa. Huoneen ovi ei onneksi ollut lukossa, hän säntäsi tupakeittiön läpi suoraan ulos ja kaatuili melkein ulko-ovelta alkavaa soraista rinnettä alas metrikaupalla ajattelematta, mitä oli tekemässä tai minne menossa. Adrenaliinin haihtuessa märkä kylmyys kouraisi ruumiin tappavaan syleilyyn. Kaikki päällysvaatteet olivat jääneet parakkiin. Taivaalta tuli nyt kosteaa lunta isoina hiutaleina, Rosa oli humalassa eikä nähnyt mitään, tuuli ja diskomusiikki ja hänen oma paniikkiäänensä ulvoivat kakofoniaa hänen korvissaan. Hän tuli rinteen juurelle ja lyyhistyi istumakyyryyn siihen. Hän kietoi kädet ympärilleen, mutta se ei auttanut mitään. Jostain kuului edelleen diskomusiikin kaukainen jumputus, mutta se kävi koko ajan vaimeammaksi.

*

Heräsin vasta, kun Anni tuli makuuhuoneeseen. Tuntui kuin olisin maannut unilääkkeillä ja vanhalla viinalla kyllästetyssä pumpulissa. Katselin kattoon ja kuuntelin sydäntäni. Muistikuvia yön loppuvaiheista ei ollut. Läppäri hurisi avonaisena työpöydällä. Olin sentään riisuutunut alushoususilleni. Itse asiassa minulla seisoi varsin jämäkästi, ja koska peitto oli potkittu ties minne, sen täytyi olla varsin ilmeistä Annillekin.

Käännyin vatsalleni. Näin Annin nyt: se seisoi ovensuussa hiljaisena ja väsyneen oloisena. Kesti hetken tajuta, että sen täytyi olla aivan yhtä huonossa hapessa kuin minäkin. Vanhat meikit naamalla, hartiat krapulaisessa lysyssä, hiukset vähän sekaisin. Tunsin hellyyttä. Ensimmäistä kertaa aikoihin se näytti ihanalta, minun elämääni kuuluvalta.

“Tuu tänne”, sanoin, ääni tuli käheänä korahduksena.

Se heitti käsilaukkunsa nurkkaan ja tuli. Se haisi viinalta ja hieltä niin kuin minäkin. Ehkä se oli tyhjentänyt hotellissa vielä minibaarin raivonsa sammuttaakseen. En kysynyt. Pitelin sitä sylissäni ja riisuin hitaasti siltä vaatteet ja niiden mukana muistikuvat edellisestä illasta ja muista sen kaltaisista illoista.

Ehkä tämä oli todellisuus. Niin kuin Kerguelen.

Junamatkailun rappiosta

Huomisaamuna lähden Tampereelle - bussilla. Asia on dramaattisempi kuin äkkiseltään vaikuttaisi. Olen ollut koko aikuisikäni vannoutunut junamatkailun kannattaja, alun alkaen tietysti pakostakin, koska Rovaniemeltä ei autoton ihminen juuri muulla välineellä mihinkään pääse. Tuolloin vanhan vuosituhannen puolella junamatkailussa pitkien etäisyyksien takaa oli toisaalta myös nuhruista hohdokkuutta. Yleensä matkustin Rovaniemen-Helsingin -väliä, ja pyrin valitsemaan yöjunan. Kyse oli luonnollisesti vanhoista sinisistä pikajunista, joissa oli vanhat kaljatahmaiset ravintolavaunut ja vanhat kiikkerät makuuhytit, kolme kapeaa vuodetta päällekkäin. Mukavuudet rajoittuivat 70-lukulaisen oranssiin lavuaariin ja kolmeen tölkilliseen lämmintä vettä. Ne oli kai tarkoitettu hampaiden pesemiseen, mutta yleensä join niin oman kuin hyttitovereideni vedet krapulaani, olinhan viettänyt edellisen illan siellä ravintolavaunussa.

Sanasta "makuuvaunu" tulee edelleen mieleen kieriskely hikisissä lakanoissa kesäaikaan, kun tuuletus ei toimi, pikkukänni jyskyttää kallossa ja taittuu rähmäiseksi darraksi ilman, että prosessin mittaan olisi saanut silmäystäkään unta. Antoisinta tästä nauttiminen oli keskipedillä, johon joutumisen logistiset hankaluudet olivat mittavat. Laukkuaan ei voinut sijoittaa sen enempää lattialle kuin piippuhyllyllekään, jos halusi aamulla päästä siihen käsiksi tunkeutumatta hyttitovereidensa reviirille. Ja hyttitoverithan saattoivat olla mitä tahansa räyhäkännisistä lapinmiehistä pierujuttuja kertoviin inttipoikiin ja ravintolaosastolla liikaa nauttineisiin pukupelleihin. Pari väärentämätöntä, kliinistä hulluakin tuli yhytettyä.

On vaikea sanoa, milloin junamatkailun rappio Suomessa alkoi. Ehkä silloin, kun uusien rataosuuksien ja seisakkeiden käyttöönoton sijaan alettiin karsia olemassaolevia. Tämä on tietysti tapahtunut kauan ennen minun aikaani ja liittynyt oleellisesti yksityisautoilun räjähdysmäiseen noususuhdanteeseen sotien jälkeen. Lapsuudessani vietin paljon aikaa Raudaskylässä isoäitini luona. Siitä meni ohi suhteellisen marginaalinen Ylivieskan-Iisalmen junarata. Aikanaan sekin oli ollut niin merkittävä yhteys, että Raudaskylässäkin oli pysähtynyt junia. Tätä muistan miettineeni, kun kävimme joskus tyhjällä seisakkeella. Tajusin hämärästi käsitteen mennyt maailma. Se vaikutti paikalta, jossa ei ehkä ollut niin hienoja asioita kuin nykyisessä maailmassa, mutta kylläkin enemmän pieniä ja nukkavieruja asioita, kuten pikkukylien rautatieseisakkeita. Ihmisiä nousemassa juniin niistä pikkukylistä. Vähemmän tyhjää, ruohottuvaa tilaa.

Tämä oli 80-lukua, ja sen jälkeen asiat ovat käyneet kiihtyvää tahtia funktionaalisemmiksi. Jossain vaiheessa kuluvan vuosituhannen puolella VR luopui vanhoista makuuvaunuista. Samoihin aikoihin Rovaniemellekin alkoi päästä InterCityllä, ja näissä junissahan ravintolat ovat persoonattomia pystybaareja, joissa liukuhihna pyörittää ylihintaiset kinkkumunakkaat ja lastenlihapullat tilaavaa perheyksikköä toisensa perään ovista sisään ja ulos. Vaikka matka-aika Rovaniemen ja Helsingin välillä nopeutui selvästi, koin muutokset musertavana tappiona, sillä uuden makuupaikkahinnoittelun myötä minun oli alettava matkustaa päiväjunissa, ja niissä taas siedettävän matkakokemuksen saaminen vaatisi entistä kipeämmin siedettävää ravintolavaunua. Päiväjunien istumapaikoilla ei yksinkertaisesti ole mukavaa matkustaa, ja aivan mahdottomaksi tilanne käy, jos koko 10 tunnin reissulle viereen parkkeeraa joku oman tilansa haltuunoton osaava hahmo.

Intercity- ja Pendolino-junissa on esitelty kirjava valikoima ravintolavaunukonsepteja. Inhokissani istutaan selkä käytävälle, kasvot ikkunasta vilahtelevaa hakkuualuetta, ryteikköä ja pakettipeltoa päin. (Pääradan varren luonto ei todellakaan ole mitään turisteille esiteltävää, vaikka Suomi monilta osin kaunis maa onkin.) Tällainen järjestely ehkäisee tehokkaasti ihmisiä kohtaamasta toisensa ja pakottaa heidät sen sijaan hyväksymään ajatuksen matkasta pakollisena välitilana paikasta toiseen siirryttäessä. Vaikka Erno Paasilinna kirjoittaakin, että emme matkusta hevosten takia, on matkalla nähdäkseni ehdoton itseisarvo. Emme me tietysti junan takiakaan matkusta, mutta ihannetilanteessa juna voisi tarjota puitteet seesteiselle olemiselle missä tahansa muualla kuin paikoissa, joissa meidän on elettävä päivittäistä elämäämme.

Nykypäivän ihannejunamatkustaja tietysti tekee läppärillään töitä omalla paikallaan. Ravintolavaunu tuiottaa parhaat katteet, kun muovijuustoleivän ja mukaan otettavan koneöljykahvin tilaavat asiakkaat vaihtuvat mahdollisimman nopeaan tahtiin. Paikalle jäävä asiakas on huono asiakas.

Vielä paremmat tehot on saatavissa ravintolavaunuttomista myyntikärryjunista, joita kehdataan lanseerata yhä pidemmille matkaväleille. Jotain tämän maan korruption toivottomista syvyyksistä kertoo, että VR on saanut näille vuoroille anniskeluluvat koko junaan, kun samaan aikaan esimerkiksi Helsingin Vaasankadulla terassien perustaminen kävelykadulle on kuuleman mukaan estynyt siksi, että välissä kulkeva jalkakäytävä jakaisi viranomaisen mukaan ravintolan kahdeksi eri anniskelualueeksi.

Jos itse matkustusolosuhteet Helsinki-Tampere -tyyppisillä lyhyemmillä väleillä vielä kestäisi, joutuu vielä kamppailemaan VR:n nykyisen hinnoittelu- ja lipunmyyntipolitiikan kanssa. Perusliput ovat niin kalliita, että lentäminen alkaa niihin verrattuna olla kannattavaa millä tahansa välillä, jolla Suomessa lentoyhtiöt liikennöivät. Erilaisten tarjouslippujen metsästäminen tuntuu olevan salatiedettä. Veljeni on kiitettävän vihkiytynyt tähän okkultismin haaraan, ja häneltä sainkin tietää Tampereen-reissua suunniteltaessa, että tarjolla olisi viiden euron junalippuja. Menin sitten asemalle niitä kyselemään, mutta aikani luukulle jonotettuani sain kuulla, että näitä kyseisiä tikettejä sai ostaa vain verkkokaupasta.

No, VR:n verkkokauppa on tunnetusti saatanan juoni ja varmaan myös yksi tärkeimmistä työuria lyhentävistä, mielenterveysongelmia lisäävistä ja väkivaltarikollisuutta aiheuttavista yksittäisistä tekijöistä nyky-Suomessa. Aivan esimerkinomaisesti kerron tapauksen viime kesältä. Tuolloin yritin ostaa junalippuja vierekkäisillä paikoilla kahdelle henkilölle, joista toinen oli opiskelija ja toinen ei. Siitähän ei puolen tunnin taistelullakaan tullut mitään, joten soitin asiakaspalveluun ja kysyin, miten tämä onnistuisi.

Vastaus: Pitää ensin hakea haluamansa matka, lisätä yksi lippu ostoskoriin, valita haluamansa paikka ja painaa mieleen, mikä se on. Sitten palataan alkuun, valitaan toinen, alennushintainen matka, mennään paikanvaraukseen ja muistetaan varata edellisen vieressä oleva paikka, viedään tämäkin ostoskoriin ja päästään maksamaan.

VR:n verkkokauppaa en enää elämässäni käytä ilman todellista pakkoa. Siksi menen huomenna Tampereelle bussilla.

Saman loskaisen, pälvikaljuisen Suomen läpi sekin kulkee.

Surullisinta tässä on se, että junaliikenteellä olisi kaikki edellytykset olla täydellisin matkustusmuoto tällaisessa maassa. Se on ekologista, rataverkko on ymmärtääkseni nykyään hyväkuntoinen, eikä kalustossakaan ole vikaa. Vaikka kirjoituksen alkupuolella nostalgisoinkin vanhaa, öljynkatkuista junamatkailua, viihtyisin tosiasiassa mainiosti Pendolinossa, jos se olisi juna eikä mikroaaltouunissa lämmitettyjen elämysten keidas kovalla katteella. Juna tarjoaa infrastruktuurinsa puolesta mahdollisuudet paljon mukavampaan matkustamiseen kuin bussi koskaan.

Mikähän olisi ratkaisu? Kansallistamista tekisi mieli tarjota, mutta julkishallinnon nykyinen filosofia ei lupaa siltä suunnalta mitään lainkaan parempaa. Sama tehostamisen, kiristämisen ja kuppaamisen ideologia vallitsee niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Junaliikennettä ei kai oikein voi pyörittää kansalaisjärjestötoimintanakaan.

Hassua, miten tällainen sinänsä melko pieni yhteiskunnan osa-alue kuvastaa niin hyvin suurimpia kuviteltavissa olevia yhteiskunnallisia kehityskulkuja.

Mussutuksesta

Pääministeri Jyrki Kataisella oli viitisen aikaa minuuttia mussuttaa, kun hän poistui Säätytalolta mussuttaja Pekka Himaseen jotenkin etäisesti liittyvästä mussutustilaisuudesta.

Himasen mussutusta oli julkistettu jonkinnäköisessä vessapaperityyppisessä yhteydessä tänään torstaina.

Koska Katainen pani tämän mussutuksen alulle, luonnollinen kysymys oli, vastasiko mussutus odotuksia.

"Sehän riippuu ihan lukijasta. Luin sitä samalla tavalla kuin kaikkea mussutusta. Puheenvuorossani yritin peittää sen tosiseikan, ettei sen luokan mussutus voi herättää kenessäkään mitään ajatuksia", Katainen sanoi.

Julkistustilaisuudessa mussuttaessaan Katainen tarttui ensimmäisenä Himasen mussutukseen, että hyvinvointivaltio blaa blaa blaa ja vissiin jotenkin kommunistinen homma.

Himanen mussutti jotain, josta mieleen jäi 2.0 ja sehän liittyy kai angrybirdsiin.

"Tämä on mielenkiintoinen ajatusrakennelma. Angrybirdsiä pitäisi uudistaa niin, että se keskittyisi enemmän mussuttamiseen avoimen konfliktin sijaan", Katainen sanoi puheessaan. Hän jatkoi: "Yhteiskunta, jossa mussutusta on pyritty vähentämään, perustuu teollisen yhteiskunnan aikaiseen kuvitelmaan siitä, että sanoilla ja teoilla olisi jokin yhteys. Mussutusajan yhteiskunta voisi lähteä haemaan ratkaisuja vähän toisesta setupista, siitä miten mussutusta voitaisiin edistää."

Paavoharjusta

Paavoharjun fb-sivulla julkaistiin eilen viesti, joka kuului tälle entiteetille tyypillisen kryptiseen tapaan: "RIP Paavoharju 2000-2013". Siinäpä se, ja sen enempää asiasta en tiedä, mutta normaalin tekstintutkimuksen metodit houkuttaisivat siis olettamaan, ettei Paavoharjua enää ole.

On toki niinkin, etteivät mitkään normaalit yhtään minkään alan metodit ole koskaan onnistuneet selvittämään Paavoharjusta juuri mitään. Ehkä silti eräänlainen muistokirjoitus yhdelle 2000-luvun Suomen kiinnostavimmista musiikinlähteistä on paikallaan. Normaali muistokirjoitus ei tietenkään tule kyseeseen.

On vain kolme viikkoa siitä, kun Paavoharjun odotettu ja hämmennystä herättänyt "paluulevy" Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne julkaistiin ja itsekin kehuin sen pystyyn Nuorgamissa:  http://www.nrgm.fi/kritiikit/paavoharju-joko-sina-tulet-tanne-alas-tai-mina-nousen-sinne/ Se onkin melkoinen levy: hiphopin, industrialin, perisuomalaisen erämaakauhun ja universaalin kuoleman, mätänemisen ja hirveyksien pelon yhdistelmä on varmaan koko maailmanlaajuisessa musiikin spektrissäkin uusi sävy. Tämä Lauri Ainalan ja Henri Pulkkisen "Paavoharju mark portti hulluuteen" jäänee silti alaviitteeksi Paavoharjun saagassa. Se tuntuu osalta eri konseptia, ja siksi kai Paavoharju hajosikin. (Tai "hajosi". Ellei ole koskaan ollut olemassa yhtyeenä, ei varmaankaan voi hajota. Paavoharju ei ollut bändi, se oli huhupuhe.)

Alkuperäisen Paavoharjun metsästäminen on kuin metsästäisi vitsin alkuperäistä kerrontayhteyttä, mutta nyt siis assosioin kahdesta ensimmäisestä tällä nimellä julkaistusta levystä Yhä hämärää ja Laulu laakson kukista. Kuunnelkaapa ne. Ainutlaatuisempaa musiikkia tulee harvoin vastaan. Joskus tuntuu, että kaikki oikeasti hyvät albumit pitäisi rakentaa niiden tapaan. Mikään ei ole suurta, kaikki on fragmentaarista. Niitä kuunnellessaan on metsässä, jossa näkökentan rajalla juoksentelee jatkuvasti hahmoja, joista ei saa otetta. Ehkä kuvittelet ne itse. Outoon paikkaan eksynyt ihminen voi suggeroida itsensä sellaiseen. Jostain kuuluu laulua, ja kun uskaltautuu lähemmäs, näkee Joose Keskitalon laulamassa iskelmää mökin verannalla kossupullo vieressään. Haluaisit huikan, mutta polku veikin jalkasi jonnekin muualle, ja voit vain avuttomana kuunnella, miten Joosen ääni vaimenee ja alkaa sulautua metsän vittumaisimpien lintujen atonaaliseen sirkutukseen.

Tämä on sitä musiikkia, jota Tom Bombadil soitti hobiteille, kun ne heräilivät sen kämpiltä pikkudarrassa. Tolkien olisi ollut mahdollisesti maailman suurin Paavoharju-fani.

Hilton! - ja Lähiöromaani

Katsoin eilen Yle Areenasta Virpi Suutarin dokumentin Hilton!, kun sitä oli minulle suositeltu tahoilta, joiden mielipiteitä arvostan. Enkä suotta katsonutkaan. Elokuva on loistava. Itsekin melko laiskana elokuvien katsojana olen nähnyt viime vuosina useampia hienoja suomalaisia dokkareita, mutta kyllä tämän täytyy olla niitä kaikkia parempi.

Suutari noudattaa klassisista klassisinta ohjetta: näytä, älä selitä. Elokuvassa ei ole kertojanääntä, siinä ovat vain kohteet: joukko eri-ikäisiä, mutta enimmäkseen nuoria itähelsinkiläisiä, joiden elämää määrittävät turhautuminen, työttömyys ja päihteet. Joku tulee raskaaksi, joku soittelee pienelle tyttärelleen kännipuheluita, yhdellä on oikikseen pyrkivä vähän ärsyttävä tyttöystäväkin. Mimmi edellyttää syrjäytyneeltä poikakaveriltaan rahalla hinnoiteltavaa hemmottelua syntymäpäivänä ja välillä muutenkin, mutta suhteessa tuntuu olevan rakkauttakin. Sama ambivalenssi leimaa koko elokuvaa. Sitä katsoessa tajuaa, etteivät mitkään käsitteet ole yksioikoisia: rakkaus, syrjäytyminen, yhteiskuntaluokka.  Katsoja joutuu todella tylyjen kohtausten äärelle, mutta näkee paljon kaunista ja tärkeää. Sama pätee kuviin: ne ovat joskus rumia, joskus kauniita, joskus molempia, aina vaikuttavia.

Niin, se ensikatsomalta hämäävä nimi viittaa Nuorisoasuntosäätiön nuorisohotelliin Herttoniemessä. Osa tarinan päähenkilöistä asuu siellä, karuissa olosuhteissa.

Dokumentti tuntuu amatööristä salatieteeltä. Miten ihmeessä kuvaaja on voinut päästä näin lähelle todellisten ihmisten elämän ydinalueita? Kuka haluaa näyttää tällaista kameralle? On ehkä helpointa suhtautua teokseen, kun ei tarvitse tietää. On vaikeaa yrittää muistaa, että kyse on viime kädessä kuitenkin ainakin osittain fiktiosta. Pohjan on oltava todellisuudessa, mutta se, mitä tarina viestii, ratkeaa leikkauspöydällä.

Minusta se viestii: katsokaa elämän moninaisuutta, yrittäkää ymmärtää, mitä kaikkea täällä tapahtuu.

Itse olen saanut tässä blogissa useasti puffatun Lähiöromaanin siihen kuntoon, että kohta katsotaan, mihin asti sen siivet kantavat. Tällä erää se on siis valmis, ja seuraavat muutosehdotukset tulevat ulkopuoliselta taholta. Tämä liittyy Hilton!iin tietysti samankaltaisen aihemaailman puolesta. Itse asiassa elokuvaa katsoessa tuli vähän omituinen olo. Olette ehkä lukeneet bändihaastatteluja, joissa muusikot kertovat, miten heidän levynsä on sanottu ottaneen vaikutteita sieltä ja sieltä, "mutta oikeesti me kuultiin se levy vasta kun oltiin jo tehty omamme".

No, tässä kävi juuri noin klassisesti. Hilton! käsittelee samankaltaisia ihmisiä kuin Lähiöromaani, ja uskoakseni ainakin osittain on haluttu ottaa vähän samaa näkökulmaakin: sen sijaan, että hurskasteltaisiin ja teoretisoitaisiin ja kehotettaisiin leipomaan pullaa, yritetään näyttää, miltä niissä kämpissä tuntuu, ja miksi se pullan leipominen nyt ei ole ratkaisu mihinkään.

Oli myös pari vähän turhankin detaljitasolle menevää yhtymäkohtaa: pääsykokeisiin lukeva tyttö, Pariisin Kevään käyttö soundtrackina. (Johtuisiko jälkimmäinen seikka siitä, miten Pariisin Kevään musiikissa toiveikkuus ja pohjaton surumieli sulautuvat saumatta yhteen? Se jotenkin tuntuu kuvastavan tilannetta, jossa nuori ihminen, tyhjä taulu, elää näköalatonta elämää.)

Eipä silti, en minä huolissani tästä ole. Jos ajassa todella on jotain, mikä herättää taiteentekijöissä halun sukeltaa keskiluokkaisuuden pinnan alle, se on ihan vitun hyvä homma. Tästä aiheesta voi kertoa monta tarinaa.

Omastani näyttää loppujen lopuksi tulleen julmempi kuin se springsteeniläinen työläisromantiikka, josta aluksi fantasioin. Monelta osin en ole yrittänyt kirjoittaa mitään niin rankkaa kuin Hilton! on, mutta mitä syvemmälle menin aiheeseeni, sitä mahdottomammalta optimismi alkoi tuntua.

Mutta sekin on vain yksi tarina, ja sitä paitsi puhdasta fiktiota, ei dokumentti.

Lähiöromaani: eräät jäähyväiset

Nyt Sebastian oli lopultakin hiljaa, se oli kai tajunnut, ettei sitä kuunneltu. Olikohan maailmassa joku ihminen, joka kuunteli sitä, Janette mietti. Kyllä sellaisia täytyi olla. Sebastianilla oli itsevarmuutta, jollaista ei löydy niiltä, joita ei kuunnella. Olikohan sillä tyttöystävää. Saattoi hyvin ollakin. Oli helppo kuvitella vielä sekin, millainen tyttö oli kyseessä. Vintagea, laadukasta kirppiskamaa, punaiseksi värjätyt hiukset, pelkäsi hymyilemistä. Kun ne kävivät kahvilla, se kuunteli viileän hillitysti, kun Sebastian selitti. Jos sellainen tyttö oli olemassa, olisi vain oikeus ja kohtuus, että Sebastian pettäisi sitä hänen kanssaan.



Nämä ajatukset jumittivat hänen päässään kuin ympärillä itsepintaisesti surisevat kärpäset. Sebastian oli edelleen hiljaa, ja se tuntui luonnottomalta. Se ei tuntunut huomaavan, että hän katsoi taas sitä. Katseen oli tarkoitus vaikuttaa siltä kuin hän yrittäisi lukea, mitä sen mielessä liikkui. Hän ei uskonut, että sen mielessä liikkui mitään. Joskus oli vaikea muistaa, että toiset ihmiset olivat oikeita ja että niilläkin oli ajatuksia ja tunteita.



Sebastian lojui nurmella kyynärpäähänsä nojaten. Se oli juonut siiderinsä ja heittänyt tyhjän tölkin muutaman metrin päähän rinteeseen odottamaan pullonkerääjiä, joita täällä ei juuri pyörinyt. Janette joi viimeiset omastaan ja heitti sen samaan suuntaan. Se osui Sebastianin tölkkiin, ne jäivät lojumaan hylättyinä vierekkäin. Hetken mielijohteesta Janette nousi ja asettui kahareisin Sebastianin päälle, vei kasvonsa muutaman sentin päähän sen kalpeista kasvoista. Hän tuijotti sitä rävähtämättä ja yllättyi, kun se ei väistänyt. Se olikin Janette, joka joutui muutaman sekunnin päästä luovuttamaan. Oli kivuliaan hiljaista.



¡°Sebu”, hän sanoi melkein kuiskaten.



Sitä nimitystä hän ei ollut käyttänyt sen ensimmäisen kerran jälkeen, kun se oli tuntunut loukkaantuvan. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut edes kuulevan.



Oli kulunut liikaa aikaa, hän ajatteli ja kierähti taas selälleen, jäi tuijottamaan sinisyyttä. Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Oikeastaanhan kyse oli ollut vain yhdestä viikosta. Oikeastaan se oli loppunut, kun Sonja oli tullut mukaan. Heti ei ollut tapahtunut mitään, mutta oli tuntunut erilaiselta.



Sonja oli tietysti tiennyt autiotalon, mutta ennen Sebastiania sitä ei ollut kiinnostanut hengailla siellä. Se oli hakeutunut sinne, missä muutkin nuoret olivat. Kerran Sebastianin tavattuaan se oli kuitenkin yhtäkkiä päättänyt, että autiotalolla olikin hauskaa. Se tuppautui seuraan aina kun vaan kehtasi. Janette oli tietysti tajunnut melkein heti, että Sonja oli iskenyt silmänsä Sebastianiin ensi katseesta. Sebastianilta kesti kauemmin tajuta se, niin että aluksi Janette ajatteli sen suhtautuvan Sonjaan yliolkaisesti, koska oli niin rakastunut häneen, ettei nähnyt ketään muita. Se oli toivotonta lapsellisuutta. Jossain vaiheessa Sebastian oli tajunnut. Ja sitten, tietysti, typerän televisiosarjan kohtaus: hänen piti olla töissä, mutta hän oli lähtenyt huonovointisuuden verukkeella kesken päivää ja mennyt autiotalolle miettiäkseen asioita. Mitään mietittävää ei vain enää ollut; talolla hän oli yllättänyt Sebastianin ja Sonjan melkein panohommista.



Sebastian oli yrittänyt avuttomasti vierittää syytä Sonjan niskoille. Janette oli saanut elämänsä pahimman raivokohtauksen ja huutanut sitä painumaan vittuun hänen silmistään ikuisiksi ajoiksi. Se oli lähtenytkin hyvin nopeasti. Sikäli kuin Janette tiesi, se ei ollut palannut Kartanonrinteelle kertaakaan ennen kuin nyt.



Hän ja Sonja olivat olleet riidoissa loppukesän, sopineet sitten Mätäjoen rannassa kouluvuoden ensimmäisenä viikonloppuna siiderihumalassa, runsaiden kyynelten avittamana.



Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Ei hän ollut Sebastiania vuosien varrella niin hirveän paljon ajatellut. Sen kesän jälkeen hän oli tosin alkanut ajatella, että häntä varten voisi olla muutakin kuin Kartanonrinne. Mutta ei se ollut Sebastianin ansiota. Sehän oli vain käyttänyt häntä hyväkseen. Mutta sellaisesta saattoi oppia, päättää: niin ei tapahdu enää koskaan.



Hän nousi ja otti laukkunsa. Nyt Sebastian katsoi häntä kyllä ja näytti sekä yllättyneeltä että ehkä vähän hätääntyneeltäkin. Hän nyökkäsi sille ja lähti kiipeämään kumpareen yli aseman suuntaan. Hän ei katsonut, mitä se teki, mutta perään se ei lähtenyt, eikä hän ollut sellaista odottanutkaan.

Lähiöromaani: katkelma teinirakkaudesta

Lähiöromaani valmistuu hyvää vauhtia. Tässä vielä yksi näytepala, jossa toinen päähenkilömme palaa muutaman vuoden ajassa taaksepäin teini-iän ihastumiseen.




Autiotalon kesä. Mikä oli alun perin ollut Sebastianin syy ilmaantua sinne? Oliko tosiaan niin, että se oli sanonut seuranneensa häntä vanhalta ostarilta? Se oli ollut käymässä jonkun kaverinsa luona, joka asui silloin täällä. Sieltä lähdettyään se oli nähnyt ostarilla hänet. Hän oli ollut seitsemäntoista. “Noin kaunista tyttöä mun oli vaan pakko seurata.” Miten ilmeistä. Hänelle se oli silloin mennyt aivan täydestä. Hän oli oikein täyttynyt lämmöstä, kun Sebastian sanoi ne sanat ja katsoi häntä hymyillen.



Hän oli hymyillyt takaisin ja sanonut jotain typerää, ja varmaankin Sebastian oli ajatellut pelin olevan sillä selvä, hänen olevan jo kaadettu. Mutta sen verran hän oli tajunnut, että alkoi pelata itsekin. Hän oli hymyillyt Sebastianille niin hurmaavasti kuin osasi ja sanonut, että se kuulosti ihan stalkerilta. Tyypiltä, jota ei kannattanut tavata tällaisessa yksinäisessä paikassa. Siitä Sebastian oli mennyt paniikkiin: se ei halunnut vaikuttaa pikkutyttöjen ahdistelijalta. Pikkutyttöjen. Hän oli seitsemäntoista ja se oli ehkä vähän päälle kahdenkymmenen, hän ei ollut varma. Mutta Sebastian oli selvästi henkilö, joka tunsi maailmaa, joka siis oli kaikki se, mikä ei ollut Kartanonrinnettä.



Janette kuunteli jossain surisevaa ampiaista. Oli vaikea erottaa sitä Sebastianista. Mutta ampiaisilla oli paikkansa maailmassa, ja Sebastian oli edelleen söpö. Oikeastaan pitäisi suudella sen turpa kiinni, hän ajatteli. Niin hän kai oli ajatellut silloinkin, melkein alusta asti. Ei. Hän ei saanut imarrella itseään niin. Piti muistaa, mitkä kaikki asiat olivat muuttuneet. Loputon bändeistä puhuminen oli tehnyt häneen silloin vaikutuksen. Ne tuntemattomat nimet, joita hän ei ollut muistanut enää puolen tunnin kuluttua, piirsivät kuitenkin autiotalon portailla istuessa siniselle taivaalle maailman, jota hän ei tuntenut. Hän halusi sinne.



Sitten hän oli ajatellut epämääräisesti, että jos Sebastian kerran kiinnostui hänestä, niin ehkä maailmakin.



Mutta minä en ole helppo, hän oli ajatellut.



Hän kiusasi Sebastiania, hän ei ehkä ollut hyvä puhumaan tällaisista asioista, bändeistä, mutta hänellä oli silmät ja koko ruumiinsa. Jossain vaiheessa se vitun bändeistä puhuminen lakkasi. Hän näytti Sebastianille autiotalon huoneet: ison olohuoneen, joka oli täynnä roskia ja lahonneita kalusteita, homehtuneita sanomalehtiä, otsikko Neuvostoliiton ulkoministeristä Suomessa. Keittiön, jossa oli vielä ruostunut liesi ja jotenkuten kasassa pysyvät kaapistot seinissä ja pysyvä homeenhaju.



Ja yläkerran. Sinne johtavien puuportaiden askelmissa oli reikiä ja nouseminen oli vaarallista, mutta itse yläkerta oli ainakin pinnalta katsoen yllättävän hyvässä kunnossa. Siellä nuoriso oli sotkenut vähemmän. Siellä oli kolme makuuhuonetta, joista yhdessä oli sängyn ruostunut metallirunko. Äitinsä puheista Janette muisti sille nimen: heteka. Siellä, Janette ajatteli, hipit olivat harrastaneet orgioitaan. Hänen mielikuvituksensa oli keksinyt monia tulkintoja sille, mitä orgiat yleensäkään tarkoittivat. Niistä hän ei tietenkään puhunut Sebastianille. Hipeistä hän kuitenkin tälle kertoi, mutta ei äidistään.



Nyt hänellä oli yliote Sebastianista. Tarina kesän autiotalossa viettäneistä hipeistä kiehtoi sitä: sillä itsellään ei ollut mitään, mitä heittää takaisin. Se kiersi vaitonaisena huoneissa, Janette kuuli, miten koneisto sen pään sisällä löi tyhjää. Sinä olet jätkä, joka miettii liikaa, Janette ajatteli. Lopulta hän ei jaksanut enää kuunnella raksutusta, siinä oli kulunut useita minuutteja, joista jokainen oli tuntunut ikuisuudelta. Hän ehdotti, että mentäisiin taas pihalle.



Vasta siellä, kun he istuivat taas kuistilla, Sebastian kysyi hänen nimeään. Hän kertoi sen ja heitti saman kysymyksen takaisin.



“Mä olen Sebastian”, se sanoi ja kuulosti niin mahtipontiselta, että Janette alkoi hihittää.



“Sebu”, hän sanoi, ja se nauratti häntä entistä enemmän, siinä ei ollut mitään järkeä. “Sebu”, hän toisti ja nauroi niin, että vatsaan sattui, hän joutui ottamaan portaasta tukea, vaikka oli vakaassa istuma-asennossa. Hän vilkaisi sitä ohimennen ja näki pohjattoman närkästyksen hetken ajan sen kasvoilla. Mutta sekin nauratti häntä, kesti kauan ennen kuin hän toipui siitä kohtauksesta.