Mussutuksesta

Pääministeri Jyrki Kataisella oli viitisen aikaa minuuttia mussuttaa, kun hän poistui Säätytalolta mussuttaja Pekka Himaseen jotenkin etäisesti liittyvästä mussutustilaisuudesta.

Himasen mussutusta oli julkistettu jonkinnäköisessä vessapaperityyppisessä yhteydessä tänään torstaina.

Koska Katainen pani tämän mussutuksen alulle, luonnollinen kysymys oli, vastasiko mussutus odotuksia.

"Sehän riippuu ihan lukijasta. Luin sitä samalla tavalla kuin kaikkea mussutusta. Puheenvuorossani yritin peittää sen tosiseikan, ettei sen luokan mussutus voi herättää kenessäkään mitään ajatuksia", Katainen sanoi.

Julkistustilaisuudessa mussuttaessaan Katainen tarttui ensimmäisenä Himasen mussutukseen, että hyvinvointivaltio blaa blaa blaa ja vissiin jotenkin kommunistinen homma.

Himanen mussutti jotain, josta mieleen jäi 2.0 ja sehän liittyy kai angrybirdsiin.

"Tämä on mielenkiintoinen ajatusrakennelma. Angrybirdsiä pitäisi uudistaa niin, että se keskittyisi enemmän mussuttamiseen avoimen konfliktin sijaan", Katainen sanoi puheessaan. Hän jatkoi: "Yhteiskunta, jossa mussutusta on pyritty vähentämään, perustuu teollisen yhteiskunnan aikaiseen kuvitelmaan siitä, että sanoilla ja teoilla olisi jokin yhteys. Mussutusajan yhteiskunta voisi lähteä haemaan ratkaisuja vähän toisesta setupista, siitä miten mussutusta voitaisiin edistää."

Paavoharjusta

Paavoharjun fb-sivulla julkaistiin eilen viesti, joka kuului tälle entiteetille tyypillisen kryptiseen tapaan: "RIP Paavoharju 2000-2013". Siinäpä se, ja sen enempää asiasta en tiedä, mutta normaalin tekstintutkimuksen metodit houkuttaisivat siis olettamaan, ettei Paavoharjua enää ole.

On toki niinkin, etteivät mitkään normaalit yhtään minkään alan metodit ole koskaan onnistuneet selvittämään Paavoharjusta juuri mitään. Ehkä silti eräänlainen muistokirjoitus yhdelle 2000-luvun Suomen kiinnostavimmista musiikinlähteistä on paikallaan. Normaali muistokirjoitus ei tietenkään tule kyseeseen.

On vain kolme viikkoa siitä, kun Paavoharjun odotettu ja hämmennystä herättänyt "paluulevy" Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne julkaistiin ja itsekin kehuin sen pystyyn Nuorgamissa:  http://www.nrgm.fi/kritiikit/paavoharju-joko-sina-tulet-tanne-alas-tai-mina-nousen-sinne/ Se onkin melkoinen levy: hiphopin, industrialin, perisuomalaisen erämaakauhun ja universaalin kuoleman, mätänemisen ja hirveyksien pelon yhdistelmä on varmaan koko maailmanlaajuisessa musiikin spektrissäkin uusi sävy. Tämä Lauri Ainalan ja Henri Pulkkisen "Paavoharju mark portti hulluuteen" jäänee silti alaviitteeksi Paavoharjun saagassa. Se tuntuu osalta eri konseptia, ja siksi kai Paavoharju hajosikin. (Tai "hajosi". Ellei ole koskaan ollut olemassa yhtyeenä, ei varmaankaan voi hajota. Paavoharju ei ollut bändi, se oli huhupuhe.)

Alkuperäisen Paavoharjun metsästäminen on kuin metsästäisi vitsin alkuperäistä kerrontayhteyttä, mutta nyt siis assosioin kahdesta ensimmäisestä tällä nimellä julkaistusta levystä Yhä hämärää ja Laulu laakson kukista. Kuunnelkaapa ne. Ainutlaatuisempaa musiikkia tulee harvoin vastaan. Joskus tuntuu, että kaikki oikeasti hyvät albumit pitäisi rakentaa niiden tapaan. Mikään ei ole suurta, kaikki on fragmentaarista. Niitä kuunnellessaan on metsässä, jossa näkökentan rajalla juoksentelee jatkuvasti hahmoja, joista ei saa otetta. Ehkä kuvittelet ne itse. Outoon paikkaan eksynyt ihminen voi suggeroida itsensä sellaiseen. Jostain kuuluu laulua, ja kun uskaltautuu lähemmäs, näkee Joose Keskitalon laulamassa iskelmää mökin verannalla kossupullo vieressään. Haluaisit huikan, mutta polku veikin jalkasi jonnekin muualle, ja voit vain avuttomana kuunnella, miten Joosen ääni vaimenee ja alkaa sulautua metsän vittumaisimpien lintujen atonaaliseen sirkutukseen.

Tämä on sitä musiikkia, jota Tom Bombadil soitti hobiteille, kun ne heräilivät sen kämpiltä pikkudarrassa. Tolkien olisi ollut mahdollisesti maailman suurin Paavoharju-fani.

Hilton! - ja Lähiöromaani

Katsoin eilen Yle Areenasta Virpi Suutarin dokumentin Hilton!, kun sitä oli minulle suositeltu tahoilta, joiden mielipiteitä arvostan. Enkä suotta katsonutkaan. Elokuva on loistava. Itsekin melko laiskana elokuvien katsojana olen nähnyt viime vuosina useampia hienoja suomalaisia dokkareita, mutta kyllä tämän täytyy olla niitä kaikkia parempi.

Suutari noudattaa klassisista klassisinta ohjetta: näytä, älä selitä. Elokuvassa ei ole kertojanääntä, siinä ovat vain kohteet: joukko eri-ikäisiä, mutta enimmäkseen nuoria itähelsinkiläisiä, joiden elämää määrittävät turhautuminen, työttömyys ja päihteet. Joku tulee raskaaksi, joku soittelee pienelle tyttärelleen kännipuheluita, yhdellä on oikikseen pyrkivä vähän ärsyttävä tyttöystäväkin. Mimmi edellyttää syrjäytyneeltä poikakaveriltaan rahalla hinnoiteltavaa hemmottelua syntymäpäivänä ja välillä muutenkin, mutta suhteessa tuntuu olevan rakkauttakin. Sama ambivalenssi leimaa koko elokuvaa. Sitä katsoessa tajuaa, etteivät mitkään käsitteet ole yksioikoisia: rakkaus, syrjäytyminen, yhteiskuntaluokka.  Katsoja joutuu todella tylyjen kohtausten äärelle, mutta näkee paljon kaunista ja tärkeää. Sama pätee kuviin: ne ovat joskus rumia, joskus kauniita, joskus molempia, aina vaikuttavia.

Niin, se ensikatsomalta hämäävä nimi viittaa Nuorisoasuntosäätiön nuorisohotelliin Herttoniemessä. Osa tarinan päähenkilöistä asuu siellä, karuissa olosuhteissa.

Dokumentti tuntuu amatööristä salatieteeltä. Miten ihmeessä kuvaaja on voinut päästä näin lähelle todellisten ihmisten elämän ydinalueita? Kuka haluaa näyttää tällaista kameralle? On ehkä helpointa suhtautua teokseen, kun ei tarvitse tietää. On vaikeaa yrittää muistaa, että kyse on viime kädessä kuitenkin ainakin osittain fiktiosta. Pohjan on oltava todellisuudessa, mutta se, mitä tarina viestii, ratkeaa leikkauspöydällä.

Minusta se viestii: katsokaa elämän moninaisuutta, yrittäkää ymmärtää, mitä kaikkea täällä tapahtuu.

Itse olen saanut tässä blogissa useasti puffatun Lähiöromaanin siihen kuntoon, että kohta katsotaan, mihin asti sen siivet kantavat. Tällä erää se on siis valmis, ja seuraavat muutosehdotukset tulevat ulkopuoliselta taholta. Tämä liittyy Hilton!iin tietysti samankaltaisen aihemaailman puolesta. Itse asiassa elokuvaa katsoessa tuli vähän omituinen olo. Olette ehkä lukeneet bändihaastatteluja, joissa muusikot kertovat, miten heidän levynsä on sanottu ottaneen vaikutteita sieltä ja sieltä, "mutta oikeesti me kuultiin se levy vasta kun oltiin jo tehty omamme".

No, tässä kävi juuri noin klassisesti. Hilton! käsittelee samankaltaisia ihmisiä kuin Lähiöromaani, ja uskoakseni ainakin osittain on haluttu ottaa vähän samaa näkökulmaakin: sen sijaan, että hurskasteltaisiin ja teoretisoitaisiin ja kehotettaisiin leipomaan pullaa, yritetään näyttää, miltä niissä kämpissä tuntuu, ja miksi se pullan leipominen nyt ei ole ratkaisu mihinkään.

Oli myös pari vähän turhankin detaljitasolle menevää yhtymäkohtaa: pääsykokeisiin lukeva tyttö, Pariisin Kevään käyttö soundtrackina. (Johtuisiko jälkimmäinen seikka siitä, miten Pariisin Kevään musiikissa toiveikkuus ja pohjaton surumieli sulautuvat saumatta yhteen? Se jotenkin tuntuu kuvastavan tilannetta, jossa nuori ihminen, tyhjä taulu, elää näköalatonta elämää.)

Eipä silti, en minä huolissani tästä ole. Jos ajassa todella on jotain, mikä herättää taiteentekijöissä halun sukeltaa keskiluokkaisuuden pinnan alle, se on ihan vitun hyvä homma. Tästä aiheesta voi kertoa monta tarinaa.

Omastani näyttää loppujen lopuksi tulleen julmempi kuin se springsteeniläinen työläisromantiikka, josta aluksi fantasioin. Monelta osin en ole yrittänyt kirjoittaa mitään niin rankkaa kuin Hilton! on, mutta mitä syvemmälle menin aiheeseeni, sitä mahdottomammalta optimismi alkoi tuntua.

Mutta sekin on vain yksi tarina, ja sitä paitsi puhdasta fiktiota, ei dokumentti.

Lähiöromaani: eräät jäähyväiset

Nyt Sebastian oli lopultakin hiljaa, se oli kai tajunnut, ettei sitä kuunneltu. Olikohan maailmassa joku ihminen, joka kuunteli sitä, Janette mietti. Kyllä sellaisia täytyi olla. Sebastianilla oli itsevarmuutta, jollaista ei löydy niiltä, joita ei kuunnella. Olikohan sillä tyttöystävää. Saattoi hyvin ollakin. Oli helppo kuvitella vielä sekin, millainen tyttö oli kyseessä. Vintagea, laadukasta kirppiskamaa, punaiseksi värjätyt hiukset, pelkäsi hymyilemistä. Kun ne kävivät kahvilla, se kuunteli viileän hillitysti, kun Sebastian selitti. Jos sellainen tyttö oli olemassa, olisi vain oikeus ja kohtuus, että Sebastian pettäisi sitä hänen kanssaan.



Nämä ajatukset jumittivat hänen päässään kuin ympärillä itsepintaisesti surisevat kärpäset. Sebastian oli edelleen hiljaa, ja se tuntui luonnottomalta. Se ei tuntunut huomaavan, että hän katsoi taas sitä. Katseen oli tarkoitus vaikuttaa siltä kuin hän yrittäisi lukea, mitä sen mielessä liikkui. Hän ei uskonut, että sen mielessä liikkui mitään. Joskus oli vaikea muistaa, että toiset ihmiset olivat oikeita ja että niilläkin oli ajatuksia ja tunteita.



Sebastian lojui nurmella kyynärpäähänsä nojaten. Se oli juonut siiderinsä ja heittänyt tyhjän tölkin muutaman metrin päähän rinteeseen odottamaan pullonkerääjiä, joita täällä ei juuri pyörinyt. Janette joi viimeiset omastaan ja heitti sen samaan suuntaan. Se osui Sebastianin tölkkiin, ne jäivät lojumaan hylättyinä vierekkäin. Hetken mielijohteesta Janette nousi ja asettui kahareisin Sebastianin päälle, vei kasvonsa muutaman sentin päähän sen kalpeista kasvoista. Hän tuijotti sitä rävähtämättä ja yllättyi, kun se ei väistänyt. Se olikin Janette, joka joutui muutaman sekunnin päästä luovuttamaan. Oli kivuliaan hiljaista.



¡°Sebu”, hän sanoi melkein kuiskaten.



Sitä nimitystä hän ei ollut käyttänyt sen ensimmäisen kerran jälkeen, kun se oli tuntunut loukkaantuvan. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut edes kuulevan.



Oli kulunut liikaa aikaa, hän ajatteli ja kierähti taas selälleen, jäi tuijottamaan sinisyyttä. Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Oikeastaanhan kyse oli ollut vain yhdestä viikosta. Oikeastaan se oli loppunut, kun Sonja oli tullut mukaan. Heti ei ollut tapahtunut mitään, mutta oli tuntunut erilaiselta.



Sonja oli tietysti tiennyt autiotalon, mutta ennen Sebastiania sitä ei ollut kiinnostanut hengailla siellä. Se oli hakeutunut sinne, missä muutkin nuoret olivat. Kerran Sebastianin tavattuaan se oli kuitenkin yhtäkkiä päättänyt, että autiotalolla olikin hauskaa. Se tuppautui seuraan aina kun vaan kehtasi. Janette oli tietysti tajunnut melkein heti, että Sonja oli iskenyt silmänsä Sebastianiin ensi katseesta. Sebastianilta kesti kauemmin tajuta se, niin että aluksi Janette ajatteli sen suhtautuvan Sonjaan yliolkaisesti, koska oli niin rakastunut häneen, ettei nähnyt ketään muita. Se oli toivotonta lapsellisuutta. Jossain vaiheessa Sebastian oli tajunnut. Ja sitten, tietysti, typerän televisiosarjan kohtaus: hänen piti olla töissä, mutta hän oli lähtenyt huonovointisuuden verukkeella kesken päivää ja mennyt autiotalolle miettiäkseen asioita. Mitään mietittävää ei vain enää ollut; talolla hän oli yllättänyt Sebastianin ja Sonjan melkein panohommista.



Sebastian oli yrittänyt avuttomasti vierittää syytä Sonjan niskoille. Janette oli saanut elämänsä pahimman raivokohtauksen ja huutanut sitä painumaan vittuun hänen silmistään ikuisiksi ajoiksi. Se oli lähtenytkin hyvin nopeasti. Sikäli kuin Janette tiesi, se ei ollut palannut Kartanonrinteelle kertaakaan ennen kuin nyt.



Hän ja Sonja olivat olleet riidoissa loppukesän, sopineet sitten Mätäjoen rannassa kouluvuoden ensimmäisenä viikonloppuna siiderihumalassa, runsaiden kyynelten avittamana.



Liikaa aikaa niin pienestä jutusta. Ei hän ollut Sebastiania vuosien varrella niin hirveän paljon ajatellut. Sen kesän jälkeen hän oli tosin alkanut ajatella, että häntä varten voisi olla muutakin kuin Kartanonrinne. Mutta ei se ollut Sebastianin ansiota. Sehän oli vain käyttänyt häntä hyväkseen. Mutta sellaisesta saattoi oppia, päättää: niin ei tapahdu enää koskaan.



Hän nousi ja otti laukkunsa. Nyt Sebastian katsoi häntä kyllä ja näytti sekä yllättyneeltä että ehkä vähän hätääntyneeltäkin. Hän nyökkäsi sille ja lähti kiipeämään kumpareen yli aseman suuntaan. Hän ei katsonut, mitä se teki, mutta perään se ei lähtenyt, eikä hän ollut sellaista odottanutkaan.

Lähiöromaani: katkelma teinirakkaudesta

Lähiöromaani valmistuu hyvää vauhtia. Tässä vielä yksi näytepala, jossa toinen päähenkilömme palaa muutaman vuoden ajassa taaksepäin teini-iän ihastumiseen.




Autiotalon kesä. Mikä oli alun perin ollut Sebastianin syy ilmaantua sinne? Oliko tosiaan niin, että se oli sanonut seuranneensa häntä vanhalta ostarilta? Se oli ollut käymässä jonkun kaverinsa luona, joka asui silloin täällä. Sieltä lähdettyään se oli nähnyt ostarilla hänet. Hän oli ollut seitsemäntoista. “Noin kaunista tyttöä mun oli vaan pakko seurata.” Miten ilmeistä. Hänelle se oli silloin mennyt aivan täydestä. Hän oli oikein täyttynyt lämmöstä, kun Sebastian sanoi ne sanat ja katsoi häntä hymyillen.



Hän oli hymyillyt takaisin ja sanonut jotain typerää, ja varmaankin Sebastian oli ajatellut pelin olevan sillä selvä, hänen olevan jo kaadettu. Mutta sen verran hän oli tajunnut, että alkoi pelata itsekin. Hän oli hymyillyt Sebastianille niin hurmaavasti kuin osasi ja sanonut, että se kuulosti ihan stalkerilta. Tyypiltä, jota ei kannattanut tavata tällaisessa yksinäisessä paikassa. Siitä Sebastian oli mennyt paniikkiin: se ei halunnut vaikuttaa pikkutyttöjen ahdistelijalta. Pikkutyttöjen. Hän oli seitsemäntoista ja se oli ehkä vähän päälle kahdenkymmenen, hän ei ollut varma. Mutta Sebastian oli selvästi henkilö, joka tunsi maailmaa, joka siis oli kaikki se, mikä ei ollut Kartanonrinnettä.



Janette kuunteli jossain surisevaa ampiaista. Oli vaikea erottaa sitä Sebastianista. Mutta ampiaisilla oli paikkansa maailmassa, ja Sebastian oli edelleen söpö. Oikeastaan pitäisi suudella sen turpa kiinni, hän ajatteli. Niin hän kai oli ajatellut silloinkin, melkein alusta asti. Ei. Hän ei saanut imarrella itseään niin. Piti muistaa, mitkä kaikki asiat olivat muuttuneet. Loputon bändeistä puhuminen oli tehnyt häneen silloin vaikutuksen. Ne tuntemattomat nimet, joita hän ei ollut muistanut enää puolen tunnin kuluttua, piirsivät kuitenkin autiotalon portailla istuessa siniselle taivaalle maailman, jota hän ei tuntenut. Hän halusi sinne.



Sitten hän oli ajatellut epämääräisesti, että jos Sebastian kerran kiinnostui hänestä, niin ehkä maailmakin.



Mutta minä en ole helppo, hän oli ajatellut.



Hän kiusasi Sebastiania, hän ei ehkä ollut hyvä puhumaan tällaisista asioista, bändeistä, mutta hänellä oli silmät ja koko ruumiinsa. Jossain vaiheessa se vitun bändeistä puhuminen lakkasi. Hän näytti Sebastianille autiotalon huoneet: ison olohuoneen, joka oli täynnä roskia ja lahonneita kalusteita, homehtuneita sanomalehtiä, otsikko Neuvostoliiton ulkoministeristä Suomessa. Keittiön, jossa oli vielä ruostunut liesi ja jotenkuten kasassa pysyvät kaapistot seinissä ja pysyvä homeenhaju.



Ja yläkerran. Sinne johtavien puuportaiden askelmissa oli reikiä ja nouseminen oli vaarallista, mutta itse yläkerta oli ainakin pinnalta katsoen yllättävän hyvässä kunnossa. Siellä nuoriso oli sotkenut vähemmän. Siellä oli kolme makuuhuonetta, joista yhdessä oli sängyn ruostunut metallirunko. Äitinsä puheista Janette muisti sille nimen: heteka. Siellä, Janette ajatteli, hipit olivat harrastaneet orgioitaan. Hänen mielikuvituksensa oli keksinyt monia tulkintoja sille, mitä orgiat yleensäkään tarkoittivat. Niistä hän ei tietenkään puhunut Sebastianille. Hipeistä hän kuitenkin tälle kertoi, mutta ei äidistään.



Nyt hänellä oli yliote Sebastianista. Tarina kesän autiotalossa viettäneistä hipeistä kiehtoi sitä: sillä itsellään ei ollut mitään, mitä heittää takaisin. Se kiersi vaitonaisena huoneissa, Janette kuuli, miten koneisto sen pään sisällä löi tyhjää. Sinä olet jätkä, joka miettii liikaa, Janette ajatteli. Lopulta hän ei jaksanut enää kuunnella raksutusta, siinä oli kulunut useita minuutteja, joista jokainen oli tuntunut ikuisuudelta. Hän ehdotti, että mentäisiin taas pihalle.



Vasta siellä, kun he istuivat taas kuistilla, Sebastian kysyi hänen nimeään. Hän kertoi sen ja heitti saman kysymyksen takaisin.



“Mä olen Sebastian”, se sanoi ja kuulosti niin mahtipontiselta, että Janette alkoi hihittää.



“Sebu”, hän sanoi, ja se nauratti häntä entistä enemmän, siinä ei ollut mitään järkeä. “Sebu”, hän toisti ja nauroi niin, että vatsaan sattui, hän joutui ottamaan portaasta tukea, vaikka oli vakaassa istuma-asennossa. Hän vilkaisi sitä ohimennen ja näki pohjattoman närkästyksen hetken ajan sen kasvoilla. Mutta sekin nauratti häntä, kesti kauan ennen kuin hän toipui siitä kohtauksesta.

Oikeistolaisten taidetraumasta

Kulttuuriministeri disautti Cheekiä, joka on kertonut olevansa oikeistolainen. Kulttuuriministeri myönsi palkinnon Monsp Recordsille, jonka artisteista jotkut ovat esiintyneet vasemmiston juhlissa.

Siinäpä pari turhanpäiväistä keskustelunaihetta päättymässä olevalta viikolta.

Näitä vesilasimyrskyjä on tietysti lietsottu nimenomaan iltapäivälehdistä, joista toisen linja tuntuu nykyään olevan persupopulistinen ja toisen perusporvarillinen. Kyse on siis paitsi liiketoiminnasta, myös poliittisesti motivoidusta hyökkäyksestä oikeistolaisia ärsyttävää Arhinmäkeä kohtaan. Tätä sotaa on käyty vähintään nykyisen hallituskauden ajan, ja sen rivienväliretoriikka tulee aina samasta kulmasta: implikoidaan, että Arhinmäki ja muu nuorvasemmisto edustavat kaupunkilaista elitismiä, joka on vierasta "kansan syville riveille". Tällaisen retoriikan käyttäminen on hirveän kätevää sikäli, että niin saadaan feidattua oikea poliittinen keskustelu taustalle.

Arhinmäen Cheek-lausunto vaikuttaa rehelliseltä ennen kaikkea siksi, että hän tarjosi sillä vastustajilleen ilmaisen lyömäaseen. Cheek on "kansan syvien rivien" (tai ainakin niiden nuorempien segmenttien) rakastama viihdyttäjä, ja mollaamalla häntä Arhinmäki todistaa olevansa paitsi "puolueellinen" (sitähän poliitikot eivät yleensä ole, eiväthän he missään nimessä kuulu puolueisiin), myös elitisti, joka ei ymmärrä kansaa.

Sen sijaan Arhinmäki on palkinnut jonkun hippien levy-yhtiön, jonka tuotoksista kukaan ei tykkää. Ei ainakaan meidän kylällä. Kaverinsa palkitsi.

Tosiasiassahan Suomi-palkintoa ei annettu Monspin yksittäisille vasemmistoartisteille, vaan pienyritykselle, jolla ei kaiketi ole omaa puoluekantaa. Yhtiölle, jonka merkitys suomalaisen populaarimusiikin 2000-luvun kehityksen kannalta on aivan ratkaiseva. Jos asiasta kirjoittelijat tuntisivat lainkaan popmusiikkia, he joutuisivat poliittisista näkemyksistään riippumatta tunnustamaan, että palkinto oli perusteltu. Täydellisessä maailmassa kokoomuslainen kulttuuriministeri olisi voinut puoltaa samaa palkintoa Monspille; pelkään kylläkin, että todellisuudessa niin ei voisi käydä.

(Sivumennen mainittakoon, että Monspin retorisesti vasemmistolaisin artisti Steen1 on edustanut useissa vaaleissa SKP:tä. Vasemmiston sisäistä dynamiikkaa tunteva taas tietää, että Vasemmistoliitto ja SKP ovat käytännössä vihollispuolueita.)

Niin tai näin, Monspin saamasta palkinnosta on kenties päässyt jokunen vassari levytysbudjettinsa kautta nauttimaan, mutta hirveän vaikea vasemmistolaisen kulttuuriministerin olisikin välttyä aika ajoin tukemasta aatetovereitaan. Koko sodanjälkeisen ajan on ollut niin, että melkoisen suuri osa tasokkaista taiteilijoista on äänestänyt vasemmistoa ja kohtalainen osa tasokkaasta taiteesta on ollut lähtökohdiltaan vasemmistolaista.

Siksi oikeisto itkutippa linssissä takertuukin siihen Cheekiinsä. Valinnanvaraa ei hirveästi ole.

Jos nyt oikeisto vaatii eri aatesuuntia edustavien taiteilijoiden tasaveroista kohtelua julkisen vallan toimesta, tarkoittaa se ilmeisesti sitä, että palkituissa pitäisi olla jonkinlaisia kiintiöoikeistolaisia. Kai niitä sitten kaivettaisiin ties mistä lapualaisten latomaalareiden harrastuspiireistä. Jos taas halutaan, että poliittisen kannan ilmaissutta taiteilijaa ei saisi palkita edes edellä kuvatulla tapaa välillisesti, ollaan vaarallisen lähellä tilannetta, jossa taiteilijoita painostetaan olemaan ilmaisematta poliittista kantaa.

Puolueettomuutta ei ole. Arvoneutraalia maailmaa ei ole. Politiikka perustuu mielipiteille. Mielipiteensä kertova poliitikko on rehellisempi kuin sellainen, joka horisee välttämättömistä päätöksistä. Hyvällä taiteilijalla ei tarvitse olla poliittista mielipidettä, mutta aika usein on, koska aika useilla ihmisillä on sellaisia. Aika usein se mielipide on vasemmistolainen.

Miksikö? No, vaikka siksi, että taiteen tekeminen ei ole rahasampo, ja nykyinen oikeisto mittaa asioita vain rahassa. Vaikka siksi, että taidetta tekevä ihminen joutuu pohtimaan elämää monelta kantilta, mikä saattaa aiheuttaa avarakatseisuutta. Oikeistopuolueet eivät ole erityisen tunnettuja avarakatseisuudestaan. Varmaan siksikin, että taidetta tekevissä ja kuluttavissa piireissä on helppo ihan sosiaalisesti ehdollistuakin vasemmistolaiseksi, mutta se ei ole sen kummempaa kuin kauppakorkeapiireissä tapahtuva ehdollistuminen oikeistolaiseksi.

Oikeistolaisilla on taidetrauma. Itse he ovat kuitenkin kuoppansa kaivaneet, joten olisi parempi vain koettaa kestää.

Länsikangas ja Itä-Helsinki: pohdintaa suomiräpistä

Tämä kirjoitus julkaistiin keväällä 2013 Nuorgamin printissä, siis tuon Suomen ketteräliikkeisimmän musiikkiverkkomedian fyysisessä inkarnaatiossa. Painotuotteen levikki oli tarkkaan rajattu, joten nyt pölyn laskeuduttua katson aiheelliseksi julkaista tekstini tässä vapaasti luettavaksi. Antti Vanhatalon nerokas kuvitus jää tästä toki uupumaan, mutta jotain bonustahan printtiä rahoittaneiden hyväntekijöiden on saatava.

Länsikangas ja Itä-Helsinki – suomiräp todellisuuden ja fantasian välisellä akselilla

Tilannetiedotus keväältä 2013: suomiräp on maamme elinvoimaisin ja merkittävin musiikkigenre. Tuntuu lähes hassulta ajatella, että vielä puolen vuosikymmentä sitten Suomesta puhuttiin joka paikassa hevimaana. Silloin pääministeri Vanhanen opetteli epätoivoisesti pirunsarvimerkkiä, nyt meillä on kulttuuriministerinä tyyppi, jonka ei tarvitse hiphop-kulttuuria juuri opiskella.

Viis poliitikoista. Olennaista on, että suomiräp on lävistänyt ainakin nuoremman kansankerroksen elämän ja olemisen tavalla, johon metalli ei koskaan pystynyt. Todisteita haluavan ei tarvitse kuin mennä kaupungille missä päin maata tahansa, katsella ympärilleen ja kuunnella. Räppi soi corolloissa ja jääkiekko-otteluissa, junttiuden pyhillä sydänmailla. Se soi seduloissa ja emmagaaloissa ja Vain elämää -sarjassa. Mutta se soi myös indiepoppareiden luureissa, menestyy kriitikkoäänestyksissä ja ylläpitää merkittävää osaa maan pienlevy-yhtiötoiminnasta.

Se vetoaa nuoriin ihan oikeasti. Se tarjoaa sukupolvikokemuksia, yhteisöllisyyttä ja sen mahdollisuuden omaan tekemiseen, jota teineille on punkista asti lupailtu.

Suomiräp ei ole enää vuosiin ollut mikään yksi yhtenäinen genre: se haaroo moneen suuntaan, eikä sen äärilaidoilla – vaikkapa Cheekillä tai Ruger Hauerilla – ole oikeastaan enää mitään yhteistä keskenään. (Tosin Ruger Hauerissa vaikuttava Pyhimys tekee Teflon Brothersin riveissä musiikkia, jota voisi luonnehtia ovelammaksi Cheekiksi. Tämä taas kertoo jotain siitä, että kameleonttimaisuus ja kyky äkkivääriin liikkeisiin ovat myös keskeinen osa suomiräpin viehätystä.)

Miksi paikallinen rap-ilmaisu sitten kukoistaa täällä pohjoisessa? Tällaiseen kysymykseen voi vastata vain, että kyse on historiallisten sattumien summasta. Ellei Raptoria lasketa, suomiräpillä kesti kohtalaisen pitkään nousta maan alta muidenkin kuin alakulttuurijannujen tietoisuuteen – ja vielä sen jälkeenkin kesti vuosia, ennen kuin saatavilla alkoi olla laaja kirjo ammattitaidolla ja tunteella tehtyä alan musiikkia. Monsp Records, yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä suomalaisista levy-yhtiöistä, ansaitsee erityismaininnan. Samoin tietysti nuorempia sukupolvia innoittaneet esikuvahahmot Davosta ja muista Olari-räppäreistä Hannibalin & Sopan ja Petoksen kautta Asaan ja Ruudolfiin. Ilman tällaisia tekijöitä suomiräp ei olisi siinä pisteessä, missä se nyt on.

Vaan mennäänpä hieman abstraktimmalle tasolle. Räpin voima on sen syntyaikojen Brooklynistä asti ollut paikallisuudessa. Siksi siitä tuli meilläkin ilmiö vasta kunnolla lokalisoituna. Räp ilmoittautuu konkreettisen arkitodellisuuden kuvaajaksi: mitä lähempänä artistin todellisuus on kuulijan vastaavaa, sitä enemmän sähköä syntyy. Suomen kokoisessa maassa helsinkiläisfanikin voi kyllä samaistua rovaniemeläisen sanataiteilijan tarinoihin ja toisin päin, asiat ovat riittävän tuttuja.

Toisaalta on näin: ei pidä koskaan luottaa taiteilijaan, joka väittää kertovansa todellisuudesta. Se kun ei ole taiteen tehtävä. Taiteessa kerrotaan sen omien päämäärien mukaisiksi väänneltyjä versioita todellisuudesta. Tämä pätee räppiinkin.

Suomiräp on pystynyt tanssimaan todellisuuden ja fantasian välisellä nuoralla harvinaisen hedelmällisesti. Koska räppäri niin usein esittää kuvaavansa todellisuutta, sen huomaamaton liioittelu tai sarjakuvamainen kärjistäminen kutkuttavat aivan erityisellä tavalla. Syntyy ristivetoa, joka naurattaa, suututtaa ja pakottaa ottamaan kantaa. Jokin teologisista yksityiskohdista kertova musta metalli tai geneerisiin ihmissuhdekysymyksiin tyytyvä pop ei pysty yhtä helposti samaan. Tämä pelikenttä ei tietenkään ole yksin räpin, mutta tematiikkaa ei voi sivuuttaa suomiräpin merkitystä pohdittaessa.

* * *

Suomiräpin merkittävimpiä teoksia yhdistääkin se, että ne ainakin esittävät olevansa todellisuuden kuvauksia. Jo Seremoniamestarin alkuvuodesta 2000 julkaistu “Viesti”-hitti pyrki vetoamaan kuulijaan rehellisellä arkikuvauksella ja elämänkokemuksen “syvällä rintaäänellä”. Hypevuoden 2001 merkittävin suomenkielinen hiphop-albumi, Tulenkantajien nimetön debyytti, hahmottuu teemalevyksi nuoren, hieman syrjäytyneen rovaniemeläismiehen elämästä.

Tulenkantajien ansioksi voi lukea senkin, että jo varhaisessa vaiheessa yhtye toi esiin suomiräpin potentiaalin kuvata elämää myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Merkittäviä räppäreitä on sittemmin tullut vähän joka puolelta Suomea, mutta pohjoisen skene tuntuu erityisen elinvoimaiselta. Lappi on Suomen periferia ja enimmäkseen uutisotsikoiden ulottumattomissa. Hiphop on perinteisesti kukoistanut tällaisilla alueilla. Sitä on oikeutetusti pidetty syrjäytettyjen ja marginaaliin ajettujen ilmaisukeinona.

Pääkaupunkiseudulla räppiä on tehty erityisesti nuhjuisten lähiöiden, varsinkin Itä-Helsingissä sijaitsevien, innoittamana. Ghettoromantiikka on tietysti kuulunut hiphoppiin jo sen syntyessä, mutta kun Suomessa ei oikeastaan ole slummeja, otti täällä jonkin verran aikaa kehittää uskottava kotimainen versio aiheesta. Avaimen vuoden 2001 single “Roihuvuori” oli eräänlainen pioneeriteos. Memmy Possen seuraavana vuonna julkaistu Aina vanteilla -EP on merkittävä paitsi varhaisena Itä-räpin edustajana, myös siksi, että se oli Monsp Recordsin ensimmäinen hiphop-julkaisu.

Steen1:n itsetarkoituksellisen ryppyotsainen ja paatoksellinen Salaliittoteoria (2004) ja Notkean Rotan mestarillisen sarjakuvamainen konseptialbumi Itä meidän (2005) määrittivät ne ääripäät, joiden välissä Itä-Helsinkiä on sittemmin kuvattu. Viimeistään näiden levyjen myötä suomiräpin myyttinen Itä erkani tosielämän esikuvastaan. Tämä Itä syntyi valikoimalla lähiöiden todellisuudesta raflaavimmat elementit – työttömyys, päihdeongelmat, pikkurikollisuus – ja unohtamalla kaikki keskiluokkaiseen arkeen viittaava. Suomiräpin Idästä kehittyi kulttuurinen meemi, jonka perusasiat ovat nyttemmin kaikkien alaa harrastavien tiedossa. Edes Itä-räpin arkkitehtien ei tarvitse enää kertoa, millaista Idässä on; siitä on tullut silkkaa sloganien polttoainetta. Hyvinä esimerkkeinä sellaiset viimeaikaiset kappaleet kuin Steen1:n “Itä-Helsinki” (2011) tai Notkean Rotan “Mitä iistimpää, sitä siistimpää” (2012).

Pohjoishelsinkiläinen Kannelmäen ja Malminkartanon tienoo on viime vuosina niin ikään tarjonnut hedelmällistä materiaalia lähiöräpille. Erityisesti huikean suosituista videoistaan tunnettu SMC Lähiörotat -kollektiivi on propagoinut pohjoista alueromantiikkaa. Oma lähiöbiisisuosikkini taitaa olla Teflon Brothersin T-debyytin (2009) piiloraita “Muistojen Malminkartano”, joka tanssahtelee vaivatta aidosti koskettavan nuoruusmuistelun ja parodian rajapinnalla.

* * *

Palataanpa lopuksi kuitenkin siihen politiikkaan. Kuten suomiräp, sekin tarjoaa versioita todellisuudesta ja pyytää uskomaan niihin. 2000-luvun nuori vasemmistoväki onkin löytänyt hiphopista toimintansa soundtrackin lähes huvittavuuteen asti. Vasemmistolainen suomiräp-innostus liittyy tietenkin juuri ajatukseen vähäosaisten ja marginaalien äänestä. Vasemmisto on ollut Suomen poliittisella kentällä pitkään altavastaajana; tämä on kehittänyt kapinallisen ja altavastaajan identiteettiä, joka on helppo yhdistää suomiräpin lähiöromantiikkaan.

Nuorvasemmistolaisen suomiräpin perusteos on Avaimen Punainen tiili -debyytin (2001) nimibiisi, jonka suorasukainen vallankumousuho avitti sen Agit-Propin parhaisiin rinnastuvaksi uuden sukupolven taistelulauluksi. Matti Salon auraa sankarillisena kapinallisena ei ainakaan himmentänyt se, että heti debyyttinsä jälkeen hän vetäytyi pitkälle karenssitauolle päästäkseen eroon monikansallisesta levy-yhtiöstä. Asa-nimellä julkaistusta Leijonaa metsästän -paluulevystä (2005) alkaen miehen ura on ollut jatkuvaa taiteellista voittokulkua. Asa on pysynyt viisaasti erossa puoluepolitiikasta ja jalostanut sen sijaan yleishumaania elämänkatsomusta ja yhä kirjavampiin sfääreihin yltävää musiikillista näkemystä. Vuoden 2008 Loppuasukas-levyn kaltaisten superklassikoiden ansiosta hän olisi helposti kaikkien aikojen merkittävin suomiräppäri, ellei olisi melkoista mutkien oikomista kutsua häntä suomiräppäriksi. Mieluummin kutsun Asaa yhdeksi merkittävimmistä suomalaisista muusikoista koskaan.

Asan voi katsoa aloittaneen myös nyttemmin jo lähes kyllästyttävän tavan yhdistää iskelmän ja erilaisten kansanmusiikkien vaikutteita hiphopiin. Tästä, samoin kuin nuorvasemmistolaisten sloganien viljelystä, varsinaisen kaupallisen hyödyn korjasi Paleface menestysalbumillaan Helsinki-Shangri-la (2010). Populistinen levy onnistui välittämään muutaman kuukauden ajan vahvaa zeitgeist-tunnetta, joka peitti alleen sen, että tekstit ovat lähinnä epäkohtien luetteloita.

Ironista kyllä, Suomen suosituin rap-artisti on silti avoimen kokoomuslainen ja työteliään viihdyttäjän imagolla ratsastava Cheek, joka on säästänyt poliittiset kannanotot linnanjuhliin ja keskittynyt tekemään harmitonta jorausmusiikkia yökerhoihin.

2010-luvun suomiräp on undergroundia ja platinalevyjä, vasemmistoa ja oikeistoa, klubibiittiä ja kansanmusiikkia. Se ei ole katoamassa mihinkään. Trendiksi se on liian laaja-alainen ja muuntautumiskykyinen. Se on mitä tahansa, mitä haluat sen olevan.