Alkaa olla taas se aika vuodesta, kun viimeisetkin uutuuslevyt julkaistaan ja rock-kriitikot ja muut musanörtit ryhtyvät laittamaan niitä paremmuusjärjestykseen. Kaltaiseni kohtalaisen obsessiivinen asianharrastaja tekisi sitä varmaan muutenkin, mutta tänä vuonna on ihan journalistisiakin vuosiäänestystyyppisiä velvoitteita.
Mitään lopullista omaa listaa en alakaan vielä tässä vaiheessa julkistaa, enkä totta puhuen ole ehtinyt miettiäkään kuin yleisiä suuntaviivoja. Kirjoitetaanpa kuitenkin vähän niistä yleisistä suuntaviivoista.
Tänäkin vuonna on ilmestynyt hirveän monenlaisia hyviä levyjä, ja nyt pitäisi sitten verrata periaatteessa yhteismitattomia teoksia toisiinsa. Oma ongelmansa on kotimaisten ja ulkomaisten levyjen vertaaminen. En tiedä, miksi siinä tuntuu olevan niin korkea raja-aita: useimmissa vuosiäänestyksissä nämä jaetaan siististi omiin sarjoihinsa. Tälle käytännölle ainoa loogiselta tuntuva selitys on hieman vähättelevä "Suomi niin pienenä leikkikehänä, ettei täkäläiseltä musiikilta voi odottaa kansainvälistä tasoa". Ja juuri näinhän moni popmusiikin aktiiviharrastaja tuntuu ajattelevankin ja kuittaavan kotimaisen kevyen musiikin sävelradiokansan jutuksi, muutamaa kulloinkin puheenaiheena olevaa nuorekasta trendinimeä lukuun ottamatta.
Sivumennen sanottuna juuri ne trendinimet pelaavat todennäköisimmin samalla pelikentällä väljästi samanlaisilta kuulostavien angloamerikkalaisten nimien kanssa - ja häviävät, vaikka ihan hyviä olisivatkin.
Sen sijaan on hankala tietää, miten vaikka Joose Keskitaloa tai Yonaa pitäisi verrata, no, hatusta temmaten Shearwateriin tai Killersiin (vuoden suosikkilevyjeni tekijöitä kaikki). Tai ei se oikeastaan hankalaa ole. Jos ne maksimissaan muutama kymmenen vuoden aikana korviin osunutta erittäin erittäin hyvää levyä pitää asettaa keskinäiseen paremmuusjärjestykseen, on ainoa mahdollisuus mennä fiiliksen mukaan. Objektiivisuuttahan näissä asioissa ei muutenkaan ole, ja luulen, että minun listauksissani sitä on keskimääräistäkin vähemmän. En väsy korostamaan sitä, että olen totaalinen ei-muusikko, tekstien ja konseptien ja fantasioiden ihminen, vaikka olenkin monimutkaisen sattumien ketjun kautta päätynyt kirjoittamaan julkisesti lähinnä musiikista.
Minulle musiikin arvo on täsmälleen sen herättämissä ajatuksissa, tunteissa ja mielikuvissa. Siinä, kuinka paljon se inspiroi minua. Musiikilla pitää olla oma maailmansa. Juuri tästä syystä en oikeastaan koskaan innostu esim. loputtomista 60-luvun larppaajista, joiden viittaussuhteet tuppaavat olemaan levyihin siinä missä heidän vaikuttajansa viittasivat maailmaan - todelliseen, kuviteltuun ja näiden väliin sijoittuvaan. Levyistä ei muodostu maailmaa. Levyt ovat esineitä, eikä uuneista tai jääkaapeistakaan välttämättä kannata tehdä biisejä, paitsi jos niistä löytää maailman, jonka pystyy välittämään kuulijalle.
Hyvä esimerkki tästä asennoitumisestani on Atlético Kumpulan esikoislevy Puutarhajuhlat, jota kuuntelin kesällä yhtenään. Luulen, että joudun huomioimaan sen vuosiäänestyksissäkin, vaikka joku viileän rauhallinen kommentaattori varmaan toteaisi sen folkpopin aika harmittomaksi ja tavanomaiseksi ja slow life -puutaloelämästä kertovat tekstit kirkasotsaisiksi.
Minun olisi hankala väittää tällaista näkemystä vastaan, koska tietystä perspektiivistä se on ihan totta - juuri siitä perspektiivistä, josta useimmat musiikkijournalistit ja vannoutuneet harrastajat käsittääkseni arvottavat musiikkia. Jos tämä on keskustelun lähtökohta, minun olisi lievästi absurdia yrittää sanoa mitään siitä, miksi Puutarhajuhlat on minulle tärkeä levy. Se kun on täysin omakohtainen juttu. Se liittyy vahvasti siihen, että viime kesänä stalkkasin lukuisia kertoja Kumpulan puutaloeläjiä, vierailin heidän kyläjuhlillaan töllistelemässä enemmän kiehtovia kumpulalaisia kuin esiintyjiä, mietin loputtomiin yhdistäviä ja erottavia tekijöitä oman, usein rasittavaksi käyvän sinkkuboheemielämäni ja tämän idyllin välillä.
Atlético Kumpula tuli symboloimaan asioita, jotka ovat niin isoja, ettei niistä oikeastaan voi paljoa sanoa tällaisessa blogikirjoituksessa. Olenkin jo päättänyt kirjoittaa joskus romaanin Kumpulasta. Sen se vaatii. Varmaankin vasta sitten olen selvittänyt itselleni, miksi Atlético Kumpulan levy pitää huomioida vuosiäänestyksessä.
Mutta en voi olla sitä huomioimattakaan, se tuntuisi petturuudelta. Voiko yhtyeeltä muka vaatia enempää kuin sen, että se innoittaa kuulijansa romaanisuunnitelmaan?
maanantai 26. marraskuuta 2012
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
Neil Youngista ja hippidekadenssista
Olen tässä lukenut Jimmy McDonoughin tiiliskivimäistä Neil Young -elämäkertaa - genrensä parhaita edustajia muuten - ja tullut kahteen tulokseen.
1) Neil Youngin kaltainen rocktähti on siistein mahdollinen rocktähti
2) Hippiaikakauden pimeä puoli ja sekavat jälkimainingit ovat kulttuurihistorian kiinnostavimpiin kuuluvia aihealueita.
Young on todella omituinen kaveri ainakin tämän kirjan perusteella (jossa hän pääsee itsekin ääneen hyvin paljon). Tietenkään hän ei ole ainoa omituinen rocklegenda, mutta hänen omituisuutensakin on jotenkin omituisempaa kuin juuri kenenkään muun. Young on pystynyt poikkeuksellisessa määrin olemaan ihan vaan piittaamatta todellisuudesta, varsinkaan musabisneksen todellisuudesta.
Niinpä hänen uransa näyttäytyy sekavana ja epätasaisena haahuiluna projektista toiseen, kaikkia ilmeisimpiä uraratkaisuja vältellen. Kyse ei oikeastaan ole tietoisesta epäkaupallisuudesta (mikä olisikin rasittavaa), vaan jotenkin perustavanlaatuisesta kyvyttömyydestä tehdä mitään muuta kuin mitä intiuitio sillä hetkellä vaatii.
Young-fanius on tavallaan turhauttavaa, koska hänen tuotantoaan on vaikea käsitellä minään siistinä, helposti ymmärrettävänä kokonaisuutena. Se on täynnä levyjä, jotka ovat jossain mielessä nerokkaita ja jossain mielessä epäonnistuneita. Monista kappaleista on olemassa myyttisiä "parhaita versioita", joptka eivät koskaan päätyneet levylle asti. Jotkut levyt pilattiin paskalla tuotannolla tai miksauksella. Esimerkiksi synkkää ja huuruista Tonight's The Nightia (1975) pidetään klassikkona, mitä se eittämättä onkin. Silti Youngin pitkäaikainen, nyttemmin edesmennyt tuottaja David Briggs on kirjassa sitä mieltä, että tuntemamme versio on täyttä paskaa verrattuna niihin tequilakoomakännissä äänitettyihin alkuperäisiin miksauksiin, joiden välissä kuullaan humalaisten sössötystä.
Youngin ehkä paras levy on huikea Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Sen nerous on hyvin suurelta osin taustayhtye Crazy Horsen vapaamuotoisesti haahuilevan ja äärimmäisen sähköisen soiton ansiota. No, mitä Young teki kyseisen levyn jälkeen? Tietysti heitti Crazy Horsen tienposkeen ja palasi levyttämään bändin kanssa vasta, kun sen säkenöivin maagisuus oli kitaristi Danny Whittenin huumekuoleman myötä poissa.
Kaikesta tästä sekoilusta huolimatta Youngin nälkävuoden mittaisessa tuotannossa riittää loputtomasti ilonaiheita. Se saa ajattelemaan, kuinka olennaista taiteelle spontaanius ja epätäydellisyys usein ovat. Kyllä virheettömiksi hioituille timanteillekin on paikkansa, mutta jotain kaunista siinä on, että omilla luovilla aaltopituuksillaan liikkuva erikoinen kaveri toteuttaa kaikki päähänpistonsa yrityksen ja erehdyksen kautta.
Youngia fanitetaan poikkeuksellisen kiihkeästi varmaan juuri siksi, että hänen musiikkinsa ja tuotantonsa kutsuvat löytöretkeilyyn ja loputtomiin väittelyihin eri levyjen ja versioiden paremmuudesta. Youngin uraa tarkasteltaessa on hankala sortua itsestäänselvyyksiin. Luulin esimerkiksi pitkään, että kaikkien haukkuma vocoder-levy Trans (1982) olisi maineensa veroista paskaa, mutta sehän olikin vain rokkipuristien hölynpölyä. Epätasaisella levyllä on ainakin kaksi Youngin kaikkein parhaisiin kuuluvaa biisiä.
Youngin kaltaiselle hahmolle elämäkerrassa kuvattu 1970-luvun alun Topanga Canyon huumekauppiaineen, kuormurille juttelevine eksentrikkoineen, nextille levelille itsensä doupanneine rocktähtineen on se kaikkein täydellisin taustakangas. On aivan oikein, että kirja keskittyy kaikkein perusteellisimmin tähän aikakauteen. Silloin syntyi hienoa musiikkia, mutta itse asiassa koko näiden ihmisten dekadentti jälkihippi elämäntyyli oli taidetta. Siitä pitäisi tehdä elokuva. Young itse tätä reaaliajassa yrittikin, mutta kuvausten perusteella Journey Through The Past (1973) on täysin katsomiskelvoton.
1) Neil Youngin kaltainen rocktähti on siistein mahdollinen rocktähti
2) Hippiaikakauden pimeä puoli ja sekavat jälkimainingit ovat kulttuurihistorian kiinnostavimpiin kuuluvia aihealueita.
Young on todella omituinen kaveri ainakin tämän kirjan perusteella (jossa hän pääsee itsekin ääneen hyvin paljon). Tietenkään hän ei ole ainoa omituinen rocklegenda, mutta hänen omituisuutensakin on jotenkin omituisempaa kuin juuri kenenkään muun. Young on pystynyt poikkeuksellisessa määrin olemaan ihan vaan piittaamatta todellisuudesta, varsinkaan musabisneksen todellisuudesta.
Niinpä hänen uransa näyttäytyy sekavana ja epätasaisena haahuiluna projektista toiseen, kaikkia ilmeisimpiä uraratkaisuja vältellen. Kyse ei oikeastaan ole tietoisesta epäkaupallisuudesta (mikä olisikin rasittavaa), vaan jotenkin perustavanlaatuisesta kyvyttömyydestä tehdä mitään muuta kuin mitä intiuitio sillä hetkellä vaatii.
Young-fanius on tavallaan turhauttavaa, koska hänen tuotantoaan on vaikea käsitellä minään siistinä, helposti ymmärrettävänä kokonaisuutena. Se on täynnä levyjä, jotka ovat jossain mielessä nerokkaita ja jossain mielessä epäonnistuneita. Monista kappaleista on olemassa myyttisiä "parhaita versioita", joptka eivät koskaan päätyneet levylle asti. Jotkut levyt pilattiin paskalla tuotannolla tai miksauksella. Esimerkiksi synkkää ja huuruista Tonight's The Nightia (1975) pidetään klassikkona, mitä se eittämättä onkin. Silti Youngin pitkäaikainen, nyttemmin edesmennyt tuottaja David Briggs on kirjassa sitä mieltä, että tuntemamme versio on täyttä paskaa verrattuna niihin tequilakoomakännissä äänitettyihin alkuperäisiin miksauksiin, joiden välissä kuullaan humalaisten sössötystä.
Youngin ehkä paras levy on huikea Everybody Knows This Is Nowhere (1969). Sen nerous on hyvin suurelta osin taustayhtye Crazy Horsen vapaamuotoisesti haahuilevan ja äärimmäisen sähköisen soiton ansiota. No, mitä Young teki kyseisen levyn jälkeen? Tietysti heitti Crazy Horsen tienposkeen ja palasi levyttämään bändin kanssa vasta, kun sen säkenöivin maagisuus oli kitaristi Danny Whittenin huumekuoleman myötä poissa.
Kaikesta tästä sekoilusta huolimatta Youngin nälkävuoden mittaisessa tuotannossa riittää loputtomasti ilonaiheita. Se saa ajattelemaan, kuinka olennaista taiteelle spontaanius ja epätäydellisyys usein ovat. Kyllä virheettömiksi hioituille timanteillekin on paikkansa, mutta jotain kaunista siinä on, että omilla luovilla aaltopituuksillaan liikkuva erikoinen kaveri toteuttaa kaikki päähänpistonsa yrityksen ja erehdyksen kautta.
Youngia fanitetaan poikkeuksellisen kiihkeästi varmaan juuri siksi, että hänen musiikkinsa ja tuotantonsa kutsuvat löytöretkeilyyn ja loputtomiin väittelyihin eri levyjen ja versioiden paremmuudesta. Youngin uraa tarkasteltaessa on hankala sortua itsestäänselvyyksiin. Luulin esimerkiksi pitkään, että kaikkien haukkuma vocoder-levy Trans (1982) olisi maineensa veroista paskaa, mutta sehän olikin vain rokkipuristien hölynpölyä. Epätasaisella levyllä on ainakin kaksi Youngin kaikkein parhaisiin kuuluvaa biisiä.
Youngin kaltaiselle hahmolle elämäkerrassa kuvattu 1970-luvun alun Topanga Canyon huumekauppiaineen, kuormurille juttelevine eksentrikkoineen, nextille levelille itsensä doupanneine rocktähtineen on se kaikkein täydellisin taustakangas. On aivan oikein, että kirja keskittyy kaikkein perusteellisimmin tähän aikakauteen. Silloin syntyi hienoa musiikkia, mutta itse asiassa koko näiden ihmisten dekadentti jälkihippi elämäntyyli oli taidetta. Siitä pitäisi tehdä elokuva. Young itse tätä reaaliajassa yrittikin, mutta kuvausten perusteella Journey Through The Past (1973) on täysin katsomiskelvoton.
torstai 18. lokakuuta 2012
Kohtaamisen mahdottomuudesta ja mahdollisuudesta
Viime viikonloppuna Jyväskylässä sattui mielenkiintoinen kohtaaminen. Olin menossa sunnuntai-iltana baariin veljeni ja hänen puolisonsa kanssa. Oli aika ankea syyssää, liikkeellä ei ollut juuri ihmisiä, mutta ne harvat olivatkin sitten järjistään sekaisin. Ohittaessamme jotakin turhaa hotellin baaria törmäsimme pariskuntaan, joka oli poistumassa anniskelutilasta varsin vauhdikkaasti. Mies oli 35-40 -vuotias, olemukseltaan häntä voisi kuvailla elämäntaipaleensa tihkusateissa ryvettyneeksi surkuversioksi äijästä. Nainen oli selvästi nuorempi, herkällä tavalla nätti mutta aika huolimattoman oloinen.
Molemmat olivat humalassa, ja miehellä oli heti angstia tunnollaan. Hänelle oli hotellin baarissa kieltäydytty myymästä enempää liian päihtymyksen takia. Mies tunsi tulleensa väärin kohdelluksi. Me nyt taisimme vain osua ensimmäisinä tielle ja pääsimme siksi tätä kuulemaan.
Olin itsekin reissuviikonlopun vieton siinä pisteessä, jossa kohtaamiset ja yllätykset alkavat kiinnostaa. Siksi ehdotin mielijohteesta, että pariskunta tulisi meidän kanssamme sinne, mihin olimme itse menossa: Vakiopaineeseen, Jyväskylän yliopisto-opiskelijoiden ja toimettomien hippien suosimaan nuhruiseen juottolaan. He suostuivat - tai mies suostui, jo tässä vaiheessa oli käynyt selväksi, että mies koki olevansa tässä parisuhteessa se, joka päättää, mitä tehdään. Hän puhuikin suuren osan ajasta me-muodossa.
Minä taas aloin jo kävelymatkalla Vakkariin epäillä esittämäni kutsun fiksuutta, mutta kortit oli pelattu ja homma piti katsoa ainakin vähän pidemmälle. Mielenkiintoista siitä tulikin.
Vakiopaineessa, kaljanjuonnin lomassa, saimme tietää asioita uusien tuttaviemme elämästä. He olivat kotoisin joltain anonyymiltä eteläsuomalaiselta pikkupaikkakunnalta, se oli joko Heinola tai Hollola. Vähän hämärää on sen suhteen, mitä äijä teki työkseen. Ihan oikeaa rahaa sillä kai kuitenkin oli, koska pariskunnalla oli tapana lähteä viikonloppulomille Jyväskylän tapaisiin vieraisiin kaupunkeihin ja olla aina hotellissa yötä. Matkat tehtiin omalla autolla, julkisesta liikenteestä ei tässä perheyksikössä ollut kuultukaan.
Tyttöystävä taas ilmeisesti lähinnä istui kotona toimittamassa jonkinlaisen white trash -pikkurouvan virkaa. Kuvio alkoi pian hahmottua aika traagiseksi ja myös vastenmieliseksi. Mimmillä oli lastenkotitausta, ja kymmenkunta vuotta vanhemman äijän kanssa hän oli ilmeisesti ollut yhdessä aivan teini-ikäisestä. Maailmasta hän ei tiennyt oikein mitään. Hän muun muassa ihmetteli moneen kertaan aidon kummastuneena, että sellaisia baareja kuin Vakiopaine on yleensäkään olemassa. Ilmeisesti hän tarkoitti tällä melko rentoa ympäristöä, jossa ihmiset juovat hissukseen kaljaa, jossa musiikki ei soi täysillä, jossa ensisijaisena agendana ei ole tappeleminen tai pariutuminen ainakaan luontodokumenteista tuttuja metodeja käyttäen. Siis: häntä hämmästytti se, että baarissa voi olla kivaakin.
Synkäksi kuvion teki se, miten jo parin tunnin aikana kävi selväksi äijän taipumus suhtautua vihamielisesti naisen vähäisiinkään yrityksiin olla itsenäinen persoona. Perusasenne oli, että älä edes yritä, kun et kuitenkaan osaa. Sitten heidän välilleen alkoi tulla jotain pientä erimielisyyttä, ja nyt saatiin kuulla jo suoranpuoleisia väkivallalla uhkailuja: "kyllä sä tiedät, miten tässä taas käy" -tyyliin. Mies alkoi yleensäkin olla känninsä edetessä aggressiivisempi - ei suoraan meitä kohtaan, hän alkoi vain kautta rantain huomautella, että pystyy kyllä lyömään ihmisiä turpiin, ettei se hänelle mikään kynnys ole. Hän alleviivasi tätä kykyään toistuvasti, mutta uhittelussa oli jatkuva surkea altavastaajan perusasenne. Hän koki maailman ylivoimaisena ja musertavana vihollisena. Sitä itkemistä oli tuskallista kuunnella. Tässä surullisessa ravintoketjussa tyttöystävän rooli oli kai olla se ainoa miestä heikompi lenkki. Ja siksi kai hän oli aikanaan teini-ikäisen lastenkoditytön elämäänsä vanginnutkin.
Eipä siinä sen kummempaa. Jossain sumuisessa vaiheessa iltaa tiemme erkanivat. Me jatkoimme leppoisaa boheemielämäämme ja he omaa onnetonta elämäänsä. Mutta olen miettinyt tätä kohtaamista paljon. Ehkä tämä pariskunta edustaa vain yhtä ääripäätä - olisi hätiköityä pitää heitä suomalaisuuden kuvana, paitsi tietysti yhtenä lukemattomista sellaisista. Oletan kuitenkin, että Suomessa on paljon ihmisiä, joita minun olisi yhtä vaikea ymmärtää. Osittain eri syistä, osittain samankaltaisista.
Ihmisiä, jotka eivät koskaan ole tulleet ajatelleeksi, että ajatteleminen, kokeminen, ikkunoiden avaaminen, tiedon hankkiminen, kantabaarin vaihtaminen ovat kaikki keinoja vaikuttaa omaan elämäänsä. Ja ellei siitä synnykään onnellisuutta, on oma onnettomuuskin silloin helpompaa suhteellistaa.
Ja sitten luin tämän Jami Järvisen erinomaisen blogikirjoituksen, ja ajattelin heti taas Jyväskylässä kohdattua pariskuntaa, vaikka en muistakaan, tuliko heidän poliittisista kannoistaan sen kummemmin puhetta: http://blogit.kansanuutiset.fi/kaasuputki/surkeiden-ihmisten-puolue/
Molemmat olivat humalassa, ja miehellä oli heti angstia tunnollaan. Hänelle oli hotellin baarissa kieltäydytty myymästä enempää liian päihtymyksen takia. Mies tunsi tulleensa väärin kohdelluksi. Me nyt taisimme vain osua ensimmäisinä tielle ja pääsimme siksi tätä kuulemaan.
Olin itsekin reissuviikonlopun vieton siinä pisteessä, jossa kohtaamiset ja yllätykset alkavat kiinnostaa. Siksi ehdotin mielijohteesta, että pariskunta tulisi meidän kanssamme sinne, mihin olimme itse menossa: Vakiopaineeseen, Jyväskylän yliopisto-opiskelijoiden ja toimettomien hippien suosimaan nuhruiseen juottolaan. He suostuivat - tai mies suostui, jo tässä vaiheessa oli käynyt selväksi, että mies koki olevansa tässä parisuhteessa se, joka päättää, mitä tehdään. Hän puhuikin suuren osan ajasta me-muodossa.
Minä taas aloin jo kävelymatkalla Vakkariin epäillä esittämäni kutsun fiksuutta, mutta kortit oli pelattu ja homma piti katsoa ainakin vähän pidemmälle. Mielenkiintoista siitä tulikin.
Vakiopaineessa, kaljanjuonnin lomassa, saimme tietää asioita uusien tuttaviemme elämästä. He olivat kotoisin joltain anonyymiltä eteläsuomalaiselta pikkupaikkakunnalta, se oli joko Heinola tai Hollola. Vähän hämärää on sen suhteen, mitä äijä teki työkseen. Ihan oikeaa rahaa sillä kai kuitenkin oli, koska pariskunnalla oli tapana lähteä viikonloppulomille Jyväskylän tapaisiin vieraisiin kaupunkeihin ja olla aina hotellissa yötä. Matkat tehtiin omalla autolla, julkisesta liikenteestä ei tässä perheyksikössä ollut kuultukaan.
Tyttöystävä taas ilmeisesti lähinnä istui kotona toimittamassa jonkinlaisen white trash -pikkurouvan virkaa. Kuvio alkoi pian hahmottua aika traagiseksi ja myös vastenmieliseksi. Mimmillä oli lastenkotitausta, ja kymmenkunta vuotta vanhemman äijän kanssa hän oli ilmeisesti ollut yhdessä aivan teini-ikäisestä. Maailmasta hän ei tiennyt oikein mitään. Hän muun muassa ihmetteli moneen kertaan aidon kummastuneena, että sellaisia baareja kuin Vakiopaine on yleensäkään olemassa. Ilmeisesti hän tarkoitti tällä melko rentoa ympäristöä, jossa ihmiset juovat hissukseen kaljaa, jossa musiikki ei soi täysillä, jossa ensisijaisena agendana ei ole tappeleminen tai pariutuminen ainakaan luontodokumenteista tuttuja metodeja käyttäen. Siis: häntä hämmästytti se, että baarissa voi olla kivaakin.
Synkäksi kuvion teki se, miten jo parin tunnin aikana kävi selväksi äijän taipumus suhtautua vihamielisesti naisen vähäisiinkään yrityksiin olla itsenäinen persoona. Perusasenne oli, että älä edes yritä, kun et kuitenkaan osaa. Sitten heidän välilleen alkoi tulla jotain pientä erimielisyyttä, ja nyt saatiin kuulla jo suoranpuoleisia väkivallalla uhkailuja: "kyllä sä tiedät, miten tässä taas käy" -tyyliin. Mies alkoi yleensäkin olla känninsä edetessä aggressiivisempi - ei suoraan meitä kohtaan, hän alkoi vain kautta rantain huomautella, että pystyy kyllä lyömään ihmisiä turpiin, ettei se hänelle mikään kynnys ole. Hän alleviivasi tätä kykyään toistuvasti, mutta uhittelussa oli jatkuva surkea altavastaajan perusasenne. Hän koki maailman ylivoimaisena ja musertavana vihollisena. Sitä itkemistä oli tuskallista kuunnella. Tässä surullisessa ravintoketjussa tyttöystävän rooli oli kai olla se ainoa miestä heikompi lenkki. Ja siksi kai hän oli aikanaan teini-ikäisen lastenkoditytön elämäänsä vanginnutkin.
Eipä siinä sen kummempaa. Jossain sumuisessa vaiheessa iltaa tiemme erkanivat. Me jatkoimme leppoisaa boheemielämäämme ja he omaa onnetonta elämäänsä. Mutta olen miettinyt tätä kohtaamista paljon. Ehkä tämä pariskunta edustaa vain yhtä ääripäätä - olisi hätiköityä pitää heitä suomalaisuuden kuvana, paitsi tietysti yhtenä lukemattomista sellaisista. Oletan kuitenkin, että Suomessa on paljon ihmisiä, joita minun olisi yhtä vaikea ymmärtää. Osittain eri syistä, osittain samankaltaisista.
Ihmisiä, jotka eivät koskaan ole tulleet ajatelleeksi, että ajatteleminen, kokeminen, ikkunoiden avaaminen, tiedon hankkiminen, kantabaarin vaihtaminen ovat kaikki keinoja vaikuttaa omaan elämäänsä. Ja ellei siitä synnykään onnellisuutta, on oma onnettomuuskin silloin helpompaa suhteellistaa.
Ja sitten luin tämän Jami Järvisen erinomaisen blogikirjoituksen, ja ajattelin heti taas Jyväskylässä kohdattua pariskuntaa, vaikka en muistakaan, tuliko heidän poliittisista kannoistaan sen kummemmin puhetta: http://blogit.kansanuutiset.fi/kaasuputki/surkeiden-ihmisten-puolue/
maanantai 8. lokakuuta 2012
Oikeasta ja väärästä kansanmusiikista
Tällainen, jo viime vuoden puolella julkaistu artikkeli linkitettiin minulle tänään Facebookissa:
http://thequietus.com/articles/07603-2011british-politics-folk-music
Jutun kirjoittaja Joe Kennedy on aiempienkin satunnaiskohtaamisten perusteella hyvin tyypillinen poliittisesti korrekti angloamerikkalainen liberaalivasemmistolainen. Hänen kaltaisensa ovat valvoneet britannian indiemusiikkiskenen ajatusten puhtautta 80-luvulta asti. He älähtivät, kun Morrissey otti Union Jackin lavarekvisiitaksi, he tunsivat epämääräistä vaivautuneisuutta brittipop-skenen noustessa ja nyt heillä on taas vaikeaa. Sympatisoin heitä kyllä: Britannian nykyinen oikeistohallitus ajaa armotonta leikkauslistojen ja vapaa markkinatalous -fantasioiden politiikkaa, ja Kennedyn kaltaiset kulttuurikirjoittelijat tuntevat varmasti olevansa yhtä vankasti yhteiskunnallisella sivuraiteella kuin Thatcherin kulta-aikaan. Heille jää vain turhautuneisuus ja katkeruus.
Niillä taas on tapana suuntautua välillä aika sattumanvaraisiin kohteisiin. Kuten nyt tässä tapauksessa erilaisiin ruohonjuuritason yhteisöllisiin hankkeisiin ja Britannian uuteen folkpop-skeneen, jonka näyttävin kellokas on hämmentävään maailmanmenestykseen noussut, juuri toisen albuminsa julkaissut Mumford & Sons -yhtye.
Tiesin kyllä, että musanörttipiireissä inhotaan Mumford & Sonsia. Tähän päivään asti luulin kuitenkin sen johtuvan lähinnä bändin musiikillisesta lähestymistavasta, jota voisi sen kummemmin arvottamatta luonnehtia vaikka kansanomaiseksi. Biisit ovat tarttuvia ja perustuvat melko helpolle nostatusrakenteelle. Ne ovat omiaan humalaisiksi yhteislauluiksi, ja todistajanhavainnot Brittein saarilla viime vuosina käyneiltä kertovat, että juuri tähän tarkoitukseen niitä käytetäänkin. Innostavia banjoriffejä viljellään maneeriksi asti. Sanoitukset eivät ole kuolematonta lyriikkaa.
Nyt on käynyt ilmi, että mahdollisten musiikillisten rikostensa lisäksi Mumford & Sons on myös oikeistospedejen puolella. Erään brittiläistaustaisen musiikkivaikuttajan mukaan heidän isänsäkin kuuluvat ihmisryhmään "right-wing fuckers". Rikkaan perheen kakaroita, joiden hilpeän epäpoliittinen musiikki on osa pääministeri David Cameronin masinoimaa salaliittoa englantilaisuuden käsitteen rajaamiseksi keskiluokkaisiin kotiseutuaktivisteihin.
Vastakkainasettelu tiivistyy viimevuotisiin Lontoon mellakoihin. Jos Joe Kennedyltä kysytään, niissä ja niiden tiimoilta käydyssä mediasodassa oli vastakkain kaksi eri tavoin määriteltyä kansaa kuin parhaassakin sisällissodassa: oikea kansa purkamassa oikeamielistä turhautumistaan kadulla, ja väärä kansa, perheenisät ja -äidit, jotka pistivät pystyyn kansalaisliikkeen jälkien siivoamiseksi. Tosin Kennedyn mielestä kyse ei ollut kansalaisliikkeestä, vaan Cameronin hyvinvointivaltiokriittisen Big Society -ideologian mainoskampanjasta.
Olen kyllä aivan samaa mieltä siitä, ettei mellakoita voi irrottaa laajemmasta yhteiskunnallisesta viitekehyksestä. Omat kokemukseni erilaisista mielenosoittajapiireistä viittaisivat kuitenkin siihen, että näiden tapahtumien sosiaalinen dynamiikka tuo mukaan aina karkeasti ottaen kahdenlaista väkeä: niitä, joiden viha ja turhautuneisuus artikuloituu politiikkana ja niitä, jotka huomaavat, että nyt on räyhää tiedossa ja päättävät mennä mukaan. Sitten ovat tietysti vielä älymystön sivustakatsojat, jotka ovat kovin innokkaita etsimään romanttista vallankumousta mistä tahansa.
Sellaiset kuin Joe Kennedy.
Hänen kaltaisiaan on Suomessakin, ja heidän suhteensa heidän näennäisesti sympatisoimiensa ihmisten motiiveihin tuntuu usein vähän hämärältä. Tulee mieleen monia happamia aikalaiskuvauksia pahimman taistolaiskauden Suomesta, jossa samettitakkiset yliopisto-opiskelijat ramppasivat tehtaissa kertomassa työläisille, millaista on oikea tiedostaminen. Työläiset olivat ärsyttäviä, koska eivät halunneet maailmanvallankumousta, vaan isomman asunnon.
Siihen kulutuspositivismin aikaan ei ole enää paluuta, mutta nykypäivän köyhäkään ei halua romanttista vallankumousta, vaan paremman elämän. Vallankumousromantikon mielestä se, mitä köyhä pitää parempana elämänä, kuulostaa epäilyttävästi keskiluokkaiselta elämältä. Ja koska keskiluokka on kirosana, päätyy Joe Kennedykin itse asiassa edustamaan implisiittisesti kantaa, jonka mukaan köyhän pitäisi itse asiassa olla tyytyväinen romanttiseen ja vallankumoukselliseen tower block -elämäänsä ja jatkuviin romanttisiin taisteluihin poliisia ja sikakapitalistia vastaan. Se on Kennedylle köyhän rooli.
Suositun uusfolk-skenen kardinaalivirhe taas tuntuu itse suosion lisäksi olevan yhteisöllisyyden kaltaisten ihanteiden lähestyminen leppoisasti ja positiivisen kautta. Kennedy kuvaa halveksuen skenen artistien taipumusta vierailla toistensa keikoilla ja rakentaa uraansa perinteisen kellarikämppämeiningin sijaan erilaisissa yhteislaulutilaisuuksissa ja open mic -illoissa. Se kuulostaa hänestä iloiselta ja iloisuus taas on keskiluokkaista. Koska se ei ole aktiivisesti Cameronia vastaan, sen täytyy olla Big Society -teoreetikkojen suuren suunnitelman osa.
Kennedy ei siedä sitä ajatusta, että ainakin ne köyhät, jotka eivät ole aggression purkamisen tarpeessa olevia 16-vuotiaita, saattavat aika usein haluta ostaa Mumford & Sonsin levyjä militantin grimen sijaan. Ehkä he tulevat niistä jopa hyvälle tuulelle. Ja se on väärin tiedostettu se.
Vasemmistolaisena soisin jokaisen vasemmistolaisen muistavan, että vaikka hyväosaisuus maailmassa jakautuukin pöyristyttävän epätasapuolisesti ja siitä nauttivat enimmäkseen aika ikävät ihmiset, ei tämä kuitenkaan tarkoita, että hyväosaisuus olisi huono asia. On typerää vaatia "kadulla" elävää ihmistä viettämään kaiken aikansa "kadun" tiedostamiseen, on typerää halveksia kerrostaloghetossa elävän vähäosaisen haavetta keskiluokkaisista nurmikentistä.
On typerää ja keskenkasvuista kuvitella, että viha on aina ratkaisu kaikkeen ja yhteisöllisyys ja säntillisyys vain keskiluokkaista harhaa.
http://thequietus.com/articles/07603-2011british-politics-folk-music
Jutun kirjoittaja Joe Kennedy on aiempienkin satunnaiskohtaamisten perusteella hyvin tyypillinen poliittisesti korrekti angloamerikkalainen liberaalivasemmistolainen. Hänen kaltaisensa ovat valvoneet britannian indiemusiikkiskenen ajatusten puhtautta 80-luvulta asti. He älähtivät, kun Morrissey otti Union Jackin lavarekvisiitaksi, he tunsivat epämääräistä vaivautuneisuutta brittipop-skenen noustessa ja nyt heillä on taas vaikeaa. Sympatisoin heitä kyllä: Britannian nykyinen oikeistohallitus ajaa armotonta leikkauslistojen ja vapaa markkinatalous -fantasioiden politiikkaa, ja Kennedyn kaltaiset kulttuurikirjoittelijat tuntevat varmasti olevansa yhtä vankasti yhteiskunnallisella sivuraiteella kuin Thatcherin kulta-aikaan. Heille jää vain turhautuneisuus ja katkeruus.
Niillä taas on tapana suuntautua välillä aika sattumanvaraisiin kohteisiin. Kuten nyt tässä tapauksessa erilaisiin ruohonjuuritason yhteisöllisiin hankkeisiin ja Britannian uuteen folkpop-skeneen, jonka näyttävin kellokas on hämmentävään maailmanmenestykseen noussut, juuri toisen albuminsa julkaissut Mumford & Sons -yhtye.
Tiesin kyllä, että musanörttipiireissä inhotaan Mumford & Sonsia. Tähän päivään asti luulin kuitenkin sen johtuvan lähinnä bändin musiikillisesta lähestymistavasta, jota voisi sen kummemmin arvottamatta luonnehtia vaikka kansanomaiseksi. Biisit ovat tarttuvia ja perustuvat melko helpolle nostatusrakenteelle. Ne ovat omiaan humalaisiksi yhteislauluiksi, ja todistajanhavainnot Brittein saarilla viime vuosina käyneiltä kertovat, että juuri tähän tarkoitukseen niitä käytetäänkin. Innostavia banjoriffejä viljellään maneeriksi asti. Sanoitukset eivät ole kuolematonta lyriikkaa.
Nyt on käynyt ilmi, että mahdollisten musiikillisten rikostensa lisäksi Mumford & Sons on myös oikeistospedejen puolella. Erään brittiläistaustaisen musiikkivaikuttajan mukaan heidän isänsäkin kuuluvat ihmisryhmään "right-wing fuckers". Rikkaan perheen kakaroita, joiden hilpeän epäpoliittinen musiikki on osa pääministeri David Cameronin masinoimaa salaliittoa englantilaisuuden käsitteen rajaamiseksi keskiluokkaisiin kotiseutuaktivisteihin.
Vastakkainasettelu tiivistyy viimevuotisiin Lontoon mellakoihin. Jos Joe Kennedyltä kysytään, niissä ja niiden tiimoilta käydyssä mediasodassa oli vastakkain kaksi eri tavoin määriteltyä kansaa kuin parhaassakin sisällissodassa: oikea kansa purkamassa oikeamielistä turhautumistaan kadulla, ja väärä kansa, perheenisät ja -äidit, jotka pistivät pystyyn kansalaisliikkeen jälkien siivoamiseksi. Tosin Kennedyn mielestä kyse ei ollut kansalaisliikkeestä, vaan Cameronin hyvinvointivaltiokriittisen Big Society -ideologian mainoskampanjasta.
Olen kyllä aivan samaa mieltä siitä, ettei mellakoita voi irrottaa laajemmasta yhteiskunnallisesta viitekehyksestä. Omat kokemukseni erilaisista mielenosoittajapiireistä viittaisivat kuitenkin siihen, että näiden tapahtumien sosiaalinen dynamiikka tuo mukaan aina karkeasti ottaen kahdenlaista väkeä: niitä, joiden viha ja turhautuneisuus artikuloituu politiikkana ja niitä, jotka huomaavat, että nyt on räyhää tiedossa ja päättävät mennä mukaan. Sitten ovat tietysti vielä älymystön sivustakatsojat, jotka ovat kovin innokkaita etsimään romanttista vallankumousta mistä tahansa.
Sellaiset kuin Joe Kennedy.
Hänen kaltaisiaan on Suomessakin, ja heidän suhteensa heidän näennäisesti sympatisoimiensa ihmisten motiiveihin tuntuu usein vähän hämärältä. Tulee mieleen monia happamia aikalaiskuvauksia pahimman taistolaiskauden Suomesta, jossa samettitakkiset yliopisto-opiskelijat ramppasivat tehtaissa kertomassa työläisille, millaista on oikea tiedostaminen. Työläiset olivat ärsyttäviä, koska eivät halunneet maailmanvallankumousta, vaan isomman asunnon.
Siihen kulutuspositivismin aikaan ei ole enää paluuta, mutta nykypäivän köyhäkään ei halua romanttista vallankumousta, vaan paremman elämän. Vallankumousromantikon mielestä se, mitä köyhä pitää parempana elämänä, kuulostaa epäilyttävästi keskiluokkaiselta elämältä. Ja koska keskiluokka on kirosana, päätyy Joe Kennedykin itse asiassa edustamaan implisiittisesti kantaa, jonka mukaan köyhän pitäisi itse asiassa olla tyytyväinen romanttiseen ja vallankumoukselliseen tower block -elämäänsä ja jatkuviin romanttisiin taisteluihin poliisia ja sikakapitalistia vastaan. Se on Kennedylle köyhän rooli.
Suositun uusfolk-skenen kardinaalivirhe taas tuntuu itse suosion lisäksi olevan yhteisöllisyyden kaltaisten ihanteiden lähestyminen leppoisasti ja positiivisen kautta. Kennedy kuvaa halveksuen skenen artistien taipumusta vierailla toistensa keikoilla ja rakentaa uraansa perinteisen kellarikämppämeiningin sijaan erilaisissa yhteislaulutilaisuuksissa ja open mic -illoissa. Se kuulostaa hänestä iloiselta ja iloisuus taas on keskiluokkaista. Koska se ei ole aktiivisesti Cameronia vastaan, sen täytyy olla Big Society -teoreetikkojen suuren suunnitelman osa.
Kennedy ei siedä sitä ajatusta, että ainakin ne köyhät, jotka eivät ole aggression purkamisen tarpeessa olevia 16-vuotiaita, saattavat aika usein haluta ostaa Mumford & Sonsin levyjä militantin grimen sijaan. Ehkä he tulevat niistä jopa hyvälle tuulelle. Ja se on väärin tiedostettu se.
Vasemmistolaisena soisin jokaisen vasemmistolaisen muistavan, että vaikka hyväosaisuus maailmassa jakautuukin pöyristyttävän epätasapuolisesti ja siitä nauttivat enimmäkseen aika ikävät ihmiset, ei tämä kuitenkaan tarkoita, että hyväosaisuus olisi huono asia. On typerää vaatia "kadulla" elävää ihmistä viettämään kaiken aikansa "kadun" tiedostamiseen, on typerää halveksia kerrostaloghetossa elävän vähäosaisen haavetta keskiluokkaisista nurmikentistä.
On typerää ja keskenkasvuista kuvitella, että viha on aina ratkaisu kaikkeen ja yhteisöllisyys ja säntillisyys vain keskiluokkaista harhaa.
torstai 6. syyskuuta 2012
Malminkartanosta ja Kannelmäestä
Viime kesänä tein kaksi seikkailuretkeä Malminkartanoon ja Kannelmäkeen. Tarkoitus oli omaksua tausta-aineistoa tuolloin suunnittelemaani Lähiöromaaniin. Nyt vuoden kuluttua sitä on valmiina kokonaiset kahdeksan liuskaa. Se valmistuu joskus, tai sitten ei koskaan. Toivottavasti valmistuu. Sen kun on tarkoitus sanoa itselleni tärkeitä asioita elämästä, kuolemasta, nuoruudesta, vanhenemisesta, köyhyydestä, rikkaudesta ja rakkaudesta. Yritän kirjoittaa siitä mahdollisimman romanttisen. Myös junilla on siinä tärkeä osa.
Romaani sijoittuu periaatteessa kuvitteelliseen Kartanonrinteen lähiöön, jotta voin satuilla mitä huvittaa joutumatta todellisten lähiöiden asukkaiden piestäväksi. Kartanonrinteen innoittajia ei silti ole vaikea päätellä. Minulle valkeni joskus tekeleen suunnitteluvaiheessa hyvinkin ilmestyksenomaisesti, ettei tällainen juttu voi sijoittua kliseiseen Itä-Helsinkiin. M-radan varren hoodit kiehtovat huomattavasti enemmän. Tällä on ehdottomasti paljon tekemistä SMC Lähiörottien musavideoiden ja varsinkin Teflon Brothersin huikean "Muistojen Malminkartano" -biisin kanssa.
Kun metsästää eksotiikkaa itselleen melko tuntemattomasta lähiöstä, on teemabiisi aivan olennainen asia. Teemabiisi on tosielämän Instagram - en kylläkään oikein tiedä, mikä Instagram on, mutta käsittääkseni joku tällainen meeminomaisesti käytetty efekti, joka saa valokuvan vaikuttamaan nostalgis-romanttiselta. "Muistojen Malminkartanossa" mainitaan paljon paikkojen ja henkilöiden nimiä, jotka kuulostavat myyttisiltä. Jokainen spurgu, jokainen puistonpenkki muodostaa oman myyttinsä.
Kantsun ja Maltsun ostareiden ympäristöstä ja näiden kahden lähiön välimaastosta löytyy myös outoja leikkipuistoja, eksymisen mahdollistavia metsätaipaleita, Mätäoja ja Varustelekan pääkonttori. Vain suomalaisessa (tai ehkä yleisemmin pohjoismaisessa) lähiössä voi olla näin paljon viheralueita ja silti "oikea" lähiömeininki sekakäyttäjineen ja diskreetit pahoinpitelyt mahdollistavine rautatieasemineen.
Kun Malminkartanon asemalla odottaa harvoin kulkevaa M-junaa varttitunninkin, epäilyttäviä tyyppejä silmänurkastaan vilkuillen, tajuaa keskeisen eron Itä-Helsingin metrolähiöihin. Niistä pääsee liian helposti pois. Minä samaistun junaradan varassa eläviin syrjäkulmiin.
"Rautatie, rautatie menee etelään.
Jos pelaat keskinkertaisuuden säännöillä, et voi kuin hävitä."
Romaani sijoittuu periaatteessa kuvitteelliseen Kartanonrinteen lähiöön, jotta voin satuilla mitä huvittaa joutumatta todellisten lähiöiden asukkaiden piestäväksi. Kartanonrinteen innoittajia ei silti ole vaikea päätellä. Minulle valkeni joskus tekeleen suunnitteluvaiheessa hyvinkin ilmestyksenomaisesti, ettei tällainen juttu voi sijoittua kliseiseen Itä-Helsinkiin. M-radan varren hoodit kiehtovat huomattavasti enemmän. Tällä on ehdottomasti paljon tekemistä SMC Lähiörottien musavideoiden ja varsinkin Teflon Brothersin huikean "Muistojen Malminkartano" -biisin kanssa.
Kun metsästää eksotiikkaa itselleen melko tuntemattomasta lähiöstä, on teemabiisi aivan olennainen asia. Teemabiisi on tosielämän Instagram - en kylläkään oikein tiedä, mikä Instagram on, mutta käsittääkseni joku tällainen meeminomaisesti käytetty efekti, joka saa valokuvan vaikuttamaan nostalgis-romanttiselta. "Muistojen Malminkartanossa" mainitaan paljon paikkojen ja henkilöiden nimiä, jotka kuulostavat myyttisiltä. Jokainen spurgu, jokainen puistonpenkki muodostaa oman myyttinsä.
Kantsun ja Maltsun ostareiden ympäristöstä ja näiden kahden lähiön välimaastosta löytyy myös outoja leikkipuistoja, eksymisen mahdollistavia metsätaipaleita, Mätäoja ja Varustelekan pääkonttori. Vain suomalaisessa (tai ehkä yleisemmin pohjoismaisessa) lähiössä voi olla näin paljon viheralueita ja silti "oikea" lähiömeininki sekakäyttäjineen ja diskreetit pahoinpitelyt mahdollistavine rautatieasemineen.
Kun Malminkartanon asemalla odottaa harvoin kulkevaa M-junaa varttitunninkin, epäilyttäviä tyyppejä silmänurkastaan vilkuillen, tajuaa keskeisen eron Itä-Helsingin metrolähiöihin. Niistä pääsee liian helposti pois. Minä samaistun junaradan varassa eläviin syrjäkulmiin.
"Rautatie, rautatie menee etelään.
Jos pelaat keskinkertaisuuden säännöillä, et voi kuin hävitä."
maanantai 23. heinäkuuta 2012
Lammassaari on fantasiamaailma
Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni Lammassaaressa. Ajoitus oli huono, onhan tässä jouduttu kuukausia kuuntelemaan Elokuu-yhtyeen makeilevaa Saatilla-hittiä, jossa tyttö viedään kyseiseen luontokohteeseen kesäyönä pillun saamisen toivossa. En kuitenkaan antanut iskelmäreggaen riistää minulta tätä pidempään suunniteltua kokemusta. Mielestäni on lähtökohtaisesti väärin, että ainutlaatuiset luontopaikat alistetaan parinmuodostuksen taustalakanoiksi.
Itse menin Lammassaareen päivällä ja yksin. Matka sinne oli monivaiheinen, enkä laiskana karttojen googlettajana ollut koko aikaa ihan varma, minne olin menossa. Ensin olin Arabianrannasta lähtevällä riippusillalla, jolla hermostuneenoloiset japanilaiset turistit ottivat valokuvia Vantaanjoen upeasta suistomaisemasta. Riippusilta ei ole vanha ja autenttinen, vaan muistaakseni valmistunut 2000-luvun puolella. Se edustaa siis nostalgian larppaamista ja oli tässä mielessä paha enne retkelle. Mutta jatkoin matkaa ja tulin luontopolun lähtöpisteeseen. Täällä ei enää näkynyt turisteja, vaan lapsiperheitä, mikä rauhoitti mieltäni. Mestoilla ei selvästi ollut ketään, joka olisi tullut treffeille.
Itse luontopolulla vastaan ei tullut juuri ketään. Sen varsilla oli rauhoittavia informaatiotauluja, joissa kerrottiin Vanhankaupunginlahden ainutlaatuisista luontoarvoista ja neuvottiin kulkemaan hiljaa ja kiireettä, jotta näkisi enemmän. En varmaankaan osannut olla tarpeeksi hidas, koska en havainnut mitään merkkejä eläinelämästä. Rehevää lehtomaisemaa katseli kuitenkin mielikseen.
Luontopolun kääntöpisteestä erkanivat pitkospuut syvemmälle kaislikkoon. Muistin nettikartoista sen verran, että tajusin tien Lammassaareen menevän tästä. Nämä olivat ne pitkospuut. Katselin niiden pahaenteistä katoamista ruovikkoon. Pitkospuiden alkupäässä oli kiveen teipattu paperi, jossa joku kyseli juhannuksena kadonneiden avaintensa perään. Lammassaareen kadotetaan asioita. Viime vuoden juhannuksena saari oli hankaloittanut elämääni, kun eräs juuri tapaamani nainen oli hukannut puhelimensa sinne enkä tahtonut saada häneen yhteyttä. Lammassaari vaikuttaa mystiseltä taikapiiriltä tai kultilta, johon vihkiytyneet saavat kokea mielin määrin luonnonläheistä romantiikkaa, mutta sillä hinnalla, että heidän yhteytensä ulkomaailmaan katkaistaan. Olet joko Lammassaaressa tai sen ulkopuolella. Ikuisessa pastoraali-idyllissä tekemässä hippiasioita tai ikuisesti jumissa jossain kivikaupungin ankeassa yksiössä ja lähikortteleiden heikkotasoisten anniskeluravintoloiden väsynytkatseisessa seurassa.
Matka Lammassaareen tuntuu todellista mittaansa pidemmältä, koska pitkospuiden molemmin puolin kasvaa monimetristä kaislikkoa, eikä juuri muuta näe. Ensikertalainen ei edes tiedä, koska taival päättyy. Tuoksu on huumaava. Jostain ilmestyy västäräkki ja alkaa pomppia pitkospuilla edessäni. Se on minua johdattava symbolieläin, pysähtyy odottamaan, jos seisahdun hetkeksi itse. Symbolieläimeksi västäräkki on kiitettävän arkinen ja mutkaton, oikeastaan minulle hyvinkin mieleinen.
Ennen pitkää ryteikön takaa alkoi näkyä korkeita havupuita, ja ymmärsin lähestyväni itse saarta. Västäräkkikin hävisi jonnekin. Tulin satujen risteykseen, josta pääsee kolmeen suuntaan: vasemmalle, oikealle ja eteenpäin. Valitsin viime mainitun polun ja aloin kiivetä saaren keskuksen kallioille. Kaikkialla oli tiheään rakennettuja pieniä kesämökkejä, joiden pihoilla ei näkynyt ketään. Internetissä oli varoitettu menemästä näille yksityisalueille. Päivä oli vielä siinä vaiheessa kaunis, joten ihmettelin mökkien vajaakäyttöä, niin arki-iltapäivä kuin olikin. Mietin myös, ketkä näitä kiinteistöjä omistavat tai vuokraavat. En usko Elokuu-yhtyeen sällien olevan keskeisintä kohderyhmää. Heräsi aavistus, että lammassaarelaisuudessa saattaisikin olla jotain melko - porvarillista. Polkukin katosi olemattomiin saaren korkeimman kohdan lähestyessä, joten käännyin ja palasin risteykseen.
Valitsin seuraavaksi vasemmalle johtavan reitin, pitkospuut joiden päässä kerrottiin olevan lintutorni. Saari ei ole kovin iso, ja pian olinkin jo tornin juurella. Alhaalta käsin vaikutti siltä, ettei tornissa ollut ketään. Niinpä uskaltauduin portaita kiivetessäni avaamaan kännykkänetin suorittaakseni rehvakkaan check-inin Lammassaareen. Yhteys toimi kuitenkin hitaasti, ja toiseksi ylimmällä tasanteella huomasin, että huipulla oli sittenkin ihmisiä. Välittömästi ajatus sosiaalisen median käytöstä täällä alkoi tuntua pyhäinhäväistykseltä. Piilotin puhelimen äkkiä taskuun ja kiipesin ylös.
Lintutornin lavalla seisoskeli kaksi hiljaista vanhempaa miestä, joilla kummallakin oli mukanaan melkoinen arsenaali teknisiä havainnointivälineitä, niin kunnianhimoisia, etten ymmärtänyt niistä mitään. Tunsin syvää vieraantumista, olin kutsumaton näissä bileissä ja luultavasti täysi idioottikin. Olisin halunnut katsella Vanhankaupunginlahden yli avautuvaa huikeaa maisemaa kauemminkin, mutta en pystynyt. Pakenin ja päätin lähteä koko saaresta. Tornin juurella yritin check-iniä vielä uudestaan. Tällä kertaa verkko toimi, mutta vaikka Facebook tunsikin pari Lammassaari-nimistä paikkaa, niistä ei ollut kuvia eikä tarkempaa informaatiota. Jätin check-inin tekemättä.
Palatessa pitkospuilla tuli vastaan kaunis tyttö. Nämä pitkospuuthan ovat liian kapeita ohituksille, mutta lyhyin välein on pieniä levennyksiä, jollaisella jommankumman täytyy odottaa vastaantulijaa. Silmänsä auki pitävä herrasmies voi tässä osoittaa kohteliaisuutta ja vielä hymyillä tytön kulkiessa ohi. Tämäkö onn lammassaarelaista romantiikkaa? Tyttö hymyili kyllä takaisin, mutta olisi tuntunut typerältä sanoa mitään arkisessa tilanteessa, keskellä päivää ja selvin päin.
Synkät pilvet alkoivat vyöryä päälle jo tullessani riippusillalle, ja Arabian puolella jouduin pelastautumaan äkillistä kaatosadetta Sarjakuvakeskuksen kahvilaan. Vastaan tullut tyttö olisi nyt sateen armoilla vailla pelastavaa reggaeritaria. Sellaisia en ollut saaressa nähnyt ainuttakaan. Lojuin sarjakuvakeskuksen mukavalla löhösohvalla ja mietin Lammassaarta. Ainakin päiväsaikaan se oli vain kauniille paikalle rakennettu lomakylä, jossa on arvattavan paljon hyttysiä.
Pitäisikö mennä kesäyönä uudestaan? Näkisinkö rastatukkaisen morsiameni tanssimassa letkeän rytmin tahtiin pitkospuita kuunsiltaa pitkin taivaaseen?
Vai onko Lammassaari sittenkin vain julkisen liikenteen liepeillä sijaitseva fantasiamaailma kaupunkilaisille nuorille aikuisille, joita vaivaa pahanlaatuinen romantiikanpuutos?
Kaislikossa itsessään ei ole merkityssisältöä, ennen kuin reggaeiskelmä sille sellaisen antaa.
Itse menin Lammassaareen päivällä ja yksin. Matka sinne oli monivaiheinen, enkä laiskana karttojen googlettajana ollut koko aikaa ihan varma, minne olin menossa. Ensin olin Arabianrannasta lähtevällä riippusillalla, jolla hermostuneenoloiset japanilaiset turistit ottivat valokuvia Vantaanjoen upeasta suistomaisemasta. Riippusilta ei ole vanha ja autenttinen, vaan muistaakseni valmistunut 2000-luvun puolella. Se edustaa siis nostalgian larppaamista ja oli tässä mielessä paha enne retkelle. Mutta jatkoin matkaa ja tulin luontopolun lähtöpisteeseen. Täällä ei enää näkynyt turisteja, vaan lapsiperheitä, mikä rauhoitti mieltäni. Mestoilla ei selvästi ollut ketään, joka olisi tullut treffeille.
Itse luontopolulla vastaan ei tullut juuri ketään. Sen varsilla oli rauhoittavia informaatiotauluja, joissa kerrottiin Vanhankaupunginlahden ainutlaatuisista luontoarvoista ja neuvottiin kulkemaan hiljaa ja kiireettä, jotta näkisi enemmän. En varmaankaan osannut olla tarpeeksi hidas, koska en havainnut mitään merkkejä eläinelämästä. Rehevää lehtomaisemaa katseli kuitenkin mielikseen.
Luontopolun kääntöpisteestä erkanivat pitkospuut syvemmälle kaislikkoon. Muistin nettikartoista sen verran, että tajusin tien Lammassaareen menevän tästä. Nämä olivat ne pitkospuut. Katselin niiden pahaenteistä katoamista ruovikkoon. Pitkospuiden alkupäässä oli kiveen teipattu paperi, jossa joku kyseli juhannuksena kadonneiden avaintensa perään. Lammassaareen kadotetaan asioita. Viime vuoden juhannuksena saari oli hankaloittanut elämääni, kun eräs juuri tapaamani nainen oli hukannut puhelimensa sinne enkä tahtonut saada häneen yhteyttä. Lammassaari vaikuttaa mystiseltä taikapiiriltä tai kultilta, johon vihkiytyneet saavat kokea mielin määrin luonnonläheistä romantiikkaa, mutta sillä hinnalla, että heidän yhteytensä ulkomaailmaan katkaistaan. Olet joko Lammassaaressa tai sen ulkopuolella. Ikuisessa pastoraali-idyllissä tekemässä hippiasioita tai ikuisesti jumissa jossain kivikaupungin ankeassa yksiössä ja lähikortteleiden heikkotasoisten anniskeluravintoloiden väsynytkatseisessa seurassa.
Matka Lammassaareen tuntuu todellista mittaansa pidemmältä, koska pitkospuiden molemmin puolin kasvaa monimetristä kaislikkoa, eikä juuri muuta näe. Ensikertalainen ei edes tiedä, koska taival päättyy. Tuoksu on huumaava. Jostain ilmestyy västäräkki ja alkaa pomppia pitkospuilla edessäni. Se on minua johdattava symbolieläin, pysähtyy odottamaan, jos seisahdun hetkeksi itse. Symbolieläimeksi västäräkki on kiitettävän arkinen ja mutkaton, oikeastaan minulle hyvinkin mieleinen.
Ennen pitkää ryteikön takaa alkoi näkyä korkeita havupuita, ja ymmärsin lähestyväni itse saarta. Västäräkkikin hävisi jonnekin. Tulin satujen risteykseen, josta pääsee kolmeen suuntaan: vasemmalle, oikealle ja eteenpäin. Valitsin viime mainitun polun ja aloin kiivetä saaren keskuksen kallioille. Kaikkialla oli tiheään rakennettuja pieniä kesämökkejä, joiden pihoilla ei näkynyt ketään. Internetissä oli varoitettu menemästä näille yksityisalueille. Päivä oli vielä siinä vaiheessa kaunis, joten ihmettelin mökkien vajaakäyttöä, niin arki-iltapäivä kuin olikin. Mietin myös, ketkä näitä kiinteistöjä omistavat tai vuokraavat. En usko Elokuu-yhtyeen sällien olevan keskeisintä kohderyhmää. Heräsi aavistus, että lammassaarelaisuudessa saattaisikin olla jotain melko - porvarillista. Polkukin katosi olemattomiin saaren korkeimman kohdan lähestyessä, joten käännyin ja palasin risteykseen.
Valitsin seuraavaksi vasemmalle johtavan reitin, pitkospuut joiden päässä kerrottiin olevan lintutorni. Saari ei ole kovin iso, ja pian olinkin jo tornin juurella. Alhaalta käsin vaikutti siltä, ettei tornissa ollut ketään. Niinpä uskaltauduin portaita kiivetessäni avaamaan kännykkänetin suorittaakseni rehvakkaan check-inin Lammassaareen. Yhteys toimi kuitenkin hitaasti, ja toiseksi ylimmällä tasanteella huomasin, että huipulla oli sittenkin ihmisiä. Välittömästi ajatus sosiaalisen median käytöstä täällä alkoi tuntua pyhäinhäväistykseltä. Piilotin puhelimen äkkiä taskuun ja kiipesin ylös.
Lintutornin lavalla seisoskeli kaksi hiljaista vanhempaa miestä, joilla kummallakin oli mukanaan melkoinen arsenaali teknisiä havainnointivälineitä, niin kunnianhimoisia, etten ymmärtänyt niistä mitään. Tunsin syvää vieraantumista, olin kutsumaton näissä bileissä ja luultavasti täysi idioottikin. Olisin halunnut katsella Vanhankaupunginlahden yli avautuvaa huikeaa maisemaa kauemminkin, mutta en pystynyt. Pakenin ja päätin lähteä koko saaresta. Tornin juurella yritin check-iniä vielä uudestaan. Tällä kertaa verkko toimi, mutta vaikka Facebook tunsikin pari Lammassaari-nimistä paikkaa, niistä ei ollut kuvia eikä tarkempaa informaatiota. Jätin check-inin tekemättä.
Palatessa pitkospuilla tuli vastaan kaunis tyttö. Nämä pitkospuuthan ovat liian kapeita ohituksille, mutta lyhyin välein on pieniä levennyksiä, jollaisella jommankumman täytyy odottaa vastaantulijaa. Silmänsä auki pitävä herrasmies voi tässä osoittaa kohteliaisuutta ja vielä hymyillä tytön kulkiessa ohi. Tämäkö onn lammassaarelaista romantiikkaa? Tyttö hymyili kyllä takaisin, mutta olisi tuntunut typerältä sanoa mitään arkisessa tilanteessa, keskellä päivää ja selvin päin.
Synkät pilvet alkoivat vyöryä päälle jo tullessani riippusillalle, ja Arabian puolella jouduin pelastautumaan äkillistä kaatosadetta Sarjakuvakeskuksen kahvilaan. Vastaan tullut tyttö olisi nyt sateen armoilla vailla pelastavaa reggaeritaria. Sellaisia en ollut saaressa nähnyt ainuttakaan. Lojuin sarjakuvakeskuksen mukavalla löhösohvalla ja mietin Lammassaarta. Ainakin päiväsaikaan se oli vain kauniille paikalle rakennettu lomakylä, jossa on arvattavan paljon hyttysiä.
Pitäisikö mennä kesäyönä uudestaan? Näkisinkö rastatukkaisen morsiameni tanssimassa letkeän rytmin tahtiin pitkospuita kuunsiltaa pitkin taivaaseen?
Vai onko Lammassaari sittenkin vain julkisen liikenteen liepeillä sijaitseva fantasiamaailma kaupunkilaisille nuorille aikuisille, joita vaivaa pahanlaatuinen romantiikanpuutos?
Kaislikossa itsessään ei ole merkityssisältöä, ennen kuin reggaeiskelmä sille sellaisen antaa.
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Kesähittilevyraati
Näin pari päivää ennen juhannusta on viimeistään syytä ratkaista, mitä siellä kannettavassa soittimessa soi sitten, kun räpiköit kolmen promillen tiloissa maamme sinisissä järvissä samaan aikaan, kun sääsket syövät yläruumistasi ja kossu loppuu. Bloggaajanne on pelottomana julkisen palvelun asialla ja esittelee viisi ilmeisintä vaihtoehtoa. Jaksoin ne pisteyttääkin asteikolla 0-100.
CHEEK: SOKKA IRTI
Suomen oikeistolaisimman räppärin viinanjuontibiisi on jo lähtökohtaisesti ristiriitainen tapaus: jäbähän on luonut itselleen imagon kovaa työtä tekevänä ammattilaisena, kaikenlaisten hippidownshiftaajien vastakohtana, mutta kuitenkin Sokka irti -hitissä ilmoitetaan, että kesäduunit jäävät nyt väliin läträämisen takia. Paskapuhetta, jos katsoo Cheekin kesän keikkakalenteria. Ei tuolla tahdilla ehdi juopotella. Juhannuksenakin se vetää rutiininomaisen shown ainakin kolmella oksennuslammikkofestarilla ja miettii sunnuntain aamuyön tunteina, viimeisen nakin jälkeen, että nyt sitä voisi itsekin korkata. Menee kuitenkin mieluummin nukkumaan.
Biisin ylipääsemätön ongelma onkin sen falskius ja laskelmoivuus. Cheek on se seiskaluokan kovin jätkä, joka leuhkii viikonlopun kännillään, vaikka kukaan ei muista nähneensä sitä missään. Jos Cheek laskeutuisi viinalastisella helikopterilla laskuhumalaisen juhannusmökkiseurueen rantaan, ajettaisiin se silti pois nopeammin kuin naapurin koira. Ilmeistä ilonpilaaja-ainesta.
Plussaa tulee kesän absurdeimmasta lainista: "Shotit päähän, Kurt Cobain." Se saattaa naurattaa juuri ennen sammumista.
KESÄHITTI-INDEKSI: 28
Cheek – Sokka irti
STIG: RYYPPY
Tämä on jo luontevampi. Aihe on sama, mutta toteutus vapaa takakireästä pakkoliikkeenomaisuudesta. Pelkästään eloisa kantripoljento tuo kappaleeseen aitoa tekemisen meininkiä ja vilpitöntä juomisen iloa. Akustisen sovituksen lisäksi riimit kuten "Jukeboksiin kilahtaa lantti / siellä laulaa Hammarbergin Antti" henkivät tiettyä menneen Suomen kämäistä meininkiä, huoltoaseman baarin nurkassa lipittelyn tunnelmaa. Vaan mahtavatko nykynuoret edes tietää, kehen Hammarbergin Antilla viitataan?
Biisi jää kaikesta huolimatta aavistuksen puolitiehen. Se on pysäytyskuva illan alkuvaiheen suurista odotuksista, mutta tarinaa ei viedä loppuun. Tuo puute korjaantuu kyllä hauskassa videossa, ja Stig onkin kokonaistaideteos, jonka nauttiminen pelkässä audioformaatissa on vähän perustelematonta.
KESÄHITTI-INDEKSI: 70
Stig – Ryyppy
JVG FEAT. RAAPPANA: KRAN TURISMO
Tässä on sitä jotakin! Kran Turismo on hurmaavalla pieteetillä toteutettu ylistyslaulu suomalaiselle lomaurpoilulle, suoranaista jatkoa Irwinin Las Palmasin kaltaisille junttiklassikoille. Nyt tosin ollaan liikkeellä vähän kauempana, jossain Pattayan hoodeilla. Juustoiset synatorvet, Jaffa-mainoksesta pöllitty reggaekomppi ja vyölaukun mainitseminen ankkuroivat kappaleen kuitenkin niin tiukasti Suomeen, että sitä voi yhtä hyvin kuunnella festaribussissa Turkuun. JVG:ltä rap-kontekstin suomalaistaminen käy paljon paljon vaivattomammin kuin Cheekiltä.
Raappanan kyllästymiseen asti suomireggae-aksentilla toistama "lomalla viimeinkin voin ottaa iisimmin" alkanee juhannussunnuntain aamuun mennessä kuulostaa syvälliseltä viisaudelta. Se soi päässäsi, kun heräät riippukeinun alta, ja päässäsi takovat taivaan ja helvetin vasarat mukautuvat virnistellen Kran Turismon letkeään rytmiin. Biisin suurin ongelma on, että ensimmäisenä työpäivänä se hallitsee kaaliasi edelleen, ja siinä vaiheessa kyse on kyllä ihmisoikeustuomioistuimeen viemisen arvoisesta suorasta vittuilusta.
KESÄHITTI-INDEKSI: 80
JVG – Kran Turismo feat. Raappana
YÖN POLTE: TYTTÖ SINÄ OLET MERITÄHTI
Tämä hämmentävä kappale, jossa ystävämme Stig on taas tähtiroolissa, keskittyy kesän nautintoaineista viinan sijaan vastuuttomaan seksiin. Tarkemmin sanottuna merelliseen seksiin. Suomalaisessa nykypäivän merenkäynnissä on se kiinnostava piirre, että se tapahtuu enimmäkseen sisätiloissa. Oikein kuuman Eckerö Line -iltaman aikana ei viitsi ulkona kannella paljoa käydäkään, ellei sydämen seniltainen valittu satu olemaan tupakointiin päin kallellaan.
Täysin falski ja osittain käsittämätön Tyttö sinä olet meritähti muistuttaa näiden piirteiden puolesta koko risteilykulttuuria yleisemminkin. Juhannuksen voi viettää myös laivalla. Se on ehkä suotavaakin, jos tavoitteena on totaalinen todellisuudesta vapautumisen kokemus. Myös hukkuminen on helpompaa. Tyttö sinä olet meritähti ei kuitenkaan ole aivan täydellinen juhannushitti. Se pistää miettimään liikaa.
KESÄHITTI-INDEKSI: 74
Yön Polte – Yön Polte - Tyttö sinä olet meritähti
PARIISIN KEVÄT: KESÄYÖ
Tämä romanttinen helmi saattaa tuntua olevan väärässä seurassa, mutta asemansa kesähittinä se on jo lunastanut. Tätä kirjoitettaessa se on juuri noussut radioasemiemme soitetuimmaksi biisiksi. Olisiko mahdollista, että suomalainen kesä voidaan mieltää muutenkin kuin mäyräkoirahattu päässä suoritettavan sikailun kautta?
Voin vain toivoa mahdollisimman monelle lukijalle juhannusta, jonka päätteeksi voi istua laiturinnokassa katsomassa hetkelliseltä levoltaan nousevaa aurinkoa ja kuunnella Kesäyötä. Jonkun kanssa tai yksin. Vähän humalassa, mutta ei liikaa.
Tämä on kuitenkin kaunis maa, jossa on vielä runoilijoitakin.
KESÄHITTI-INDEKSI: 100
Pariisin Kevät – Kesäyö
CHEEK: SOKKA IRTI
Suomen oikeistolaisimman räppärin viinanjuontibiisi on jo lähtökohtaisesti ristiriitainen tapaus: jäbähän on luonut itselleen imagon kovaa työtä tekevänä ammattilaisena, kaikenlaisten hippidownshiftaajien vastakohtana, mutta kuitenkin Sokka irti -hitissä ilmoitetaan, että kesäduunit jäävät nyt väliin läträämisen takia. Paskapuhetta, jos katsoo Cheekin kesän keikkakalenteria. Ei tuolla tahdilla ehdi juopotella. Juhannuksenakin se vetää rutiininomaisen shown ainakin kolmella oksennuslammikkofestarilla ja miettii sunnuntain aamuyön tunteina, viimeisen nakin jälkeen, että nyt sitä voisi itsekin korkata. Menee kuitenkin mieluummin nukkumaan.
Biisin ylipääsemätön ongelma onkin sen falskius ja laskelmoivuus. Cheek on se seiskaluokan kovin jätkä, joka leuhkii viikonlopun kännillään, vaikka kukaan ei muista nähneensä sitä missään. Jos Cheek laskeutuisi viinalastisella helikopterilla laskuhumalaisen juhannusmökkiseurueen rantaan, ajettaisiin se silti pois nopeammin kuin naapurin koira. Ilmeistä ilonpilaaja-ainesta.
Plussaa tulee kesän absurdeimmasta lainista: "Shotit päähän, Kurt Cobain." Se saattaa naurattaa juuri ennen sammumista.
KESÄHITTI-INDEKSI: 28
Cheek – Sokka irti
STIG: RYYPPY
Tämä on jo luontevampi. Aihe on sama, mutta toteutus vapaa takakireästä pakkoliikkeenomaisuudesta. Pelkästään eloisa kantripoljento tuo kappaleeseen aitoa tekemisen meininkiä ja vilpitöntä juomisen iloa. Akustisen sovituksen lisäksi riimit kuten "Jukeboksiin kilahtaa lantti / siellä laulaa Hammarbergin Antti" henkivät tiettyä menneen Suomen kämäistä meininkiä, huoltoaseman baarin nurkassa lipittelyn tunnelmaa. Vaan mahtavatko nykynuoret edes tietää, kehen Hammarbergin Antilla viitataan?
Biisi jää kaikesta huolimatta aavistuksen puolitiehen. Se on pysäytyskuva illan alkuvaiheen suurista odotuksista, mutta tarinaa ei viedä loppuun. Tuo puute korjaantuu kyllä hauskassa videossa, ja Stig onkin kokonaistaideteos, jonka nauttiminen pelkässä audioformaatissa on vähän perustelematonta.
KESÄHITTI-INDEKSI: 70
Stig – Ryyppy
JVG FEAT. RAAPPANA: KRAN TURISMO
Tässä on sitä jotakin! Kran Turismo on hurmaavalla pieteetillä toteutettu ylistyslaulu suomalaiselle lomaurpoilulle, suoranaista jatkoa Irwinin Las Palmasin kaltaisille junttiklassikoille. Nyt tosin ollaan liikkeellä vähän kauempana, jossain Pattayan hoodeilla. Juustoiset synatorvet, Jaffa-mainoksesta pöllitty reggaekomppi ja vyölaukun mainitseminen ankkuroivat kappaleen kuitenkin niin tiukasti Suomeen, että sitä voi yhtä hyvin kuunnella festaribussissa Turkuun. JVG:ltä rap-kontekstin suomalaistaminen käy paljon paljon vaivattomammin kuin Cheekiltä.
Raappanan kyllästymiseen asti suomireggae-aksentilla toistama "lomalla viimeinkin voin ottaa iisimmin" alkanee juhannussunnuntain aamuun mennessä kuulostaa syvälliseltä viisaudelta. Se soi päässäsi, kun heräät riippukeinun alta, ja päässäsi takovat taivaan ja helvetin vasarat mukautuvat virnistellen Kran Turismon letkeään rytmiin. Biisin suurin ongelma on, että ensimmäisenä työpäivänä se hallitsee kaaliasi edelleen, ja siinä vaiheessa kyse on kyllä ihmisoikeustuomioistuimeen viemisen arvoisesta suorasta vittuilusta.
KESÄHITTI-INDEKSI: 80
JVG – Kran Turismo feat. Raappana
YÖN POLTE: TYTTÖ SINÄ OLET MERITÄHTI
Tämä hämmentävä kappale, jossa ystävämme Stig on taas tähtiroolissa, keskittyy kesän nautintoaineista viinan sijaan vastuuttomaan seksiin. Tarkemmin sanottuna merelliseen seksiin. Suomalaisessa nykypäivän merenkäynnissä on se kiinnostava piirre, että se tapahtuu enimmäkseen sisätiloissa. Oikein kuuman Eckerö Line -iltaman aikana ei viitsi ulkona kannella paljoa käydäkään, ellei sydämen seniltainen valittu satu olemaan tupakointiin päin kallellaan.
Täysin falski ja osittain käsittämätön Tyttö sinä olet meritähti muistuttaa näiden piirteiden puolesta koko risteilykulttuuria yleisemminkin. Juhannuksen voi viettää myös laivalla. Se on ehkä suotavaakin, jos tavoitteena on totaalinen todellisuudesta vapautumisen kokemus. Myös hukkuminen on helpompaa. Tyttö sinä olet meritähti ei kuitenkaan ole aivan täydellinen juhannushitti. Se pistää miettimään liikaa.
KESÄHITTI-INDEKSI: 74
Yön Polte – Yön Polte - Tyttö sinä olet meritähti
PARIISIN KEVÄT: KESÄYÖ
Tämä romanttinen helmi saattaa tuntua olevan väärässä seurassa, mutta asemansa kesähittinä se on jo lunastanut. Tätä kirjoitettaessa se on juuri noussut radioasemiemme soitetuimmaksi biisiksi. Olisiko mahdollista, että suomalainen kesä voidaan mieltää muutenkin kuin mäyräkoirahattu päässä suoritettavan sikailun kautta?
Voin vain toivoa mahdollisimman monelle lukijalle juhannusta, jonka päätteeksi voi istua laiturinnokassa katsomassa hetkelliseltä levoltaan nousevaa aurinkoa ja kuunnella Kesäyötä. Jonkun kanssa tai yksin. Vähän humalassa, mutta ei liikaa.
Tämä on kuitenkin kaunis maa, jossa on vielä runoilijoitakin.
KESÄHITTI-INDEKSI: 100
Pariisin Kevät – Kesäyö
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)