maanantai 23. heinäkuuta 2012

Lammassaari on fantasiamaailma

Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni Lammassaaressa. Ajoitus oli huono, onhan tässä jouduttu kuukausia kuuntelemaan Elokuu-yhtyeen makeilevaa Saatilla-hittiä, jossa tyttö viedään kyseiseen luontokohteeseen kesäyönä pillun saamisen toivossa. En kuitenkaan antanut iskelmäreggaen riistää minulta tätä pidempään suunniteltua kokemusta. Mielestäni on lähtökohtaisesti väärin, että ainutlaatuiset luontopaikat alistetaan parinmuodostuksen taustalakanoiksi.

Itse menin Lammassaareen päivällä ja yksin. Matka sinne oli monivaiheinen, enkä laiskana karttojen googlettajana ollut koko aikaa ihan varma, minne olin menossa. Ensin olin Arabianrannasta lähtevällä riippusillalla, jolla hermostuneenoloiset japanilaiset turistit ottivat valokuvia Vantaanjoen upeasta suistomaisemasta. Riippusilta ei ole vanha ja autenttinen, vaan muistaakseni valmistunut 2000-luvun puolella. Se edustaa siis nostalgian larppaamista ja oli tässä mielessä paha enne retkelle. Mutta jatkoin matkaa ja tulin luontopolun lähtöpisteeseen. Täällä ei enää näkynyt turisteja, vaan lapsiperheitä, mikä rauhoitti mieltäni. Mestoilla ei selvästi ollut ketään, joka olisi tullut treffeille.

Itse luontopolulla vastaan ei tullut juuri ketään. Sen varsilla oli rauhoittavia informaatiotauluja, joissa kerrottiin Vanhankaupunginlahden ainutlaatuisista luontoarvoista ja neuvottiin kulkemaan hiljaa ja kiireettä, jotta näkisi enemmän. En varmaankaan osannut olla tarpeeksi hidas, koska en havainnut mitään merkkejä eläinelämästä. Rehevää lehtomaisemaa katseli kuitenkin mielikseen.

Luontopolun kääntöpisteestä erkanivat pitkospuut syvemmälle kaislikkoon. Muistin nettikartoista sen verran, että tajusin tien Lammassaareen menevän tästä. Nämä olivat ne pitkospuut. Katselin niiden pahaenteistä katoamista ruovikkoon. Pitkospuiden alkupäässä oli kiveen teipattu paperi, jossa joku kyseli juhannuksena kadonneiden avaintensa perään. Lammassaareen kadotetaan asioita. Viime vuoden juhannuksena saari oli hankaloittanut elämääni, kun eräs juuri tapaamani nainen oli hukannut puhelimensa sinne enkä tahtonut saada häneen yhteyttä. Lammassaari vaikuttaa mystiseltä taikapiiriltä tai kultilta, johon vihkiytyneet saavat kokea mielin määrin luonnonläheistä romantiikkaa, mutta sillä hinnalla, että heidän yhteytensä ulkomaailmaan katkaistaan. Olet joko Lammassaaressa tai sen ulkopuolella. Ikuisessa pastoraali-idyllissä tekemässä hippiasioita tai ikuisesti jumissa jossain kivikaupungin ankeassa yksiössä ja lähikortteleiden heikkotasoisten anniskeluravintoloiden väsynytkatseisessa seurassa.

Matka Lammassaareen tuntuu todellista mittaansa pidemmältä, koska pitkospuiden molemmin puolin kasvaa monimetristä kaislikkoa, eikä juuri muuta näe. Ensikertalainen ei edes tiedä, koska taival päättyy. Tuoksu on huumaava. Jostain ilmestyy västäräkki ja alkaa pomppia pitkospuilla edessäni. Se on minua johdattava symbolieläin, pysähtyy odottamaan, jos seisahdun hetkeksi itse. Symbolieläimeksi västäräkki on kiitettävän arkinen ja mutkaton, oikeastaan minulle hyvinkin mieleinen.

Ennen pitkää ryteikön takaa alkoi näkyä korkeita havupuita, ja ymmärsin lähestyväni itse saarta. Västäräkkikin hävisi jonnekin. Tulin satujen risteykseen, josta pääsee kolmeen suuntaan: vasemmalle, oikealle ja eteenpäin. Valitsin viime mainitun polun ja aloin kiivetä saaren keskuksen kallioille. Kaikkialla oli tiheään rakennettuja pieniä kesämökkejä, joiden pihoilla ei näkynyt ketään. Internetissä oli varoitettu menemästä näille yksityisalueille. Päivä oli vielä siinä vaiheessa kaunis, joten ihmettelin mökkien vajaakäyttöä, niin arki-iltapäivä kuin olikin. Mietin myös, ketkä näitä kiinteistöjä omistavat tai vuokraavat. En usko Elokuu-yhtyeen sällien olevan keskeisintä kohderyhmää. Heräsi aavistus, että lammassaarelaisuudessa saattaisikin olla jotain melko - porvarillista. Polkukin katosi olemattomiin saaren korkeimman kohdan lähestyessä, joten käännyin ja palasin risteykseen.

Valitsin seuraavaksi vasemmalle johtavan reitin, pitkospuut joiden päässä kerrottiin olevan lintutorni. Saari ei ole kovin iso, ja pian olinkin jo tornin juurella. Alhaalta käsin vaikutti siltä, ettei tornissa ollut ketään. Niinpä uskaltauduin portaita kiivetessäni avaamaan kännykkänetin suorittaakseni rehvakkaan check-inin Lammassaareen. Yhteys toimi kuitenkin hitaasti, ja toiseksi ylimmällä tasanteella huomasin, että huipulla oli sittenkin ihmisiä. Välittömästi ajatus sosiaalisen median käytöstä täällä alkoi tuntua pyhäinhäväistykseltä. Piilotin puhelimen äkkiä taskuun ja kiipesin ylös.

Lintutornin lavalla seisoskeli kaksi hiljaista vanhempaa miestä, joilla kummallakin oli mukanaan melkoinen arsenaali teknisiä havainnointivälineitä, niin kunnianhimoisia, etten ymmärtänyt niistä mitään. Tunsin syvää vieraantumista, olin kutsumaton näissä bileissä ja luultavasti täysi idioottikin. Olisin halunnut katsella Vanhankaupunginlahden yli avautuvaa huikeaa maisemaa kauemminkin, mutta en pystynyt. Pakenin ja päätin lähteä koko saaresta. Tornin juurella yritin check-iniä vielä uudestaan. Tällä kertaa verkko toimi, mutta vaikka Facebook tunsikin pari Lammassaari-nimistä paikkaa, niistä ei ollut kuvia eikä tarkempaa informaatiota. Jätin check-inin tekemättä.

Palatessa pitkospuilla tuli vastaan kaunis tyttö. Nämä pitkospuuthan ovat liian kapeita ohituksille, mutta lyhyin välein on pieniä levennyksiä, jollaisella jommankumman täytyy odottaa vastaantulijaa. Silmänsä auki pitävä herrasmies voi tässä osoittaa kohteliaisuutta ja vielä hymyillä tytön kulkiessa ohi. Tämäkö onn lammassaarelaista romantiikkaa? Tyttö hymyili kyllä takaisin, mutta olisi tuntunut typerältä sanoa mitään arkisessa tilanteessa, keskellä päivää ja selvin päin.

Synkät pilvet alkoivat vyöryä päälle jo tullessani riippusillalle, ja Arabian puolella jouduin pelastautumaan äkillistä kaatosadetta Sarjakuvakeskuksen kahvilaan. Vastaan tullut tyttö olisi nyt sateen armoilla vailla pelastavaa reggaeritaria. Sellaisia en ollut saaressa nähnyt ainuttakaan. Lojuin sarjakuvakeskuksen mukavalla löhösohvalla ja mietin Lammassaarta. Ainakin päiväsaikaan se oli vain kauniille paikalle rakennettu lomakylä, jossa on arvattavan paljon hyttysiä.

Pitäisikö mennä kesäyönä uudestaan? Näkisinkö rastatukkaisen morsiameni tanssimassa letkeän rytmin tahtiin pitkospuita kuunsiltaa pitkin taivaaseen?

Vai onko Lammassaari sittenkin vain julkisen liikenteen liepeillä sijaitseva fantasiamaailma kaupunkilaisille nuorille aikuisille, joita vaivaa pahanlaatuinen romantiikanpuutos? 

Kaislikossa itsessään ei ole merkityssisältöä, ennen kuin reggaeiskelmä sille sellaisen antaa.



tiistai 19. kesäkuuta 2012

Kesähittilevyraati

Näin pari päivää ennen juhannusta on viimeistään syytä ratkaista, mitä siellä kannettavassa soittimessa soi sitten, kun räpiköit kolmen promillen tiloissa maamme sinisissä järvissä samaan aikaan, kun sääsket syövät yläruumistasi ja kossu loppuu. Bloggaajanne on pelottomana julkisen palvelun asialla ja esittelee viisi ilmeisintä vaihtoehtoa. Jaksoin ne pisteyttääkin asteikolla 0-100.


CHEEK: SOKKA IRTI

Suomen oikeistolaisimman räppärin viinanjuontibiisi on jo lähtökohtaisesti ristiriitainen tapaus: jäbähän on luonut itselleen imagon kovaa työtä tekevänä ammattilaisena, kaikenlaisten hippidownshiftaajien vastakohtana, mutta kuitenkin Sokka irti -hitissä ilmoitetaan, että kesäduunit jäävät nyt väliin läträämisen takia. Paskapuhetta, jos katsoo Cheekin kesän keikkakalenteria. Ei tuolla tahdilla ehdi juopotella. Juhannuksenakin se vetää rutiininomaisen shown ainakin kolmella oksennuslammikkofestarilla ja miettii sunnuntain aamuyön tunteina, viimeisen nakin jälkeen, että nyt sitä voisi itsekin korkata. Menee kuitenkin mieluummin nukkumaan.

Biisin ylipääsemätön ongelma onkin sen falskius ja laskelmoivuus. Cheek on se seiskaluokan kovin jätkä, joka leuhkii viikonlopun kännillään, vaikka kukaan ei muista nähneensä sitä missään. Jos Cheek laskeutuisi viinalastisella helikopterilla laskuhumalaisen juhannusmökkiseurueen rantaan, ajettaisiin se silti pois nopeammin kuin naapurin koira. Ilmeistä ilonpilaaja-ainesta.

Plussaa tulee kesän absurdeimmasta lainista: "Shotit päähän, Kurt Cobain." Se saattaa naurattaa juuri ennen sammumista.

KESÄHITTI-INDEKSI: 28

Cheek – Sokka irti


STIG: RYYPPY

Tämä on jo luontevampi. Aihe on sama, mutta toteutus vapaa takakireästä pakkoliikkeenomaisuudesta. Pelkästään eloisa kantripoljento tuo kappaleeseen aitoa tekemisen meininkiä ja vilpitöntä juomisen iloa. Akustisen sovituksen lisäksi riimit kuten "Jukeboksiin kilahtaa lantti / siellä laulaa Hammarbergin Antti" henkivät tiettyä menneen Suomen kämäistä meininkiä, huoltoaseman baarin nurkassa lipittelyn tunnelmaa. Vaan mahtavatko nykynuoret edes tietää, kehen Hammarbergin Antilla viitataan?

Biisi jää kaikesta huolimatta aavistuksen puolitiehen. Se on pysäytyskuva illan alkuvaiheen suurista odotuksista, mutta tarinaa ei viedä loppuun. Tuo puute korjaantuu kyllä hauskassa videossa, ja Stig onkin kokonaistaideteos, jonka nauttiminen pelkässä audioformaatissa on vähän perustelematonta.

KESÄHITTI-INDEKSI: 70

 Stig – Ryyppy


JVG FEAT. RAAPPANA: KRAN TURISMO

Tässä on sitä jotakin! Kran Turismo on hurmaavalla pieteetillä toteutettu ylistyslaulu suomalaiselle lomaurpoilulle, suoranaista jatkoa Irwinin Las Palmasin kaltaisille junttiklassikoille. Nyt tosin ollaan liikkeellä vähän kauempana, jossain Pattayan hoodeilla. Juustoiset synatorvet, Jaffa-mainoksesta pöllitty reggaekomppi ja vyölaukun mainitseminen ankkuroivat kappaleen kuitenkin niin tiukasti Suomeen, että sitä voi yhtä hyvin kuunnella festaribussissa Turkuun. JVG:ltä rap-kontekstin suomalaistaminen käy paljon paljon vaivattomammin kuin Cheekiltä.

Raappanan kyllästymiseen asti suomireggae-aksentilla toistama "lomalla viimeinkin voin ottaa iisimmin" alkanee juhannussunnuntain aamuun mennessä kuulostaa syvälliseltä viisaudelta. Se soi päässäsi, kun heräät riippukeinun alta, ja päässäsi takovat taivaan ja helvetin vasarat mukautuvat virnistellen Kran Turismon letkeään rytmiin. Biisin suurin ongelma on, että ensimmäisenä työpäivänä se hallitsee kaaliasi edelleen, ja siinä vaiheessa kyse on kyllä ihmisoikeustuomioistuimeen viemisen arvoisesta suorasta vittuilusta.

KESÄHITTI-INDEKSI: 80

  JVG – Kran Turismo feat. Raappana


YÖN POLTE: TYTTÖ SINÄ OLET MERITÄHTI

Tämä hämmentävä kappale, jossa ystävämme Stig on taas tähtiroolissa, keskittyy kesän nautintoaineista viinan sijaan vastuuttomaan seksiin. Tarkemmin sanottuna merelliseen seksiin. Suomalaisessa nykypäivän merenkäynnissä on se kiinnostava piirre, että se tapahtuu enimmäkseen sisätiloissa. Oikein kuuman Eckerö Line -iltaman aikana ei viitsi ulkona kannella paljoa käydäkään, ellei sydämen seniltainen valittu satu olemaan tupakointiin päin kallellaan.

Täysin falski ja osittain käsittämätön Tyttö sinä olet meritähti muistuttaa näiden piirteiden puolesta koko risteilykulttuuria yleisemminkin. Juhannuksen voi viettää myös laivalla. Se on ehkä suotavaakin, jos tavoitteena on totaalinen todellisuudesta vapautumisen kokemus. Myös hukkuminen on helpompaa. Tyttö sinä olet meritähti ei kuitenkaan ole aivan täydellinen juhannushitti. Se pistää miettimään liikaa.

KESÄHITTI-INDEKSI: 74

  Yön Polte – Yön Polte - Tyttö sinä olet meritähti


PARIISIN KEVÄT: KESÄYÖ

Tämä romanttinen helmi saattaa tuntua olevan väärässä seurassa, mutta asemansa kesähittinä se on jo lunastanut. Tätä kirjoitettaessa se on juuri noussut radioasemiemme soitetuimmaksi biisiksi. Olisiko mahdollista, että suomalainen kesä voidaan mieltää muutenkin kuin mäyräkoirahattu päässä suoritettavan sikailun kautta?

Voin vain toivoa mahdollisimman monelle lukijalle juhannusta, jonka päätteeksi voi istua laiturinnokassa katsomassa hetkelliseltä levoltaan nousevaa aurinkoa ja kuunnella Kesäyötä. Jonkun kanssa tai yksin. Vähän humalassa, mutta ei liikaa.

Tämä on kuitenkin kaunis maa, jossa on vielä runoilijoitakin.

KESÄHITTI-INDEKSI: 100

Pariisin Kevät – Kesäyö

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Cityhipeistä eli ärtymyksen sekaisesta ihastuksesta

Toukokuu on helsinkiläisen cityhippeyden ylivertaista kulta-aikaa. Peräkkäisinä viikonloppuina järjestetään Käpylän ja Kumpulan kyläjuhlat: puutalokaupunginosien nuorehkot aikuiset kokoontuvat ilmaisemaan yhteisöllisyyttä kirpparitoiminnan ja letkeän musiikin keinoin. Nyt-liitteessä downshiftaamista itkevä Matti Apunen tuntuu täysin asiaankuulumattomalta sivujuonteelta maailmassa, jossa hitaasti eläminen ja kaikki luomu- tai lähietuliitteinen ovat ottaneet vallan.

Se on ilmassa, sitä ei voi olla huomaamatta. Aikaa tuntuu olevan enemmän, vaikka tunnit eivät ole lisääntyneet lainkaan. Puut ovat vehreimmillään, ja rankka siitepölyallergia tuntuu pieneltä hinnalta siitä. Tytöt ovat kauniimpia ja hymyilevät enemmän. Spotifysta huomaa kuuntelevansa, herran jumala sentään, Reino & The Rhinosin levyä.

Tämän kaiken keskelle ilmestyy kuin tilattuna Atletico Kumpula -yhtyeen esikoisalbumi Puutarhajuhlat. Törmäsin tähän hippikaupunginosien muusikoiden sivutoimibändiin ensimmäisen kerran maaliskuussa, jolloin näin sen sattumalta livenä. Jo tuolloin tiesin, että tulisin kokemaan yhtyeen musiikin äärellä monia ristiriitaisia tunteita. Näin siitäkin huolimatta, että rauhallisesti tarkastellen kyse on vain ihan hyvästä, kepeästä folkpopista.

Atletico Kumpulan valitettavaksi kohtaloksi on tullut edustaa paljoa, paljoa muutakin kuin omaa musiikkiaan. Bändi saa sinänsä syyttää tästä itseään, onhan se ängennyt idyllisen kotikaupunginosansa jo nimeensä, ja lisäksi Puutarhajuhlien paras biisi on nimeltään "Kumpulaan". Tosin tuon kappaleen parhaus selittyy osittain sillä, että siinä lauletaan, ettei enää koskaan mennä Kumpulaan. Sen sijaan leikataan hiukset ja muutetaan keskustaan. Mutta eihän tämä ketään hämää.

Tänä viikonloppuna Puutarhajuhlat on ollut ennakkokuuntelussa Soundcloudissa. Voiko olla sattumaa, että juuri tänä viikonloppuna? En haluaisi uskoa hippien olevan niin laskelmoivia, että tajuavat julkistavansa tuotoksensa hippeyden zeniittinä.

Cityhipeistä ei kuitenkaan voi olla varma. Onhan meitä tänä keväänä raskautettu jo Elokuu-yhtyeelläkin, jonka "Saatilla"-hitti on Lammassaaren pitkospuiden mainintoineen lipevintä elovenatytön pillun metsästystä, mihin olen koskaan törmännyt. Atletico Kumpula nyt on kuitenkin monta astetta sympaattisempi ja aidomman oloinen tapaus, ja onhan sen musikanttien taustalla suosikkibändejäni, kuten Scandinavian Music Group ja Jätkäjätkät.

Puutarhajuhlia kuunnellessaan kalliolainen bloggari joutuu suloisen, mutta raastavan haikeuden valtaan, kuin ajattelisi naista, jota ei koskaan saa. Tiedän varsin hyvin, etten tule koskaan asumaan omakotitalossa Intiankadulla, kaivamaan juureksia oman pihan mullasta ja laittamaan niistä herkullista keittoa, johon mausteet haetaan lähiruokakaupasta. Ei tule kuvataiteilijavaimoa eikä kahta lasta, jotka saavat opetella kolmipyörän käyttöä puutalojen välissä kiemurtelevilla satukaupungin kaduilla. Ei tule sitä elämää, joka voisi olla Astrid Lindgrenin käsikirjoittama. Tiedä, haluaisinko edes sellaista. On kuitenkin oudolla tavalla sekä vieraannuttavaa että loputtoman kiehtovaa ajatella, että Atletico Kumpulan tyypit elävät oikeasti sellaista elämää.

Niin ainakin luulen.

Puutarhajuhlien avausraidalla "Huomenna" laulaja Kyösti Salokorpi kelailee puutalossaan, että laskuja pitäisi maksella ja keskustaan uskaltautua, mutta ei nyt millään jaksa. Sen voi tehdä huomenna. Tässä tapauksessa "huomenna" tarkoittaa: ei koskaan, toisessa todellisuudessa, mitä väliä sillä on? Yhteiskunnan meiltä edellyttämät raskaat asiat edustavat kumpulalaiselle sellaista maailmaa, jonka olemassaoloa ei viitsi noteerata. Kyllähän kumpulalainen asiansa hoitaa, hän ei ole menettänyt luottotietojaan. Mutta sillä ei ole merkitystä, hän sanoo. Katso mieluummin tätä: taloni, pihani, vaimoni, lapseni, vihannekseni, puutarhakeinuni, banjoni. Minä olen näissä asioissa, en maksamissani laskuissa.

Kuinka oikeassa kumpulalainen siinä onkaan, ja kuinka väärässä Matti Apunen. Silti kumpulalaisen vaivattomassa kyvyssä huomenna-asenteeseen on kateuden kirvoittamaa ärsyttävyyttäkin.

Hänelle ei tarvitse opettaa positiivista ajattelua. Joku on koodannut sen häneen, ehkä kyse on luomumaidon vähän tunnetusta sivuvaikutuksesta. Perheriidan kumpulalainen ratkaisee sanomalla naiselleen lempeästi: "Muistatko jo? Me kuulutaan yhteen." Kun kumpulalainen haluaa tehdä laulun yksinäisille ja syrjityille, hän laulaa myytisestä Linda Laakson talosta, jossa nämäkin kolhitut sielut saavat rauhan.

Kumpulalainen on käänteinen kristushahmo. Hän elää hyvää elämää muiden puolesta, jotta näilläkin olisi jotain, mihin kohdistaa melankolian sävyttämät haaveensa. Saavuttamattomia linnanneitojakin on nykyään niin harvassa. Siksi haaveilen tänä kesänä Kumpulasta.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Älkää soittako Paranoidia

Älkää soittako Paranoidia

eli rockmusiikin rituaaliluonnetta vastaan



Minä en pidä rockmusiikista.

Oikeampaa olisi kyllä sanoa, etten erityisemmin pidä rockmusiikista tai etten yleensä pidä rockmusiikista. Halusin kuitenkin kirjoittaa tuon lauseen tuohon ilman modaalisuuksia, koska pidän sen tyhjentävyydestä. Yllättävältäkin se saattaa lukijasta tuntua. Usein rockmusiikin ja sodanjälkeisen populaarimusiikin välille vedetään huolimattomat yhtäläisyysmerkit. Tästä tulkintaperspektiivistä ilmoittauduin juuri jazzin, klassisen tai flamencon kannattajaksi. Mitään näistä en kuitenkaan ole.

Sen sijaan pidän muun muassa suuresta määrästä folk-, kantri,- iskelmä- ja popmusiikkia. Ja pidänhän minä lukemattomista rockbiiseistä myös, mutta ikään kuin poikkeuksina sääntöön. Rockmusiikin ytimessä nimittäin on jotain minulle henkilökohtaisesti vastenmielistä: siellä on uskonto rituaaleineen, siellä on lauma ja lauman kultti.

Nämä rockmusiikin piirteet tuntuvat tiivistyvän keikaksi kutsuttuun jumalanpalvelusformaattiin, eikä olekaan yllättävää, että olen aina kuunnellut musiikkia mieluummin levyltä, yksin tai tarkkaan valitussa seurassa. Tämä nyt ei ole mikään absoluuttinen preferenssi, ja keikan voi onneksi hoitaa lukemattomilla eri tavoilla. Monet live-esiintyjät sulkeutuvat tarkoituksella tai vaistomaisesti omaan maailmaansa ja jättävät yleisön teatteriesityksen tapaan ulkopuolisen havainnoijan asemaan. Tällöin katsojallakin on oma vapautensa muodostaa näkemyksensä ja tulkita tilannetta – viime kädessä päättää, pitääkö näkemästään ja kuulemastaan vai ei. Kaikki aito taiteesta nauttiminen vaatii nähdäkseni tätä perusvapautta.

Sen sijaan rock-keikka perustuu samanmielisen yleisön manipuloimiselle hurmokseen. Tiedämme kliseisimmät menetelmät: “Are you with me?!”, “Are you having a good time?!”, “Scream for me, Helsinki!”

Ilmeisesti tavanomainen rock-keikan seuraaja nauttii siitä, että voi sulautua samanmieliseen massaan. Minulle tämänsuuntainen painostus toimii niin, että alan silmäillä narikkaa.

2000-luvun alkuvuosina eksyin joskus Flaming Sideburns -yhtyeen keikalle. Olin tietysti lukenut alan lehdistä, että bändillä oli tapana “kyykyttää” yleisöään. Osattiin odottaa, että jossain vaiheessa esiintymistä yhtyeen vokalisti Eduardo Martinez kehottaisi katsojia menemään polvilleen – tarkoituksena oli ilmeisesti ihan ilmipannusti kumartaa rock'n'rollia jumalana. Yleisö tiesi kuvion ja polvistui kuuliaisesti kuin muslimi Mekan suuntaan.

Tapaus sattui Ilosaarirockissa ja keikka oli isossa teltassa, minä taas takarivissä. Saatoin jäädä seisomaan herättämättä sen kummempaa huomiota. Edempänä muutama muu yritti kuitenkin samaa, jolloin Martinez komensi määrätietoisesti heidät ruotuun. Muu katsojakunta osallistui innolla ripitykseen.

Kyykytys oli Flaming Sideburnsin “juttu”, ja tottakai perusluonteeltaan humoristinen temppu. Silti niin bändi kuin yleisökin tuntuivat suhtautuvan siihen kovin tosissaan. Tausta-ajatus oli selvä: seisomaan jääminen on näkyvä erimielisyyden osoitus ja vihjaa aivan liian selvästi, että joku paikalla ei olekaan osa yhteisöä. Joku on vääräuskoinen. Joku pilaa muiden hyvän meiningin. Ja jos rock on uskonto, on hyvä meininki se kuolemanjälkeinen tai nirvana, johon se tähtää.

Uskonnoilla ei yleensä ole tapana panna suurtakaan painoa yksilön omille ajatuksille tai tunteille; ei tälläkään. Minulle hyvä meininki ei synny siitä, että eksyn johonkin paikkaan ja joku kehottaa minua olemaan hyvissä meiningeissä. “Kyllä hauskanpidon pitää lähteä sisältäsi”, totesi jo Raptori aikoinaan.

Nyt voidaan aiheellisesti kysyä, miksi noihin paikkoihin sitten pitäisi mennä. Ei toki tarvitsekaan, enkä yleensä menekään. Sosiaalisista syistä on joskus puolipakko, mutta viime kädessä silloinkin voi asettaa omat vaihtoehtonsa vaakakuppiin, valita vähiten vitutusta aiheuttavan ja olla ruikuttamatta. En minä protestoikaan rock-keikkoja vastaan siksi, että elämäni olisi helvettiä, kun joudun niillä jatkuvasti ravaamaan. Keikka vain oli paras tapa demonstroida kaikkea sitä, mikä rockmusiikissa muutenkin on pielessä – ja siltä muulta on musiikkimaailmaa seuraavan ihmisen mahdotonta välttyä. Mikä olennaisempaa, väitän että rock-asenne kaikessa hegemonisuudessaan laimentaa tämänkin maan musiikkikulttuuria ja vähintään syö toimeentulon edellytyksiä individuaalimmin asennoituvilta artisteilta.



Oli kyse sitten musiikin tekemisestä, haastattelulausunnoista tai baarikeskusteluista, rockiin ehdollistuneet ihmiset ovat konformisteja ja traditionalisteja. Rockia ympäröivää vitsikästä folklorea on loputon määrä. Tarkoitan sellaisia lausahduksia kuin “hevi on paskimmillaankin parasta” tai sellaisia vitsejä kuin “Lemmy ja Jumala tappeli. Kumpi voitti? - Retorinen kysymys. Lemmy on Jumala.” (Kas, taas saimme suoran viittauksen uskontoon.) Tarkoitan sormilla näytettävää hevimerkkiä, ilmakitaran MM-kisoja ja keikoilla kuultavaa “Soittakaa Paranoid” -huutoa.

Rock-kulttuuri on jonkinlainen ikuisten teinipoikien Disneyland, jossa pirunsarvilla varustetun Mikki Hiiren ilmaantuminen kulman takaa herättää aina spontaania hilpeyttä.



Ylle kirjoitetusta käy varmaan ilmi, että puhun koko ajan ensisijaisesti Suomesta ja raskaahkosta rockista. Suomesta, koska nyt olen koko elämäni elänyt täällä; raskaahkosta rockista, koska Suomessa rock tarkoittaa juuri sitä. Ehkä se Brittein saarilla tarkoittaa Oasista tai Arctic Monkeysia. Mutta jos meillä kävelee rock bar -nimikkeellä varustettuun anniskeluravintolaan, niin Metallica, AC/DC ja Kotiteollisuus siellä soivat, ja niitä soittaa myös se kiinalaiseen vesikidutukseen rinnastuva radiokanava, joka on ominut rock-yleiskäsitteen osaksi nimeään.

Suomalainen rock-totalitarismi on 2000-luvun kuluessa saanut sellaiset mittasuhteet, että Flaming Sideburnsin kyykytysshowkin alkaa vähitellen tuntua sympaattiselta. Hyvä esimerkki on pakkomielle juoda yhden tähden jallua. En minäkään keksi erityistä syytä juoda juuri kolmen tähden jallua, mutta silti – mitä väliä sillä on? Uskoakseni nämä jalojuomat maistuvat melko samalta. Yksitähtisessä on enemmän kirkasta perusviinaa, joka sitten kai mieltyy jotenkin perussuomalaiseksi. Yhden tähden jallua juova ihminen ei hienostele. Hän on kansanomainen ja makutottumuksiltaan kouliintumaton. Luultavasti yhden tähden jallua juova ihminen istuu mielellään löylyssä muita pidempään (kunhan sauna on puulämmitteinen) ja saattaapa hän kutsua lenkkimakkaraa “HK Blööksi” tai jopa “tosimiehen vihannekseksi”.

Ainakin hän kuuntelee rokkia. Eli siis musiikkia, jossa on raskaat särökitarat.

Rockuskovaisuus voi hyvinkin olla vaarattomampi tapa kanavoida ihmisen luontaista muutosvastarintaa kuin vaikkapa perussuomalaisuus. Voisin ehkä tähdentää, ettei minulla ole mitään useimpia rokkiurpoja vastaan ihmisinä. Melkoinen osa tämän kultin palvojista ei edes ole urpoja – tunnen monia, jotka ovat muilla elämänalueilla itsenäisesti ajattelevia yksilöitä, kansakuntamme terävimmästä päästä. Ei rockharrastus siis ole yhteiskuntavaarallista touhua. Itse populaarimusiikille ilmiö on mielestäni kuitenkin vaarallinen.

Taidemuodoilla on nimittäin tapana tuhoutua siinä vaiheessa, kun ne alkavat kuroutua omaan menneisyyteensä. Siinä vaiheessa, kun kuvainraastajat eivät enää herätä edes paheksuntaa, vaan yksinkertaisesti jäävät marginaaliin. Siinä vaiheessa, kun klassikoita pidetään itsestäänselvästi niin kovina, ettei mikään koskaan enää voi niitä ylittää.

Mitä siis on sanottava rockmusiikista taidemuotona, kun mikä tahansa menneiden vuosikymmenten judaspriest tai vanhalen vetää Areenan täyteen paluukiertueellaan, ainakin jos kyse on Alkuperäisestä Kokoonpanosta? Mitään muuta näiden Kristuksen evankelistojen ei tarvitse tehdä kuin soittaa tunnetuimmat, vuosikymmeniä vanhat kappaleensa ja huudattaa yleisöä, joka itkee stigmaattisia verikyyneleitä pyhäinjäännösten mahtavuudelle. Tällaiset keikat ovat läsnäolijoiden mielestä sitä hienompia, mitä ennalta-arvattavampia ne ovat. Jos puhutaan yllätyksestä, puhutaan pettymyksestä. Kitaristi oli aineissa, laulaja on seniili ja unohteli sanoja, uusia biisejä tuli liikaa.

Seuratessani uskovaisten reaktioita tällaisten konserttien tiimoilta vaikkapa sosiaalisessa mediassa, tulen usein ajatelleeksi kommunismin brezhneviläistä vaihetta tai pohjoiskorealaisten huolella kontrolloitua itkufestivaalia diktaattorin kuollessa.

Rockmusiikki ei ole sisäsyntyisesti konservatiivista, vaan siitä on tullut sellaista. Syitä voi etsiä tämän musiikin alkuperäisestä noususuhdanteesta vastanneiden ikäluokkien suuruudesta tai suomalaisesta alkoholikultturista – mistä minä tiedän.

Hegemonian rikkojat löytyvät aina muualta. Hegemonian rikkoja tajuaa, että hyvä meininki on huono asia. Hegemonian rikkoja haastaa, pakottaa miettimään ja tulee seuraavan yön uniin.

Eniten heitä tulee nykypäivän Suomessa vaihtoehtopopin ja hiphopin kentiltä.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Presidentinvaaleista

Vaalien ensimmäinen kierros on siis käyty. Vasemmistolainen voi tuskin puhua onnistumisesta, mutta paljon huonomminkin olisi voinut käydä. Sikaporvari Niinistö ei saanut likimainkaan niin suurta ääniosuutta kuin vielä kuukausi, pari sitten veikkailtiin. Toisella kierroksella hän joutuu kohtaamaan sen ainoan porvariehdokkaan, jonka taakse vasemmistokin voi hyvillä mielin asettua.

Vasemmistolaisten on nyt aika siirtyä Pekka Haaviston taakse. Kun presidentillä ei juurikaan ole valtaoikeuksia, on vaalissa kyse lähinnä symboliikasta. Ja se symbolinen ulottuvuus on Niinistön ja Haaviston taistossa niin vahvasti läsnä, ettei sitä voi millään itsepetoksella ohittaa. Toinen on jäykkä valta- ja rahaeliitin edustaja, toinen aidosti idealistinen ihmisten ymmärtäjä. Toinen on miljoonakampanjansa rahoituksen yritysjohtajakavereiltaan saanut setämies, toinen pienen budjetin kansanjohtaja, jonka yllätyssuosio perustuu siihen, että jengi tykkää siitä.

Tyhjää ääntä tai kotiin jäämistä ei muuten lasketa. Tämänhetkisessä asetelmassa tällaiset äänet ovat ääniä Niinistölle. 20 prosenttiyksikön takamatkalta lähtevä Haavisto tarvitsee jokaisen äänestäjän, jota Niinistö ei miellytä.

Kyllä nyt on ihan oikeasti aika muuttaa tämä maa. Tarvitaan paljon enemmän humaaniutta, kykyä ymmärtää kaikenlaisia ihmisiä ja heidän tarpeitaan, avarakatseista näkemystä hyvinvoivan kansanosan edunvalvonnan sijaan. Ehkä Haavisto ei pysty tekemään presidenttinä kaikkea sitä konkreettista, mitä nämä isot tavoitteet edellyttävät, mutta esimerkin näyttäminen on tärkeää sekin. Haaviston voittaessa tämä maa muuttuisi yhdessä illassa aika toisennäköiseksi paikaksi. Valoisammaksi. Toivorikkaammaksi. Energisemmäksi.

Niinistö taas ei näytä lainkaan siltä, että sitä edes kiinnostaisi tämä tehtävä. Olisikohan aika iskeä sille villasukat jalkaan ja joku yhteiskunnallinen neljän tähden elokuva dvd-soittimeen ja pistää Jenni keittämään vähän reilun kaupan kahvia.

Nämä arvojohtajahommat voisi sen sijaan delegoida niille, joita ne näyttävät kinnostavan. Haavistolle siis.

Vasemmistolainen, joka ei äänestä Haavistoa toisella kierroksella, on tyhmä vasemmistolainen. Meillä on nyt ainutlaatuinen tilaisuus näyttää kasvottomalle rahavallalle keskisormea ja todistaa, että tässä maassa asuu ajattelevia ja tuntevia ihmisiä.

lauantai 21. tammikuuta 2012

Siitä, miksi Frontside Ollie on hyvä biisi

Olen 33-vuotias. Skeittaavat nuoret ovat monesti ärsyttäneet minua Kampintorilla ja Kiasman edustalla. Robinin Frontside Ollie on mielestäni todella hyvä popbiisi.

Kuulin kappaleen ensimmäistä kertaa keskiviikkona, siitä on nyt kolme päivää. En tiedä skeittauksesta mitään, vasta tämän biisin myötä tiedän nyt, että "frontside ollie" on joku skeittitemppu. En tietenkään vieläkään tiedä, millainen tai minkä näköinen. Eipä kiinnostakaan tietää, ei se ole olennaista.

Sen tiedän Frontside Olliesta, että sen on tehnyt kaksi varsin halveksittua tyyppiä, Aikakoneen Maki ja Jimi Pääkallo. Sen laulaa 13-vuotias turkulaishemmo. Se on tietysti härski popvedätys, jota kaikkien hyvän musiikin kuuntelijoiden pitää vihata.

Ja miksi pitäisi? Ehkä on ihan ymmärrettävää, että ala-asteen loppuluokilla oleville suunnatun musiikin tekee joku muu kuin heidän ikätoverinsa. Robinin kohderyhmä on 10-12 -vuotiaissa. Sen ikäisenä kuuntelin itse mitä tahansa, mikä sattui tarttumaan radiosta korvaan. Siinä iässä musiikinkuuntelija on avoimillaan, ei ole mitään käsitystä genreistä. Juuri sen ikäisiin kannattaa vaikuttaa.

Frontside Ollie on tietysti ensinnäkin ihan sairaan tarttuva biisi. Se on vaivauduttu säveltämään ihan oikeasti. Se menee aivan klassisen kaavan mukaan: a-osa, kertsi, c-osa, kertsi... Se on vähän rock ja tosi paljon pop. Takiainen. Se soi päässä ensi yön unissasikin.

Olennaisempaa: Se on tunnussävel tulevaisuuden tasa-arvoisille aikuisille. Biisin kertoja ihastuu tyttöön, joka kumoaa sukupuoliroolit tekemällä tyylipuhtaan skeittitempun pojilta lainaamallaan laudalla. Pojat luulivat pääsevänsä itse guruilemaan. Mielestäni Frontside Ollie on upea iskusävelmä tasa-arvoisen 2010-luvun Suomen nuorisolle.

Lisäksi se noudattaa monia spectoriaanisen pophitin hyveitä: popin pitää kertoa teinejä kiinnostavista asioista, mutta yleishattarasta saa heti kiinnostavampaa, kun sitä maustaa konkretialla ja arkielämällä. Tätähän esim. Justin Bieberin taustavoimat eivät ole tajunneet.

Frontside Ollie on parasta uutta musiikkia mitä olen toistaiseksi tänä vuonna kuullut.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Kaunokirjallisesta debyytistä

Otsikossa mainittu virstanpylväs tuli tietyssä mielessä saavutettua näin uuden vuoden lupaavaksi aluksi. Tietyssä mielessä sikäli, että onhan minulta julkaistu kaksi novellia Usva-verkkolehdessä (usvazine.net, "Niin oli kirjoitett" numerossa 2/10 ja "Tähdenlento" numerossa 4/10), mutta nyt pääsin ihan fyysisten kansien väliin. Ja aihe - no, kuten useimmat tämän lukijat tietänevät, se aihehan on Paavo Väyrynen.

Suunnitelmiini ei varsinaisesti ole missään vaiheessa kuulunut Väyrysen käsitteleminen kaunokirjallisessa tuotannossani. Ei minulla oikeastaan ole hänestä mitään kovin kiinnostavaa sanottavaa tai sellaisia mielipiteitä, joita kenellä tahansa tavallisella suomalaisella ei voisi kuvitella olevan. Tietysti Väyrynen taipuu hyvin baari- ja facebook-huumorin aiheeksi, ja juuri tällaisen huumorin kohtalokas karkaaminen käsistä johti nyt puheena olevaan teokseen, Juri Nummelinin toimittamaan novelliantologiaan On Suurten Muinaisten aika, josta löytyy myös novellini Varjo Väyrysen yllä.

Muutamassa tunnissa ideoitu ja muutamassa viikossa alusta loppuun synnytetty opus on saanut pientä mediahuomiota parin lehtijutun verran, ja julkaisubileissä Lepakkomies-baarissa oli väkeä kunnioitettavasti. Ainakin genreväki tuntui innostuvan Väyrynen meets Cthulhu -ideasta välittömästi. Kai kyse on siitä, että pian käytävien presidentienvaalien ehdokkaista juuri Väykkä taipuu uskottavasti fabulointiin niin ankarasta vallanhimosta, että se ajaa jopa tekemään sopimuksen muinaisten pahojen voimien kanssa.

Humoristista novellia kirjoittaessa oleellista on myös loputon hämmentävien sitaattien valikoima, joka Väyrysen nimiin on luotettavahkoissa lähteissä laitettu. Timo Soinin väitetään olevan nykypolitiikan kävelevä fraasisanakirja, mutta mitään niin pysäyttävää kuin "Voiko vitutukseen kuolla?" tai "Minä olen Jumalan valittu johtamaan Suomen kansaa" hän ei tule koskaan sanomaan.

Suurten Muinaisten ajan olemassaolo ei siis lopulta ole mikään ihme. En pitäisi ihmeenä sitäkään, jos siitä tulisi ainakin harrastajapiireissä jonkin sortin kulttiteos. Tuntuu erikoiselta aloittaa virallinen kaunokirjallinen uransa tällaisissa merkeissä, kun on viimeisen parin vuoden aikana uhrannut luovaa energiaansa lähinnä romanttis-modernistiseen runouteen ja tunteelliseen aikalaisproosaan. Voisin tietysti heittää tähän pokerinaamalla jotain sellaista, että oma novellini kuvaa idealistisen nuoren miehen musertumisen ja alkoholisoitumisen politiikan raadollisten realiteettien alle, mutta paskan marjat. Korkattuani viinipullon ja aseteltuani lasin käden ulottuville työpisteestäni pidin yksinkertaisesti hauskaa tämän tekstin parissa. Pateettisia liioitteluja ja lennokkaita kielikuvia sai kerrankin käyttää luvan kanssa.

Totta puhuen osallistuminen tähän projektiin noudattelee kyllä eräitä itselleni kriitikon ja taiteilijan toimialalla asettamiani ohjenuoria. Ensinnäkin pitää tietysti olla laaja-alainen ja ennakkoluuloton. Ihmisestä, myös taiteilijasta, on moneksi. Olisi typerää todeta, että minä teen tällaista juttua ja siksi tämä toinen juttu ei nyt oikein sovi profiiliini. Jos itse nauttii jonkin jutun kirjoittamisesta ja vieläpä lukemisesta jälkikäteen (eilen huomasin nauttivani suorastaan novellini ääneen lukemisestakin), kannatti se tehdä.

Toinen, ehkä kiinnostavampi pointti koskee käsityksiäni huumorin ja vakavuuden suhteesta. Hyvin monissa minkä tahansa taiteenalan parhaissa jutuissa ne sekoittuvat toisiinsa. Sekoitussuhde vaihtelee, ja Väyrys-novellissani on tietysti vain loraus vakavuutta huumorin seassa, mutta mielestäni siellä kuitenkin on sitä, eikä se muuten toimisikaan. Jos novellin ja etenkin sen loppuratkaisun lukee oikein, sieltä voi suorastaan aavistaa joitakin aitoja näkemyksiäni maamme politiikasta...

Todettakoon nyt vielä lopuksi muodon vuoksi, että oma ääneni näissä vaaleissa menee Arhinmäelle. Väyrystäkin voisin kuvitella äänestäväni Niinistöä vastaan. Todennäköisesti hänen johtamassaan valtakunnassa ainakin naurettaisiin enemmän, eikä presidentillä todellista valtaa ole.

On Suurten Muinaisten aika -teoksen on kustantanut turkulainen Turbator, ja sitä voi tilata esimerkiksi Turun Sarjakuvakaupasta: http://www.sarjakuvakauppa.fi/on-suurten-muinaisten-aika.html.